Kauneus & Terveys

Mona-Lisa Malvalehto taisteli tiensä takaisin huipulle


Ylikunto oli tuhota hiihtäjä Mona-Liisa Malvalehdon uran. Koska keho ei palautunut enää treeneistä, hän joutui lopettamaan hiihtämisen kokonaan. Pelastus löytyi yllättävästä asiasta, josta hän kertoo haastattelussa vuodelta 2015.
Kuvat Satu Kemppainen

Viisi vuotta sitten Mona-Liisa Malvalehto ei pystynyt nauttimaan mistään. Hän tunsi olevansa jatkuvasti sairas. Häntä väsytti ja syke oli korkea myös silloin, kun hän yritti levätä.

Treenit eivät sujuneet, ja kisoissakin hän tunsi jatkuvasti epäonnistuvansa.

– Tuntui, etten saa itsestäni mitään irti.

Syyksi todettiin kehon krooninen ylirasitus.

Hän kokeili keventää harjoitteluaan, mutta oireet pysyivät samana. Lopulta ei auttanut kuin lopettaa hiihtäminen kokonaan.

– En ollut varma, palaanko enää koskaan kilpaladuille.

Tilanne tuntui vaikealta.

– Äitini toimi minulle aikamoisena psykologina. Hän tähdensi, etten voi jäädä vellomaan tuntemuksiini. Minun piti luottaa, että elämä tuo tullessaan muutakin kuin urheilun.

Taukoa hän kuvailee isoksi koettelemukseksi ja pitkäksi kouluksi.

– Urheilu on kovaa työtä, eikä siinä kehittyminen ole koskaan suoraviivaista.­ Juju onkin, miten vaikeuksista pääsee yli ja eteenpäin.

Vaikka usko välillä hiipui ja toipumiseen meni puolitoista vuotta, Mona-Liisa tuli takaisin. Vahvempana kuin koskaan.

– Kaikella on tarkoitus, vaikkei sitä ikävinä hetkinä voikaan uskoa.

Merkittävin kiitos kilpauran jatkumisesta kuuluu pienelle nelivuotiaalle, joka puhua pulputtaa, kiikuttaa esille nukkeja ja prinsessapukuja, antaa laulu- ja tanssiesityksen, heittää kärrynpyörän, piirtää kukkasen, esittelee talon huoneet ja pyytää voileivän.

Isabellan syntymä paransi minut, sillä äitiys toi minulle riittävän pitkän levon. Isabella on myös paras henkinen lääkkeeni.

Mona-Liisa uskoo, että ilman raskautta ja lapsen hoitamista hän ei olisi ikinä palannut takaisin kilpahiihtäjäksi.

– Lapsen kanssa voin unohtaa kaiken muun ja keskittyä tähän hetkeen. Toki iso merkitys on myös miehelläni Villellä, joka otti tuolloin hiihtovalmennukseni vastuulleen.

Hopeinen harmonikka kymmenvuotiaana

Ensimmäisissä hiihtokisoissa Mona-Liisa oli vasta kaksivuotias. Kisaaminen oli luontevaa, sillä vanhemmat olivat urheilullisia ja kilpailivat itsekin.

– Minulla on ollut intohimo ja hinku hiihtämiseen siitä asti. Olin lapsena hirmuisen utelias kokeilemaan kaikkea ja kilpailin mielelläni.

Mona-Liisaa pari vuotta vanhempi sisko Rosa-Maria soitti haitaria, ja nelivuotiaana Mona-Liisa kinusi itselleen ensimmäisen haitarinsa.

– Rosa-Maria on esikoinen. Minä kutsuin itseäni keskikoiseksi, ja minun piti tietysti tehdä hänen perässään samat asiat.

­– Viisivuotiaana menin musiikkiopistoon, kymmenvuotiaana voitin Hopeisen harmonikan.

Lopulta perheen kaikki kolme tyttöä, Rosa-Maria, Mona-Liisa ja Ira-Eerika, harrastivat hiihtoa ja harmonikansoittoa.

Mona-Liisa osoitti olevansa sitkeä. Harjoituksissa hän saattoi itkeä, soittaa ja taas itkeä. Näin kävi, jos jokin vaikea kohta ei tahtonut sujua.

– Äiti yritti toppuutella, mutta en antanut periksi.

­Lukioaikana oli sitten pakko valita hiihdon ja musiikin välillä. Päätin satsata urheiluun.

Samaan aikaan Mona-­Liisa opiskeli Sibelius-Akatemiassa.

