Niagaran putousten äärellä tajuaa oman pienuutensa

Jymyn kuulee kaukaa, on kuin ukkonen pauhaisi yhtäjaksoisesti. Pulina autossa hiljenee. Niagara Fallsin kaduilla vilisee ihmisiä, mutta sen kaupat eivät nyt kiinnosta meitä. Ajamme kaupungin läpi ja ääni vain kovenee.

Pälyilemme ympärillemme, mutta vettä ei vielä näy missään. Parkkipaikka on jo täyttynyt, lisää ihmisiä saapuu koko ajan. Kaikilla on sama päämäärä: maailman ehkä kuuluisimmat vesiputoukset.

Kanadan puolella kuilun reunaa tukee massiivinen kivimuuri rauta-aitoineen. Sen takaa alle levittäytyvää joenuomaa ja Niagaran kolmea putousta on turvallista ihailla.

Eteen aukeneva näky on uskomaton, kunnioitusta herättävä – ja pelottavakin. Suurimman putouksen, Horseshoe Fallsin, pudotus on noin 50 metriä, ja kun vesi iskeytyy joenuomaan, se kuohuu kuin kiehuvassa kattilassa. Ilmaan nousee sen seurauksena sankkaa sumua. Pari turistilaivaa uhmaa pyörteitä ja kuljettaa vierailijoita lähes vesimassan juurelle.

Useimmat ovat nähneet kuvia putouksista, mutta todellisuus on jotakin aivan muuta. Kaikki saa aivan uudet mittasuhteet, sillä jo veden määrä on käsittämätön.

Usvan ja auringonsäteiden kohtaaminen synnyttää putouksen juurelle sateenkaaria. Ne liikkuvat vesipisaroiden tahtiin, tanssivat ilmavirroissa, katoavat ja palaavat jälleen.

Ensimmäisen kerran suomalainen kävi Niagaralla jo lähes 300 vuotta sitten. Luonnontieteilijä ja tutkimusmatkailija Pehr Kalm kuvaili veden voimaa matkakertomuksessaan Matka Pohjois-Amerikkaan.

”Heti siihen tultuaan se syöksyy suoraan alas. Tukka voi nousta pystyyn siltä, joka istuu tai seisoo vieressä katselemassa sitä, niin kauhistuttavalta tuntuu nähdä näin valtavan vesimäärän syöksyvän näin korkealta pystysuoraan kalliolta alas”, Kalm kertoo teoksessaan, jonka varhaisin painos ilmestyi vuonna 1753 Ruotsissa.

Vuosisatojen aikana vain vähän on muuttunut. En tiedä, tarkoittiko Kalm tukan pystyyn nousemista kuvainnollisesti vai kirjaimellisesti.

Ehkä ilmassa oli niin paljon kosteutta tai sähköä, että pitkät hiukseni nousivat kuin sädekehäksi pääni ympärille. Vesiputous todella koskettaa ihailijaansa.

Entä mistä nimi Niagara on peräisin? Yleisin selitys on, että se olisi lähtöisin irokeesin sanasta onguiaahra, joka tarkoittaa ukkostavaa vettä tai virtaa. Alueelle 1600-luvun alussa saapuneet ranskalaiset lähetyssaarnaajat – alueen ensimmäiset matkailijat – käänsivät sen sitten heidän omaan suuhunsa sopivaan muotoon.

Ihminen on aina viihtynyt jokien, järvien ja merien rannoilla, ja vedellä on suuri merkitys myös Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille. Heille vesi on pyhä elämänlähde, elävä olento, jolla on niin henkinen kuin fyysinen olemuksensa.

Vesi on läpinäkyvää, joten sen uskotaan ylittävän ajan ja materian rajat. Alueen kansoille vesiväylät voivatkin olla maagisia portteja toiseen ulottuvuuteen, polkuja esivanhempien henkien luokse.

Vedellä on myös ollut merkittävä rooli niin maailman luomisessa kuin maailman selittämisessä. Sillä on voima sekä antaa elämä että ottaa se pois. Siksi sitä on kohdeltava kunnioittavasti.

