Voi hyvin

Taina Koski: Rintasyöpä syvensi itsetuntemusta

Vaikeasta sairaudesta toipunut Taina Koski iloitsee elämästään. Hän tuntee nyt itsensä paremmin ja uskaltaa sanoa, mitä ajattelee.
Kuvat Satu Kemppainen

Sairaus tekee sisälle ison, tyhjän montun. Negatiivisia tunteita tulee kerralla niin paljon: vihaa ja pelkoa, kateutta terveitä kohtaan. Näin kuvailee Taina Koski.

– Vastapainoksi tarvitaan kymmen­kertainen määrä positiivisia asioita, hän sanoo.

Taina sairastui rintasyöpään 36-vuotiaana 11 vuotta sitten. Aggressiivisen kasvaimen takia toinen rinta poistettiin. Taina sai sytostaatteja ja sädehoitoja.

Rankinta oli jäädä kotiin lastentarhanopettajan töistä. Infektiovaaran vuoksi Taina oli poissa päiväkodista vuoden.

– Siinä putoaa kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Sitä on vain sairas.

Taina selailee sairauden aikaista päivä­kirjaansa. Kirjoittaminen oli parasta terapiaa. Toipilaalle jäi itse­tutkiskeluun runsaasti aikaa.

– Kun kaikki riisutaan, jää kysymys, kuka minä pohjimmiltani olen – jos en ole enää äiti, tytär, puoliso tai työyhteisön jäsen. Kuka siis kuolee?

Tätä peruskysymystä Taina miettii edelleen, vaikka kuolema on kaukana. Hän parani hyvin. Sairaus sysäsi kuitenkin itse­tutkiskelun tielle, joka jatkuu.

– Tunnen itseni nyt vähän paremmin. Uskallan sanoa, mitä ajattelen ja elän sellaista elämää, jota haluan. Olen entistä rohkeampi.

Läheiset ihmissuhteet ovat myös syventyneet. Yksikään Tainan ystävistä ei sairauden aikana paljastunut turhaksi.

– Kaikki pysyivät rinnallani. Tulin kuulluksi, nähdyksi ja kosketetuksi.

Tainan poika oli äidin sairastuessa 4-vuotias ja tytär 9-vuotias. Pojalle pahinta oli, kun äidin hiukset lähtivät. Pään peitoksi sopi hyvin musta merirosvohuivi, jota Taina käytti mielellään.

– Päiväkodin joulujuhlissa poikani hihkui innoissaan, että mun äiti onkin meri­rosvo! Taistelusta on jäänyt aika paljon arpiakin.

Merirosvoäidin seikkailut eivät kuitenkaan olleet vielä ohi. Keväällä 2011 Taina erosi miehestään. Pariskunta oli ajautunut myrskyn tiimellyksessä eri reiteille. Taina rakastui uuteen mieheen.

Kun kaikki alkoi näyttää hyvältä, Tainan poika sairastui leukemiaan 12-vuotiaana.

– Ajattelin, että eihän se näin voi mennä. Meidän perheessä on jo ollut syöpä. Mutta ei sellaista sääntöä ole olemassa.

Lapsen sairauden rinnalla oma rintasyöpä tuntui pieneltä kriisiltä. Pelot palasivat elämään. Taina joutui käymään tuttuja tunteita läpi jälleen kerran. Kun pojan sairaus uusi raskaiden hoitojen jälkeen, äiti oli lähellä luovuttaa.

– Miksi elämän piti koulia juuri minua näin? Tuli tunne, etten suostu tähän enää. Asioita vain tapahtui, enkä voinut niille mitään. Mutta ei auttanut, oli pakko käydä taistoon uudestaan.

Toivoa antoi oma toipuminen. Vakavastakin syövästä selvitään. Ja niin kävi. Tainan poika aloitti syksyllä lukion.

Syöpään sairastuneiden lasten äidit puhuvat onnen murusista: kun kakkua ei ole näköpiirissä, iloitaan jokaisesta pienestä, hyvästä tuokiosta. Tainalle sellainen oli esimerkiksi hetki, kun ystävä ojensi sairaalaan mukaan nipun lehtiä, jotta aika pojan rinnalla sujuisi mukavammin.

Kun Taina sairasti, työkaverit keräsivät hemmottelukassin, jossa oli kaikkea kivaa.

– Muistan jokaisen halauksen ja pienetkin eleet. Toinen on vieressä ja välittää.

Oma äiti oli sairauden aikana tärkeä tuki. Taina koki vielä yhden koettelemuksen. Rakas äiti sai aivoinfarktin vuosi sitten, mutta hänkin on toipumassa.

– Olen kiitollinen, että olemme kaikki täällä. Hengissä ja yhdessä. Eiköhän tämä riitä. Toivon vain tavallista elämää. ♥

Juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 8/2014

Julkaistu: 10.11.2014
Kommentoi »