Voi hyvin

Näkymätön on näkyvää


Mira Juntuselle näkymätön oli näkyvää koko lapsuuden. Teini-iässä hän sulki tämän toisen maailman pois. Vuosia myöhemmin hetki esikoisen keskoskaapin äärellä muutti kaiken.
Teksti Maija Mäkelä
Kuvat Petri Mulari

"Kummankin vanhempani suvut ovat pohjoisesta, jossa elettiin luonnon rytmissä. Isäni äidinäiti toimi Kainuussa kylässään kansanparantajana. Hänet haudattiin sinä päivänä, kun isäni syntyi.

Lapsena kuljin mummoni mukana kuppaamassa. Reissut olivat vaikuttavia. Mummo toimi myös hierojana, vaikka ei ollut mitään kouluja käynyt. Myös isäni osasi hieroa.

Aikuiset pyysivät minuakin aina hieromaan. Myöhemmin ymmärsin, ettei kaikilla ole niin sanottuja parantavia käsiä. Se hämmästytti minua.

Minulle on sanottu, etten ole ainut suvussa, joka näkee enneunia tai tietää asioita ennalta. Sen enempää asiasta ei ole puhuttu ääneen, ja perinteet on katkaistu.

Äidinäiti kertoi tarinaa, että hän oli yhden ainoan kerran elämässään tullut käymään kesken lypsyn talossa. Siellä oli ollut alkava tulipalo. Hän oli saanut aavistuksen ja sammutti palon. Muuten talon lisäksi olisivat palaneet lapset ja anoppi.

Ollessani teini muutimme Oulun lähelle. Se oli aikaa, jolloin tajusin, että oma ’kuplani’ oli hieman erilainen kuin muiden.Olin sopinut postikortilla ja lankapuhelimella entiseltä kotipaikalta olevan kaverini kanssa, että hän tulee linja-autolla Oulun keskustaan ja odottaa minua asemalla, kunnes pääsen koulusta. Sitten hakisin hänet ja tulisimme bussilla meille.

Koulun ja aseman välimatka oli parikymmentä kilometriä ja kotimme sijaitsi suunnilleen puolivälissä. Sen sijaan, että olisin mennyt koulusta asemalle, menin suoraan kotiin. Ystäväni olikin jo siellä. Kukaan ei ollut ilmoittanut asiasta minulle, en voinut tietää sitä mistään.

Tapahtumasta nousi iso puheenaihe, jota ihmeteltiin ja josta kerrottiin kaikille. Se oli enemmän kuin pystyin ottamaan vastaan. En myöskään halunnut olla huomion keskipisteenä.

Muistan, kuinka menin huoneeseeni ja seisoin valkoisella, äidin kutomalla matolla ja juttelin tuonne ylös. Ensin pyysin, että jättäkää minut rauhaan. Sitten tajusin, etten halua olla täysin ilman apua, ja pyysin, että jättäkää vain kyllä- ja ei-vastauksia tarkoittavat tunteet vatsanpohjaan ja rintakehään. Kosketin näitä kohtia kämmenillä samalla, kun pyysin.

Halusin pitää ohjauksesta kiinni, mutta vain sen verran, ettei se näkyisi muille. En halunnut jäädä täysin oman onneni nojaan. Eivät enkelit tietenkään olleet jättäneet minua. Ei kukaan meistä ole täysin ilman ohjausta tai apua.

Tämän jälkeen kului vuosia niin, että olin sulkenut ohjauksen tietoisuudestani pois. Vasta lapsen syntymä muutti kaiken. Nuorena olin ajatellut, ettei minusta koskaan tule äitiä, vaan teen kansainvälistä uraa. Olisin se maailmalla asuva täti, joka hemmottelee siskon lapsia.

Se oli kuvitelmani, kunnes yhdeksän kuukautta ennen esikoiseni syntymää ylhäältä kerrottiin, että ’sinun kuuluu synnyttää’.

Muistan, kuinka menin aamulla töihin ja selasin almanakkaa. Mietin, että jos aion pitää äitiyslomaa, ehtisin ennen ison lanseerauksen alkamista.

– Minulla on kaksi lasta. Kumpikin heistä ilmoitti raskausviikolla seitsemän ­minulle nimensä, Mira kertoo.

