Suo liittyy perinteisesti suomalaiseen sielunmaisemaan. Suo on arvokas paikka, koska sieltä kerätään lakkoja ja karpaloita. Se on kauneudessaan myös aistillinen elämys: kurjet astelevat sammalmättäillä siroilla pitkillä jaloillaan sammakoita etsimässä, kuikka huhuilee kumppania ja vesilinnut tekevät suolle pesiään.
Kauneudestaan huolimatta suo on myös nähty pelottavana paikkana. Suolla on hyllyvää maata ja suonsilmiä. Kun jalka osuu upottavaan hetteikköön, samalla kumisaappaan varsi hörppää vettä. Kansansuussa on kiertänyt tarinoita suolle hukkuneista lapsista.
Pelkoa luo myös suolle eksymisen uhka. Mättäältä toiselle kuljettaessa suunnat voivat sekoittua, kun maisema näyttää joka puolella samanlaiselta. Marjaretkellä vastaan voi tulla ilkeän näköisesti kiemurteleva käärme.
Tuhansien soiden maa
Suomi on paitsi tuhansien järvien, myös tuhansien soiden maa. Suot peittivät suurta osaa Suomen pinta-alasta, ennen kuin niitä ryhdyttiin ottamaan hyötykäyttöön kuivaamalla ja ojittamalla.
Valtio teki Suomessa metsien inventoinnin 1920-luvun alussa. Silloin ilmeni, että kolmannes Suomen maapinta-alasta oli suota.
Soiden ekologiaa ja maankäyttöä tutkivan Paavo Ojasen mukaan suomalaisista soista on ojitettu noin 60 prosenttia. Loput ovat luonnontilaisia.
Soita ojitettiin erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla metsätalouden tarpeisiin. Jonkin verran niitä kuivattiin maatalouteen ja pieni osa turvetuotantoon.
”Nykyään meillä on ojittamattomia soita 4,1 miljoonaa hehtaaria. Se on kolmetoista prosenttia Suomen maapinta-alasta. Soiden ojittaminen metsiksi on muuttanut paljon suomalaista maisemaa”, Ojanen sanoo.
Suolla kohtaa omaperäistä kauneutta. Aamu-usva suolla näyttää huumaavalta, kun valkea usvaharso leijuu sammalmättäiden yllä. Monenlaiset kasvit ilahduttavat kulkijaa. Kesällä siellä kukkivat suopursu, suokukka, juolukka, maariankämmekkä, keltakurjenmiekka, leinikki ja kaunis valkea tupasvilla.
Monet suokasvit viihtyvät myös metsissä. Tyypillisin suokasvi on rahkasammal, jota on luokiteltu neljäkymmentä eri lajia.
”Toinen ryhmä ovat erilaiset sarat ja villat, joiden juuret pystyvät kasvamaan märässä ja hapettomassa maassa. Yleisiä ovat lisäksi monet varvut, kuten kanerva ja Itä-Suomessa tavattava vaivero”, Ojanen kertoo.
Suomen kielessä on lukuisia nimityksiä eri suotyypeille niillä pärjäävän kasvillisuuden mukaan. Päätyypit ovat korpi, räme ja avosuo. Korpisoilla kasvaa puita, mutta avosoilla kituuttelee vain vaivaiskoivu. Varsinaisia puita avosoilla ei kasva.
”Korvessa kasvaa lehtipuita ja kuusia. Ne ovat rehevämpiä kuin rämeet, joissa kasvaa mäntyä. Etelä-Suomessa on keidassoita, jotka ovat matalan mäen muotoisia.”
Suo hellii lapsiaan
Pohjoisessa on aapasoita, joiden keskiosa on reunoja matalampi. Avosoista rehevimpiä ovat letot ja karuimpia nevat.
Marjastajaa suolle houkuttelee kullankeltainen herkku, lakka. Lapista voi onnistua hyvinä vuosina keräämään tätä C-vitamiinipitoista terveysmarjaa ämpärikaupalla, mutta lakkasoita on myös etelämpänä.
Tosin aivan Etelä-Suomesta lakkasuot ovat Ojasen mukaan harvinaistuneet ojittamisen vuoksi. Lakan lisäksi suolta voi poimia karpaloita ja juolukoita. Kuivemmilta paikoilta löytyy mustikoita ja puolukoita.
