Nasima Razmyar haluaa olla suora: ”En halua olla epäkohtelias tai ilkeä, mutta joskus täytyy olla kova"

Rovaniemellä asuvan naisen nimi oli Muisto. Hän oli ensimmäinen suomalainen ihminen, johon kahdeksanvuotiaan Nasima Razmyarin perhe tutustui, kun he olivat tulleet pakolaisina Suomeen.

Tämä Muisto kuoli jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, mutta Razmyarin perheessä hänet mainitaan yhä miltei viikoittain. Esimerkiksi silloin kun Nasiman äiti, Kamela, tekee korvapuusteja tai sämpylöitä Muiston reseptin mukaan tai kun Nasima ja hänen aviomiehensä Johan vetävät ja viikkaavat lakanoita suomalaisittain.

Myös Muiston poika Juha on perheelle kuin sukulainen, hän on Nasiman ja Johanin nuorimmaisen, Jacobin, kummisetä.

Afganistanissa syntynyt kansanedustaja Nasima Razmyar, 40, istahtaa eduskuntatalon lähellä olevan kahvilan pöytään ja sanoo, että rakkaat muistot – ja niihin kuuluu myös Muisto isolla kirjaimella – ovat tehneet hänestä sen ihmisen ja poliitikon, mitä hän on.

Lapsuudesta Nasima muistaa auringon lämmön iholla, keittiön värikkään sohvan, pihapiirin, ihanan kermaisen vaniljajäätelön lähikioskissa, isovanhempien puutarhan ja toisten isovanhempien maalaistyyppisen miljöön. Oli lehmiä, vuohia ja mehiläiskennoja sekä paljon serkkuja ja tätejä, joilta sai kuulla jännittäviä tarinoita.

Nämä varhaisimmat muistot ovat Kabulista, jossa Nasima varttui keskiluokkaisessa kodissa. Muistoissa arki oli valoisaa, lämmintä ja turvallista, vaikka aikuisena hän ymmärtääkin, että maassa oli levottomuuksia ja konflikteja jo silloin.

”Mieleeni on palautunut yksittäisiä muistikuvia, kuinka pakenemme bunkkereihin ja kun palaamme kotiin, kadulla ryntäilee ihmisiä. Muistan, että kasvoni peitettiin ja aikuiset puhuivat kiihtyneesti. Silti muistoni ovat enimmäkseen lämpimiä ja turvallisia.”

Ensimmäinen iso muutos oli, kun viisivuotias Nasima, pikkuveli Nomyal, isä Mohammad Daud ja äiti muuttivat Moskovaan, jossa isä aloitti työnsä diplomaattina. Sielläkin perhe oli kiinteä ja puitteet olivat hyvät, vaikka uuden opettelua oli melkoisesti.

Nasima oli ensin venäjänkielisessä leikkikoulussa, ja pian hän aloitti koulun tällä uudella kielellä, jonka hän oli oppinut yllättävän nopeasti.

”Meillä oli mustavalkoiset koulupuvut, ja kotona oli kiinnostavaa viettää aikaa henkilökunnan tiloissa talon alakerrassa. Siellä me veljeni kanssa leikimme.”

Isompi muutos perheen elämään tuli lokakuussa 1992, jolloin Nasiman isä menetti vallankaappauksen seurauksena asemansa ja perhe joutui pakenemaan Suomeen. He tulivat ensin Helsinkiin vastaanottokeskukseen ja jatkoivat parin päivän kuluttua yöjunalla Rovaniemelle. Nasima oli silloin kahdeksanvuotias.

”Junassa oli pimeää, enkä ymmärtänyt mihin olimme matkalla ja mitä oli tapahtumassa. Isä, joka oli ollut arvostettu diplomaatti, oli yhtäkkiä masentunut maahanmuuttaja eikä meillä ollut kotia eikä juuri muuta kuin toisemme.”

Pohjoisen-muistoissa äiti itki ja isä lakaisi vastaanottokeskuksen lattioita Rovaniemellä. Kaikkein nöyryyttävintä isästä oli jonottaa pakolaisille annettua viikoittaista taskurahaa.

Maailma kirkastui monin tavoin, kun perheen elämään käveli Muisto.

”Hän oli tyylikäs paikallinen nainen, jolla oli upea hattu ja tomera ote elämään. Hän tuli luoksemme ja sanoi, että täällä on kuulemma oikein diplomaattiperhe, pitihän teitä tulla katsomaan. Tervetuloa Suomeen.”

Muisto kutsui Nasiman perheen kotiinsa, opetti vanhempia käytännön asioissa, byrokratiassa, ruokien valmistuksessa sekä suomen kielessä. Hänestä tuli perheen korvaamaton ystävä.

