Voi Hyvin

Sokeana selviää, kun on sinnikäs

Sokeana selviää, kun on sinnikäs

"Näkevien pitäisi ottaa kepakko käteen ja törmäillä joskus sokeana", sanoo sokeutunut Laila Rantanen-Timonen.
Teksti Susanne Strömberg
Kuvat Päivi Karjalainen
Mainos

Älä jää tuleen makaamaan. Joskus mahdollisuuksia pitää saalistaa raadollisesti, neuvoo sokeutunut Laila Rantanen-Timonen. Aina on oltava nöyrä ja utelias.

Lue Lailan neuvot kanssakulkijoille:

1} Jaksa uskoa mahdollisuuksiin.

Hyväksy menetys. ­Muuta et voi. Jos et voi vaikuttaa, mene eteenpäin sillä, mitä on. Ota nöyrästi vastaan uusi mahdollisuus.

Kuurosokean kirjailijan Helen Kellerin sanoin: ”Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu”. Mutta se toinen juttu ei välttämättä tule eteen kultalautasella. Joskus sitä pitää raadollisesti saalistaa.

Kohdatessani vastoinkäymisen otan sen haasteena. Surutta ja säälittä eteenpäin! Periksiantamattomuuttani ruokkii uteliaisuus. Siksi ovet usein aukeavat.

Lapsena näin normaalisti. Näköni ­alkoi heikentyä alakoulussa pikkuhiljaa. Sokeuduin täysin 35-vuotiaana. En voinut jäädä paikoilleni säälimään itseäni. Elämä jatkui.

2} Pyydä apua.

Et menetä ­mitään. Avun pyytäminen voi ­olla ­inhottavaa: on ­kovetettava ­itsensä. Pitää ­loikata mukavuus­alueen ulko­puolelle.

Avun antaminen tai saaminen ei ­kuulu kansanluonteeseemme. ­Mutta harjoitus, yritys, erehdys ja onnistuminen, on tehnyt minusta mestarin.

Silti avun saaminen on joskus tuskan takana. Helposti vastuu sysätään ­toiselle. Toisaalta pärjäämään ei opi, jos koko ajan jeesataan.

Kun hoidin kolmea ensimmäistä lastani, näin kohtalaisesti. Viimeisen lapsen syntyessä olin jo sokeutunut, mutta ei se ­mikään ongelma ollut.

Lastenhoito vaatii sokealta ehkä enemmän suunnitelmallisuutta, kärsivällisyyttä ja aikaa kuin näkevältä.

En halua tehdä sokeudestani suurta asiaa. Jokainen päiväni on täynnä selviytymistä. Jo talosta ulosmeno on ­seikkailu. Kun matkustan yksin ­junalla, se on ­extremeä! Kaikki aistini ovat valppaina.

Ihmiset eivät ipadeiltaan huomaa sokeuttani. He ovat kuuroja. Huvittaa, kun eivät muka kuule.

Salaa toivon, että jollakulla olisi aikaa ja uskallusta ­puhua. Matkaan en lähtisi, jos pelkäisin.Pidä kartta päässä mutta älä juutu kaavoihin. Kysyvä ei tieltä eksy.  

Yllättäviä kömmähdyksiä tulee aina, varsinkin jäisillä kaduilla ­kulkiessani. Lasken ja päättelen ­matemaattisesti ­sijaintini jokaisella askeleella. ­Kävellessäni ulkona suljen muut asiat ­mielestäni. Ratkon suurta mysteeriä.

Pysyn vireessä. Rentoudun, tavallaan. Ainainen ”sala­poliisityö” kehittää ­aivoja. Nautin siitä, kun selviän tilanteista. Kärsivällisyyteni kasvaa. Haaveilen maailmanympärysmatkasta.

Näkeville olisi avartavaa olla edes yksi päivä silmät sidottuina. Ottaa kepakko käteen, ja lähteä sokeana kaupungille törmäilemään.

4} Älä tuhlaa energiaasi.

Tuulimyllyjä vastaan ei kannata tapella. Väkisin ei etene. Nouse hurrikaanin yläpuolelle ja hengitä hetki toiseen suuntaan. Strategioi uudestaan, käytä kiertotietä.

Olen joutunut pitämään ­puoliani hallinto-oikeudessa asti ­saadakseni henkilö­kohtaisen avustajan. Paljon etuuksia on mennyt ohi – jopa laki­sääteisiä. Sosiaali­työntekijät eivät ole niistä aina kertoneet. Se harmittaa.

Mieheni Karikin on sokea. Minä reissaan ja hoidan juoksevat asiat. Hän on kotimiehenä paitsi kilpaillessaan ulkomailla paralympialaisissa, joissa hän on menestynytkin. Hyvä puoliso tasapainottaa. ­Täydennämme ­toisiamme. ♥

Laila Rantanen-Timonen, 61, on hieroja ja kuivaharjojen verkkokauppias. Hän asuu Pietarsaaressa miehensä kanssa. Heillä on neljä aikuista lasta.

Julkaistu: 10.4.2018