Monet linnutkin viihtyvät suolla: kiikarilla voi nähdä vesilintuja, lokkeja, sorsia, telkkiä, nokikanoja, uikkuja ja koskeloita. Riekko tarvitsee avoimia soita, ja teeri valitsee soidinpaikakseen suon.
”Muuttolinnut ruokailevat kesällä Pohjois-Suomen avosoilla. Suolla hyppii sammakoita ja vilistää sisiliskoja. Siellä surisee sudenkorentoja, hyttysiä, paarmoja, mäkäräisiä ja polttiaisia. Isot nisäkkäät ja petoeläimet, kuten karhu ja hirvi, voivat vaeltaa suolle”, Paavo Ojanen kuvailee.
Suon anteja on Suomessa hyödynnetty pitkään nostamalla suosta turvetta.
”Turve on Suomessa päätynyt 90-prosenttisesti voimalaitoksiin polttoturpeeksi. Viime vuosina turpeen käyttö energian lähteenä on vähentynyt jyrkästi ja vähenee edelleen. Turvetta hyödynnetään myös kasvihuoneviljelyssä kasvualustoina. Se on hyvä puutarhamullan ainesosa.”
Suosta on ammennettu taidetta
Suo on villiä ja oikukasta erämaaluontoa, jonka voi kokea maagisena tai uhkaavana paikkana. Se onkin tarjonnut paljon aiheita suomalaisille kirjailijoille.
Suolla raataneet monet raivaajasukupolvet ovat luoneet kuvaa suomalaisuudesta. Kansalliskirjailijamme Johan Ludvig Runeberg runoili Saarijärven Paavosta, joka viljelee sitkeästi maata, vaikka raekuuro kaataa oraat ja halla vie lopunkin sadon.
Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla alkaa mahtipontisesti sanoilla ”Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi”. Romaanin alkusanat kuvastavat suomalaista sisua, sitkeyttä ja peräänantamattomuutta. Ne ovat jääneet elämään suomalaisuuden symboleina.
Korpimaisema on ikuistettu Nälkämaan lauluun, jota monet suomalaiset pitävät kauneimpana suomalaisena maakuntalauluna. Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa, runoili kirjailija Ilmari Kianto lauluun, jonka Oskari Merikanto sävelsi.
Tarinoita suon synnystä
Ihmisten suhdetta suohon ja metsään tutkinut Kirsi Laurén kuvailee Suomen suoluontoa erittäin monimuotoiseksi. Suohon liittyy paljon uskomuksia. Talonpoikaiseen Suomeen juurtui syntytarinaperinne, jossa luonnonilmiöille haluttiin etsiä selityksiä.
”Kun tieteellistä tietoa ei ollut, kehitettiin tarinoita. Suo koettiin erikoisena paikkana, koska se ei ollut kunnolla vettä eikä selkeästi maata. Sen synnylle piti keksiä selitys”, Laurén sanoo.
Yhden tarinan mukaan suo oli jättiläistyttöjen aikaansaannos. Jättiläistytöt kantoivat helmoissaan sammalia ja täyttivät järveä päästäkseen sen yli. Työ jäi kuitenkin kesken. Sillan sijasta syntyi suo.
Paremmin ei käynyt pirullekaan. Pirukin yritti rakentaa siltaa järven yli, mutta koskaan ei tullut valmista. Jäljelle jäi vain suo.
Suomessa on Laurénin mukaan voimakas paholaistarinaperinne, joissa piru, perkele tai paholainen houkuttelee ihmisiä pahuuteen ja synnin teille.
Paholaisperinne juurtui Suomeen kristinuskon myötä. Sieltä löytyy tarina pirun osuudesta suon syntyyn.
Suo esiintyy monissa suomalaisissa sananlaskuissa ikävässä sävyssä. Umpikujaa luonnehditaan sanomalla suo siellä, vetelä täällä. Kiukuspäissä kehotetaan keskustelukumppania suksimaan suolle.
Suossa on siis nähty paljon kielteisiä ominaisuuksia, ja sitä on pidetty ahdistavana paikkana.
”Suon yli on ollut vaikea kulkea, koska maa on märkää ja upottavaa. Suohon hukkui lehmiä ja lampaita silloin, kun karja laidunsi ulkona vapaasti”, Laurén kertoo.