Jokaisessa irokeesikylässä oli hage’ota eli tarinankertoja, ja heidän tehtävänään oli toimia kansan muistina. Tarinoita ei kuitenkaan esitetty lainkaan kesäisin, jolloin aika piti käyttää työntekoon. Kansat uskoivat, että hyvä kertomus saisi niin ihmiset kuin eläimet ja kasvit laiskistumaan.

Tarinoiden lisäksi lait, tieto ja käyttäytymissäännöt välittyivät suullisena perimänä eurooppalaisten tuloon asti. Senkin jälkeen kirjalliset lähteet ovat pääasiassa tulokkaiden kirjaamia. Kertomuksista on erilaisia versioita, joista osaa kuitenkin värittää kristinusko ja kirjaajien omat käsitykset.

Käytössä oli myös paljon vertauskuvia ja ilmaisuja, jotka käännöksinä ovat menettäneet osan merkityksestään.

Pohjois-Amerikassa alkuperäiskielisiin sanoihin liittyy aina syvempi taso. Esimerkiksi irokeesin sana ohneganohs, eli vesi, ei ole vain veden symboli, vaan se pitää sisällään myös henkisen ulottuvuuden. Näin ollen pyhistä asioista, olennoista tai paikoista puhuminen on henkinen toimitus, hengen toimintaa.

Maailma, niin näkyvä kuin näkymätön, väreilee pyhää energiaa. Kaikki on yhteydessä kaikkeen – ajasta ja olomuodosta riippumatta.

Niagarankin nimi pitää sisällään sitä koskevat tarinat ja historialliset tapahtumat, jotka ovat ainutlaatuisia. Putoukseen liittyy niin taruja kuin todellisia tapahtumia. Ne kertovat juuri tästä paikasta ja tapahtuivat juuri täällä, eikä niitä voikaan liittää mihinkään muuhun.

Jylisevä vesi on erinomainen tarinanlähde. Kreikan mytologian rakkauden jumalatar Afrodite rakastui komeaan Adonikseen vesiputouksilla, Italiassa taas vesinymfi Neraan hullaantunut Velino-paimen muuttui putoukseksi mielitiettynsä menetettyään.

Pohjois-Amerikan heimoilla on omat tarinansa ja uskomuksensa, eivätkä Niagaran alueella asuvat, irokeesia äidinkielenään puhuvat kansat ole poikkeus. Heihin kuuluvat muun muassa senecat, joiden keskuudessa syntyi tarina Usvan neidosta.

Kertomuksen pääosassa on nuori Lelawala, joka oli menettänyt miehensä. Suruissaan hän heittäytyi virran vietäväksi mutta kuoleman sijaan hän kohtaakin ukkosenjumala Henon, joka vei Lelawalan kotiinsa putouksen taakse.

Vesiverhon takainen ja alainen maailma ovat salaperäisiä, ja usein ne ovat myös saavuttamattomia. Pehr Kalmin aikana Niagaran putousten taakse ei päässyt. Tutkimusmatkailija arvelikin, että kaikki virtaan pudonnut katosi todennäköisesti pohjattomaan kuiluun.

”Monet kertovat, että jokeen oli putouksen yläpuolelle tarkoituksella heitetty suuria puita, jotta nähtäisiin, miten ne putoaisivat siitä alas; mutta kun ne olivat tulleet alas, niitä ei ollut kuulemma enää näkynyt, mistä oli haluttu päätellä, että putouksen alla oli pohjaton syvyys”, Kalm muistelee matkakertomuksessaan.

Nykyään on toisin. Horseshoe Fallsia ympäröivään kalkkikiveen on hakattu hissikuiluja ja tunneleita, joita pitkin pääsimme kokemaan vesiputouksen lähietäisyydeltä. Matka alas oli jännittävä.