Nyt minulla on kaksi lasta. Esikoiseni syntyi elinkelvottomana keskosena. Maailmassa oli silloin kolme klinikkaa, jotka yrittivät elvyttää siinä tilassa syntyneitä lapsia. Helsingin Lastenklinikka kuului niihin. Kämmeniini mahtuva pikkuinen oli sydänkeuhkokoneessa suoraan synnytyksestä neljä vuorokautta.

Kun menimme mieheni kanssa lapsemme luokse neljäntenä päivänä synnytyksestä, lääkäri kertoi meille, ettei vauva selviä seuraavasta yöstä. Hän kehotti jättämään hyvästit.

Menin lapseni viereen. En pystynyt koskettamaan häntä, koska hän oli keskoskaapissa sormien ja varpaiden välit täynnä piuhoja ja keho täynnä antureita. Katsoin pientä kurttuista päätä. Yhtäkkiä näin mielessäni, kuinka lapseni alkoi kasvaa ja hänestä tuli kymmenvuotias. Näkyni oli hyvin voimallinen.

Tuohon hetkeen sisältyi kaikki: äidin rakkaus, lapsen tarina, pelko siitä, että menetän hänet kymmenvuotiaana, ilo siitä, että saan pitää hänet kymmenen vuotta. Tunsin syvää varmuutta, että esikoiseni jää henkiin.

Enkeleiden kyllä- tai ei-lupaus oli rikkoutunut. Olin pitänyt 15 vuotta ikään kuin verhoja kiinni. Tuosta hetkestä esikoiseni keskoskaapin vierellä alkoi paluuni takaisin. Se on tuntunut kotiinpaluulta, minuksi tulemiselta.

Taitoni nähdä mitä haluan, sillä hetkellä kun haluan, ei tullut hetkessä takaisin. Olin pyytänyt teininä ovia suljettaviksi, ja minun piti itse avata ne. Se on ollut hyvin moninainen prosessi, samoin kuin muiden mielipiteiden kohtaaminen.

Kun esikoiseni kasvoi, jouduimme monta kertaa menemään Lastenklinikan päivystykseen. Nyt hän on kahdentoista. Kaikki se, mitä olemme käyneet läpi päästäksemme yli kymmenen vuoden, on oma tarinansa, jonka lapseni saa joskus halutessaan kertoa. Shamaanin kyvyt eivät ole siirtyneet sukupolven yli.

– Elin kahta maailmaa, näkyvää ja näkymätöntä, joilla ei ollut tekemistä keskenään. Myöhemmin tajusin, että ne olivatkin vain saman asian eri puolet, Mira Juntunen sanoo.

Vuosi sitten hyppäsin pois oravanpyörästä. Toimin melkein viisitoista vuotta myyntitehtävissä lääke- ja apteekkialalla. Minulla oli arvostettu työ, mutta voin huonosti. Vähitellen tuska kävi jo fyysiseksi. Sain iho-oireita, eikä minun tarvinnut kuin koskea työpaikan ovea, niin suolistoni kramppasi. Saman kokeneita autan ja valmennan tänä päivänä.

Enää en piilottele sitä, mitä olen. Olemalla oma itseni saan ympärilleni ne ihmiset, jotka kuuluukin saada. He tukevat minua. Osa ystävistä on jäänyt pois, mutta vanhoja ystäviä on löytynyt takaisin.

Pitkään elin ikään kuin kahta maailmaa, joilla ei tuntunut olevan mitään tekemistä keskenään. Se oli repivää. Tein yhtäällä töitä lääketeollisuuden parissa ja toisaalla kanavoin ihmisille viestejä valosta. Tällä puolella oli yhdet ihmiset, toisella puolella toiset.

Kaikki on kuitenkin valmentanut minua siihen, mitä minun kuuluu elämässäni tehdä. Nyt ajattelen, että kaksi erillistä maailmaa olikin vain saman asian eri puolia. Tiede ja valoenergiat ovat yhtä lailla merkityksellisiä ihmisen elämälle ja hyvinvoinnille. Ne täydentävät toisiaan.”

Mira Juntunen

  • 43
  • Kauppatieteiden maisteri, pilatesohjaaja ja angelic reiki -terapeutti, joka työskentelee valmentajana.
  • Hän on kirjoittanut kirjan holistisesta suoliston hoidosta.
Julkaistu: 18.2.2019