Pieniä lapsia varoitettiin suolle menemisestä, koska syvät rimpipaikat ja suonsilmät ovat arvaamattomia. Terve aikuinen pääsee niistä ylös, mutta lapselle suonsilmään vajoaminen on vaarallista.
Suo ottaa omansa
Vaaratilanteet tallentuivat tarinoihin ja mytologiaan ja jatkoivat niissä elämäänsä.
Mytologiassa suo yhdistetään feminiinisyyteen. Suo vetää puoleensa ja houkuttelee.
”Se on ihana ja lämmin äitihahmo, mutta samalla uhkaava ja upottava. Suolle voi eksyä ja suo voi ottaa omansa.”
Kansanuskomuksissa suolta aukeni reitti tuonpuoleiseen. Maailma jakaantui tämänpuoleiseen ihmisten maailmaan ja tuonpuoleiseen myyttiseen maailmaan. Maailmankuva oli kerroksellinen, jossa olivat ylinen, alinen ja ihmisten asuttama keskiosa. Jumalat asuivat ylisessä, kun taas alinen oli vainajien valtakunta.
Suonsilmäkkeet olivat lähteiden tapaan väyliä vainajien maailmaan. Se teki niistä pelottavia. Suohon liittyy lapsivainajaperinne. Niissä lapsen itku kantautuu suolta.
”Aviottomia tai ei-toivottuja lapsia haudattiin salaa syrjäisiin metsiin ja suolle. Lapset eivät saaneet siunausta eivätkä päässeet kirkkomaahan, vaan jäivät suolle vaikeroimaan”, Laurén kertoo.
Laurénin mukaan suo oli välitila. Sinne haudattu lapsi ei ollut elävien valtakunnassa, mutta ei myöskään ilman siunausta päässyt kuolleiden valtakuntaan. Suolle haudattu ei saanut rauhaa, vaan jäi kummittelemaan.
Virvatulet veivät aarteen jäljille
Maagisena suo näyttäytyi, kun sen yllä vilkkuivat virvatulet. Kansa tulkitsi valoilmiöitä siten, että ne olivat yliluonnollisten voimien synnyttämiä.
Ne loistivat paikoilla, jonne oli kätketty aarre. Sitä vartioi verinen härkä tai erityinen aarteenhaltija, joka saattoi olla ihminen, käärme, koira tai hevonen.
Ihminen saattoi löytää aarteen uhraamalla tai suorittamalla jonkin tehtävän. Virvatulet saattoivat johdattaa aarteen jäljille.
”Sota-aikana ihmiset piilottelivat omaisuuttaan metsiin ja soille. Uskomukset suolle kätketyistä aarteista ovat voineet saada kimmoketta näihin tavaroihin liittyvistä löydöistä.”
Myös suotutkijat ovat havainneet soilla valoilmiöitä. Tutkijoiden mukaan välähdykset voivat syntyä metaanipurkauksista.
Suolampien ja lähteiden lähistöllä uskottiin elelevän hetteen- tai lähteenhaltija, vaikka Laurénin mukaan suolla ei ollut varsinaisesti omaa suonhaltijaa.
Metsäisillä soilla esiintyi metsänhaltijoita. Ne saattoivat näyttäytyä enteenä tai eläimenä ja varoittaa vaaroista. Jos meni poimimaan marjoja kirkonmenojen aikaan, haltija rankaisi laittamalla poimijan kaulaan käärmeen.
”Haltijan tehtävä oli vartioida oman paikkansa ympäristöä. Haltija varmisti, että kaikki toimii. Jos ihminen tuli haltijan alueelle, haltijaa piti lepytellä. Haltijalta pyydetiin lupa kysymällä, saako tulla vieraaksi.”
Suohaudoista urheilutantereeksi
Suon synkkiin puoliin ovat kuuluneet suoruumiit. Niitä on löydetty etenkin Tanskasta, Saksasta ja Irlannista, kun peltoja on raivattu. Turvepitoinen ja hapan maa säilytti ruumiin hyvin.
Tunnetuin suoruumis on Tanskasta löydetty rautakautinen Tollundin mies, jolla oli köysi kaulansa ympärillä.