”Minulle ja veljelleni hän oli kuin suomalainen mummi. Hän oli turvallinen aikuinen, jolta kehtasi kysyä nolojakin kysymyksiä. Opin, että täytyy olla tarkka, ettei sano kakka, kun tarkoittaa kakkua, ja että auton katolla oleva arkku on suksiboksi eikä ruumisarkku ja että mustasukkaisuus ei todellakaan ilmaise sukkien väriä.”

Perhe muutti parin vuoden kuluttua Helsinkiin, ja vaikka Muisto jäi Rovaniemelle, niin ystävyys säilyi.

”Hän oli Ihminen isolla alkukirjaimella, hän välitti ja auttoi pyyteettömästi.”

Nasima sanoo ymmärtävänsä kokemuksen kautta, kuinka paljon yksi ihminen voi tehdä. Yksi hyvä ihmissuhde voi olla kotiutuvalle maahanmuuttajaperheelle pelastusrengas, onnellisen uuden elämän alku.

”Muisto kutsui meidät viettämään joulua perheensä kanssa, ja sain häneltä lahjaksi ihka uuden Barbie-nuken. Se oli aarre, sillä perheemme elämä oli hyvin vaatimatonta, eikä meillä ollut varaa kalliisiin leluihin tai vaatteisiin.”

Kouluajoilta Nasimalla on paljon hyviä muistoja.

”Koulu oli minulle turvapaikka, pärjäsin siellä ja sain mahdollisuuden olla osa normaalia elämää. Pääsin pakoon vastaanottokeskuksen arkea, isän ja äidin surumielisyyttä sekä taloudellisia huolia. Koulu oli minulle oman elämän ja itsenäisyyden alku.”

Nasima pohtii, että oikeastaan hänellä ei ole sellaisia asioita, jotka hän haluaisi tietoisesti unohtaa. Ikävätkin muistot ovat tärkeitä. Kun vaikeista vaiheista on selviytynyt, negatiiviset muistot haalenevat ja positiiviset vahvistuvat.

”Kun tuskailen, että miten jokin asia voikin olla niin vaikeaa, ajattelen menneisyyden kokemuksia ja saan niistä voimaa. Pian asiat asettuvat mittasuhteisiinsa, ja näen, ettei tämä niin hankalaa olekaan, pahemmistakin paikoista on selviydytty.”

Usein epäonnesta on seurannut hyvää ja vieläkin parempaa. Nasiman esikoispoika, Jonas, oli vähän aikaa sitten nähnyt unta, jossa hän yritti pelastaa hukkuvan äitinsä.

”Uni järkytti minua, sillä olin itse kouluikäisenä usein huolissani vanhempieni jaksamisesta ja selviämisestä.”

Nasima oppi aikoinaan suomen kielen nopeasti koulukavereiltaan, mutta isä ja äiti eivät osanneet suomea yhtä hyvin kuin lapsensa.

”Olin huolissani vanhempieni masennuksesta ja jouduin toimimaan tulkkina heille, joten siinäkin mielessä huolehdin heistä. Nyt yritän olla stressaamatta itseäni liikaa, sillä lapset vaistoavat vanhempien paineet helposti. En halua, että poikieni pitäisi pelätä, kuinka minä jaksan tai pärjään.”

Nasima täytti äskettäin pyöreitä vuosia, mutta puhe neljänkympin kriisistä saa hänet naurahtamaan.

”Ei kriisin häivääkään. Asiat ovat nyt oikein hyvin. Viihdyn kansanedustajana ja olen tosi sujut myös yksityisen puoleni kanssa, äitinä, puolisona ja naisena.”

”Olen aina ollut kunnianhimoinen työni ja urani suhteen, mutta jatkossa haluan panostaa entistä enemmän myös perheeseen sekä hyvään parisuhteeseen. Millään elämänalueella mikään asia ei saisi olla liian itsestäänselvää.”

Nasima luottaa itseensä, hänellä on hyvä itsetunto. Hän uskoo, että kaiken perusta on rakastava lapsuudenperhe.

”Vaikka meillä oli taloudellisesti niukkaa, niin moni asia oli myös hyvin. Perhe oli kiinteä, minua rakastettiin, minuun uskottiin ja luotettiin. Sittemmin isä on ollut tärkein tukijani myös politiikassa.”

Aikuistuttuaan Nasima on ymmärtänyt entistä paremmin isäänsä ja tämän suuria menetyksiä.

”Ehkä olen omalla tavallani yrittänyt täyttää sitä yhteiskunnallista tyhjiötä, mikä isäni elämään jäi, kun hän maahanmuuttajana joutui luopumaan paitsi isänmaastaan myös työstään ja asemastaan.”

Isältään Nasima on oppinut, että kaikkia ei voi koskaan miellyttää. Teki mitä vain, aina joku pahastuu. Kotoaan hän on saanut myös vahvan halun olla avuksi ja uskon siihen, että jokainen voi vaikuttaa.