Putouksen takana kallion louhitut seinämät kehystävät näkymää. Mieli tekee koskettaa lumoavaa vettä, joka kiitää ohi 65 kilometrin tuntivauhdilla. Niin lähelle ihmisiä ei kuitenkaan onneksi päästetä. Vilunväreet kiirivät käsivarsia ja jalkoja pitkin, eikä syynä ole vain tunneleiden kylmänkostea ilma.

Moni muukin on kuullut kutsun.

Mainetta havitelleita uskalikkoja on riittänyt nuorallakävelijöistä vesiskootterikuskeihin. Putous on yritetty useaan otteeseen valloittaa erilaisilla välineillä – usein kohtalokkain seurauksin.

Onnekkaitakin on ollut. Vuonna 1901 elämän koettelema opettaja Annie Edson Taylor päätti laittaa kaiken yhden kortin varaan. Hän laski putouksen tynnyrillä ja oli tiettävästi ensimmäinen, joka selviytyi teosta elossa.

Maine haihtui kuitenkin nopeasti, ja loppuelämänsä Annie vietti kodittomana köyhyydessä.

Yhä on valitettavan paljon myös niitä, jotka heittäytyvät putouksen armoille, koska kokevat, ettei heillä ole enää mitään elämisen arvoista.

Toisaalta vedessä on jotakin vahvistavaa, elinvoimaista ja virkistävää. Näköalaterasseilla kaikki oli vedellä kyllästettyä, sitä oli aivan kaikkialla; ilmassa, iholla, kallion rosoisella pinnalla, tasanteen liukkaalla kiveyksellä.

Siinä seisoessa ja putousta katsellessa tajusin, kuinka pieni ihminen lopulta on mahtavan luonnon rinnalla. Sillä todella on valta ottaa mutta toisaalta se myös antaa hyvin paljon.

Seneca-heimon parissa syntyi tarina neidosta, joka heittäytyi putoukseen surunsa vuoksi.

Nuori Lelawala suri miehensä varhaista kuolemaa. Eräänä päivänä hän astui kanoottiinsa, lauloi kuoleman laulua hiljaa itselleen ja antautui virran vietäväksi. Koskessa kanootti kääntyi nurin ja neito joutui veden varaan.

Lelawala oli varma kuolemastaan, mutta vesiputouksen takana asunut ukkosenjumala Heno kaappasi tytön syleilyynsä ja vei kotiinsa. Jumala hoiti neitoa, kunnes tämän olo parani.

Toipilasaikanaan Lelawala rakastui pelastajansa nuorempaan poikaan. Pari meni naimisiin, ja heidän pienestä pojastaan tuli isoisänsä silmäterä. Henoa kutsutaankin myös kunnianimellä Tisotena eli isoisä.

Onnea varjosti vain nuoren äidin halu nähdä oma kansa edes yhden kerran. Mahdollisuus siihen avautui ikävällä tavalla. Suuri käärme saapui jokea pitkin ja myrkytti heimon juomaveden.

Kun ihmiset sairastuivat vakavasti, Lelawala aneli Henolta, että hän saisi auttaa rakkaitaan. Jumala nostikin miniänsä putouksen läpi, jotta tämä pääsi saattamaan kansansa turvaan.

Pari päivää myöhemmin Suuri käärme palasi ja raivostui, kun näki saaliinsa kadonneen. Se sihisi ja etsi uhrejaan, minkä kuultuaan Heno heitti sitä salamalla. Haavoittunut matelija muodosti padon putoukseen. Kun pato murtui, vesi rikkoi kivet ja alkoi tulvia jumalan kotiin. Heno huomasi vaaran ja muutti perheineen taivaalle. Sieltä se aina toisinaan näyttää voimansa ukkosen avulla.

Näin muodostui Horseshoe Falls.

Lähteet: June-Ann Greeley: Water in Native American Spirituality: Liquid Life–Blood of the Earth and Life of the Community (digitalcommons.sacredheart.edu 2017), Pehr Kalm: Matka Pohjois-Amerikkaan (SKS 1991) ja Rosemarie Tsubaki: Pehr Kalm – Suomalainen Amerikan löytäjä (Terra Cognita 2011).