”Suoruumiille oli tyypillistä, että niissä näkyi väkivallan merkkejä. Joidenkin tulkintojen mukaan suolle on voitu haudata rikollinen tai yhteisön hylkäämä ihminen. Hautaaminen suolle on merkinnyt hänelle viimeistä rangaistusta.”
Suomessa tunnettu suohauta on Leväluhta Isossakyrössä Pohjanmaalla. Sieltä on löydetty paljon ihmisen luita.
Laurénin mukaan ihmisten suhtautuminen suohon on nykyään muuttunut. Se ei ole enää yhtä pelottava ja mystinen paikka kuin aikaisemmin.
Suolla on erityisesti 2000-luvulla alettu järjestää urheilu- ja kulttuuritapahtumia. Suolla voi pelata suopotkupalloa, -lentopalloa ja -sählyä. Painimiseenkin suo sopii.
”Suolle tehdään ympäristötaideteoksia. Siellä lauletaan ja järjestetään konsertteja ja performansseja. Toisaalta suolle mennään hiljentymään ja rauhoittumaan.”
Paavo Ojasen mukaan suomalaisiin soihin ei tällä hetkellä kohdistu akuuttia uhkaa, koska soita ei enää ojiteta maa- ja metsätalouden käyttöön.
Huolta aiheuttavat kuitenkin Pohjois-Suomen kaivoshankkeet, jotka voivat vaarantaa isoja suoalueita.
Myös ilmaston lämpeneminen voi tuhota soita. Tämä koskee erityisesti Lapin palsasoita, joiden ikiroutaa ilmaston lämpeneminen sulattaa.
Soiden suojelussa tärkeintä on, että suot saavat vettä. Hyvä keino on esimerkiksi ohjata reunoilta ojitettujen soiden ojitusvesi takaisin ojittamattomille suon osille.
Soita voidaan myös ennallistaa tukkimalla ojat ja vähentämällä puustoa. Ojasen mukaan sammaleet ja muu suokasvillisuus palautuvat suolle kymmenessä vuodessa. Riekkojen ilmestyminen avosuolle on yksi merkki siitä, että ennallistaminen on onnistunut.
Kirsi Laurén
Kulttuurin- ja perinteentutkija Itä-Suomen yliopistossa.
Perinteentutkimukseen kuuluva väitöskirja käsitteli suomalaisten suokokemuksia.
Johtaa Suotrendi-tutkimushanketta, jossa tutkitaan suokulttuurin muutoksia ja epätavanomaisia tapoja käyttää suota.
Suo kiehtoo, koska se on kaunis ja mielikuvitusta ruokkiva luonnonalue.
Paavo Ojanen
Suotutkija Luonnonvara-keskuksessa ja Helsingin yliopistossa.
Erikoisala soiden ekologia ja maankäyttö, erityisesti metsätalous ja ilmastovaikutukset.
Maatalous- ja metsätieteiden tohtori.
Mukana Ojitettujen soiden kestävä käyttö -hankkeessa.
Lempikukat suolla suo-orvokki ja korpiorvokki.
Leväluhtaan haudattiin vainajia
Leväluhta on soinen lähde Isonkyrön Orismalassa. Tarinan mukaan vesi muuttui keväällä ja kesällä vereksi, kun tulvavedet valtasivat maaston. Nykyään ilmiö selitetään veden rautapitoisuudella.
Leväluhdasta on kirjallinen merkintä vuodelta 1674, jolloin huomattiin, että rautapitoiseen järveen oli haudattu vainajia. Vuonna 1884 niittyjen ojituksen yhteydessä Leväluhdan lähteestä nousi mustuneita ihmisen luita ja puupaaluja. Vainajia on löydetty noin sata.
Leväluhtaa käytettiin hautapaikkana 300-luvulta 700-luvulle. Leväluhdan merkityksestä on useita teorioita. Paikkaa on pidetty uhripaikkana tai kalmistona. Se on liitetty jopa Kalevalassa esitettyyn Pohjolaan.
Vainajien mukana haudattiin hopea- ja pronssikoruja ja eläimiä. Leväluhdan lähteen ympäriltä on löydetty käärmesolki, korunappi, hopeavartaasta tehty kaularengas, rannerenkaita ja pronssikattila. Nykyään suuri osa vanhasta hautapaikasta on peltona.