”Elämässäni on ollut paljon muutoksia ja pettymyksiä, mutta haluan muistaa hyvät asiat. Olen aina selvinnyt.”

Isä ja äiti ovat edelleen tärkeä osa Nasiman perhettä, vaikka aviomies ja kahdeksan- ja viisivuotiaat pojat ovatkin kaiken keskiössä.

”Haluan tarjota omille lapsilleni yhtä rakastavan perheen kuin minulla itselläkin on ollut. Vaikka hetkittäin tuntuu, että ympäröivä maailma voi romahtaa, niin perusasiat ovat hyvin.”

Nasima on apulaispormestarivuosien jälkeen palannut eduskuntaan, ja hän viihtyy tehtävässään. Kun hän puolueensa Sdp:n ensimmäisenä varapuheenjohtajana ottaa kantaa esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten lasten lukutaitohaasteisiin, häntä kuunnellaan ja hänen mielipiteensä saavat julkisuutta.

Kun hän sanoo, että tukea pitäisi antaa myös perheille, hänellä on asiasta paitsi tietoa myös omaa kokemusta.

”Tuntuu hyvältä, kun näen, että voin vaikuttaa asioihin. Tietysti on myös vaikeita hetkiä, ja usein tulee ilkeää vihapostia. Silloin kysyn itseltäni, että olisiko nuori Nasima luovuttanut.”

Nasima kertoo, että hänellä oli jo nuorena unelma paremmasta maailmasta ja vahva halu vaikuttaa. Nyt hänellä on lisäksi äänestäjien valtuutus mielipiteilleen, eikä hän todellakaan aio antaa periksi.

”Saan elää demokraattisessa maassa, jossa on turvaa ja rauhaa. Tunnen olevani etuoikeutettu, ja poliitikkona minulla on myös vastuu äänestäjiäni kohtaan.”

Oman taustan muistaminen on Nasimasta tärkeää. Poliitikkona hän kokee olevansa tärkeä esimerkki monelle.

”Ajattelen, että jos maahanmuuttajat pärjäävät, koko Suomi pärjää. Se on koko Suomen etu.”

Resilienssi on sana, jolla Nasima kuvaa omaa vahvistumistaan. Hän on oppinut luottamaan tapaansa toimia.

”Tiedän, että selviän ja kestän myös sen, että asiat eivät suju niin kuin haluaisin. Totta kai pahat puheet vieläkin satuttavat, mutta jonkinlaisen suojakerroksen olen kehittänyt. Ehkä olen realistinen idealisti.”

Nasima sanoo olevansa luonteeltaan kiltti ja siitä aiheutuu hänelle myös tiettyä ristipainetta.

”En halua olla epäkohtelias tai ilkeä, mutta joskus täytyy olla kova, muuten ei pärjää. Olen aina ollut suora ja haluan olla sitä edelleenkin. Taktikointi on usein falskia, ja mieluummin olen filtteritön ja aito kuin liian varovainen.”

Tällä hetkellä muistot ja muisteleminen liittyvät Nasiman mielestä eniten lapsiin. Hän kertoo odottavansa innokkaasti joulua ja tuntevansa juuri tähän vuodenaikaan olevansa erityisen suomalainen.

”Olen henkeen ja vereen jouluihminen, ja joulun vietto on iso osa suomalaisuuttani. Nyt niitä muistoja taas kertyy.”

Joulun aikaan Nasima muistaa aina myös perheensä ensimmäisen suomalaisen ystävän Muiston, joka on hänelle kuin symboli yhteisöllisyydestä ja välittämisestä.

”Tälläkin hetkellä meillä on liian monta yksinäistä, jotka eivät löydä toisiaan. Kunpa jokainen meistä osaisi olla Muiston tavoin ihminen ihmiselle.”

Huonoina hetkinä Nasima ajattelee itseään teini-ikäisenä. Hän näkee silmissään pienen maahanmuuttajaperheen tytön, jolla on hirvittävä palo auttaa kaikkia ja olla kuin Äiti Teresa. Hän muistaa, kuinka kaikki oli vielä edessä ja moni asia tuntui olevan mahdotonta.

”Mistä kaikesta se tyttö haaveilikaan ja mitä hän halusi… Jos voisin, sanoisin hänelle, että usko pois, nelikymppisenä olet päässyt jo aika pitkälle. Oletko sä nyt vähän ylpee? Kannattaisi olla.”

Nasima Razmyar

on Helsingin Lauttasaaressa asuva kansanedustaja ja Sdp:n ensimmäinen varapuheenjohtaja sekä entinen Helsingin apulaispormestari. Ennen poliittista uraansa hän työskenteli erilaisissa järjestöissä, ja vuonna 2010 hänet valittiin vuoden pakolaisnaiseksi. Afganistanilaissyntyisen Nasiman perheeseen kuuluvat aviomies Johan Fager sekä pojat Jonas, 8, ja Jacob, 5.