"Olen riittävän hyvä äiti"

Sarah Tiaisen synnytys oli kestänyt lähes kolme vuorokautta, kun vauva juuttui synnytyskanavaan. Keisarinleikkaus oli ainut vaihtoehto.

– Olin vain kiitollinen, että vauva vihdoin syntyi. Sata vuotta sitten olisin varmaan kuollut leikkaukseen, Sarah sanoo.

Ensimmäisen yön vauva huusi taukoamatta. Äitiin iski paniikki. Aamuyöstä mies ehdotti, että he antaisivat vauvan hetkeksi hoitajien huoneeseen. Sarahin tunteet olivat ristiriitaiset.

– Mietin, että jos annan viedä vauvan pois huoneesta, en ehkä halua häntä enää takaisin. Onneksi tuttu sairaala­pappi lohdutti, että rättiväsyneenä ja kipu­lääkkeissä ihminen ei ole oma itsensä.  

Vaikeudet jatkuivat

– Ensimmäinen kuukausi kotona oli pelonomaista. En saanut mistään kiinni ja itkin paljon. Imetys sentään sujui.

Mies tuki ja osallistui vauvanhoitoon tasavertaisesti. Rutiinit auttoivat Sarahia jaksamaan: pyykkääminen ja siivoaminen sujuivat. Sarah oppi lukemaan vauvan tarpeita, mutta arki oli ilotonta.

Sarah häpesi tunteitaan eikä kertonut niistä kuin harvoille. Tuttavat ja neuvolan väki laittoivat tunteet baby bluesin piikkiin. Sarah päätti jäädä lapsen kanssa pariksi vuodeksi kotiin.

– Pojan yksivuotissynttäreiden jälkeen heräsin yhtenä aamuna ihan tyhjänä, ­ilman tulevaisuudentoivoa.

Sarah rakasti poikaansa mutta inhosi olla äiti. Sosiaalisesta naisesta oli tullut sulkeutunut.

– Olin vain kotona ja vahdin kelloa. ­Yksi vahvimmista selviytymiskeinois­tani oli aikataulujen seuraaminen.

Masennuksen tunnistaminen vei kuitenkin aikansa. Sarah nimittäin selvisi arjesta ja hoiti pojan tarpeet.

– Kun olin väsynyt, olin hirveä mies­täni kohtaan. Pinna saattoi palaa pienistäkin asioista. Tiuskin ja huusin turhasta.

Pian ajatukset synkkenivät.  

– Tuntui, ettei minulla ollut syytä elää.

Se havahdutti. Hän uskalsi vihdoin myöntää sairautensa.

Äitiyden euforia ei auennut

Sarah haki apua masennukseen neuvo­lasta ja kävi neljä kuukautta perhe­neuvojan pu­heilla. Ratkaisevaa oli, että hän uskalsi ­sanoa ääneen, ettei tykännyt äitiydestä.

Toipuessaan Sarah sai yllättävän ­puhelun. Häntä pyydettiin mukaan Voice of Finland -laulukilpailuun. Tuttava oli kertonut, että hän osaa laulaa. Laulu­taito oli perintöä pelimannivaarilta, ja Sarah oli ottanut ­lapsena laulutunteja. Perheen tuen ­ansiosta hän uskalsi lähteä kisaan.

– Oli ihanaa päästä takaisin laulun maailmaan. Löysin jälleen ääneni ja ilon.

Kun Voice-ohjelma pyöri televi­siossa, Sarah huomasi katselevansa poikaansa ihastuneena.

–Olin ollut hänestä ylpeä ennenkin, mutta nyt ylpeys tuntui sisimmässäni.

Masennuksestaan huolimatta Sarah ei koskaan kokenut olevansa huono äiti.

– Olin jollain tavalla vajavainen, koska minulla ei ollut euforisia tunteita lapsesta.

En ollut joustava. Se ärsytti.

Sarah on kiitollinen, että hän ­selvisi masennuksesta ennen kuin aloitti ­uuden työn. Rankka kokemus teki hänestä ­paremman papin. Nykyään Sarah tekee myös laulukeikkoja eri kokoonpanoissa.

– Ilman laulukilpailua en olisi saanut haastaa itseäni. Löysin luovuuteni.

Theo on nyt 2,5-vuotias. Lapsiperheen arki on joskus rankkaa, mutta siitä selvitään tiimityöllä.

– Tiedän olevani riittävän hyvä äiti. Toinen lapsikin olisi jo tervetullut. ♥

Juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 6/2016