– Yksi lempisäveltäjistäni on Sibelius, ja mieluiten soitan barokkimusiikkia, kuten Bachia tai Vivaldin Neljää vuodenaikaa. Klassinen musiikki yltää sielussani niin syvälle, etten voi sitä ihan rentoutuakseni kuunnella.

Mona-Liisa tunnustaa olevansa täydellisyyden tavoittelija.

– Halusin olla hyvä myös koulussa. Toisaalta en olisi tässä, jos en olisi ollut niin perfektionisti.

Mona-Liisa on paitsi kolminkertainen nuorten maailmanmestari hiihdossa ja viisinkertainen mitalisti, myös viisinkertainen harmonikansoiton Suomen mestari.

- Yritän kyllä oppia, että kaikessa ei tarvitse olla paras, eikä jatkuvasti tarvitse suorittaa.

Musikaalisuutta riittää. Vuonna 2011 Mona-Liisa osallistui julkkisten kapellimestarikisa Maestroon, jossa piti johtaa Radion sinfoniaorkesteria, ja voitti kilpailun.

Hiihtoperheen kotipesä

Kun Mona-Liisa toipui ylirasituksesta, hänellä oli aikaa. Niinpä hän suunnitteli perheelle talon.

Valoisa, avara ja puhtautta hohtava talo sijaitsee havumetsän laidalla uudella omakotialueella Kouvolassa.

Koti vaikuttaa täydelliseltä hiihtäjäpariskunnalle. Aivan talon takaa alkaa hiihtolatu, jonka pohjia pitkin kesällä kulkevat juoksulenkit. Alakerrassa sijaitsee kuntosali, ja treenin jälkeen voi rentoutua poreammeessa.

Kodinhoitohuoneeseen mahtuvat kuivumaan urheilijaperheen pyykit, joita leirin jälkeen saattaa pyöriä kuusi koneellista saman päivän aikana.

Treenivaatteille pyhitetty vaatehuone lähentelee kooltaan pikkuyksiötä. Suksipareja löytyy kymmeniä.

Palkintokaappeja ei vain näy missään.

– Palkinnot ovat varastossa, Isabella osaa kertoa.

Mona-Liisa täydentää, että suurin osa nuoruusajan hiihtokisojen pokaaleista on Rovaniemellä vanhempien luona.

– Jossain vaiheessa olisi kiva laittaa tärkeimmät palkinnot myös omaan kotiin esille.

Alakerrassa on jotain, mitä ei monen urheilijan kodista löydy: äänieristetty musiikkihuone. Sen seinällä on tietysti tyylitelty kuva Leonardo da Vincin maalaamasta maailman kuuluisimmasta Mona-Lisasta.

Hiihtotrikoisiin pukeutunut Mona-Liisa koppaa syliinsä valkean Bugari-harmonikan, kauniin kuin koru. Astor Piazzollan tangon sävelet värisevät ja koskettavat.

Suhruisen pimeä talvipäivä Kouvolassa muuttuu musiikin myötä intohimoiseksi illaksi Argentiinassa.

– Huh, miten sormet ovat kohmeessa, Mona-Liisa huokaa.

– Soitan nykyisin vain sen verran, että tatsi säilyy. Keikkailen niin, että pidän soittotaitoa ja -tasoa yllä, mutta nykytilanteessa en millään ehdi niitä kehittää.

Musiikin kandin tutkinnosta puuttuu enää pari kurssia. Maisterin tutkintoa varten hänen pitäisi ehtiä soittaa vielä muutama vuosi.

– Keskityn nyt hiihtoon. Sen jälkeen on musiikin vuoro.

Tarkka päivärytmi

Mona-Liisan hiihtokunto testataan tulevina viikkoina. Alkukauden kisat sujuivat häneltä hyvin.

– Mutta Lillehammerissa joulukuussa olin vähän väsynyt ja siitä viikon päästä Davosissa olin jo kipeä.

Ilkeä flunssa on koetellut koko perhettä. Avomies Ville Nousiainen pääsi lähtemään Tour de Ski -kilpailuihin alkuvuonna, mutta joutui jättämään ne kesken sairauden takia.

– Pieni nuha ei haittaa, mutta kuumeisena emme lähde laduille, Mona-Liisa kertoo.

Hänen päätavoitteena olivat Falunin MM-kisat helmikuun puolivälissä ja niiden jälkeen kaikki sprinttihiihdon maailmancupin kisat.

Perheen päivärytmi on tarkkaan säädelty. Herätys on kello seitsemän. Sen jälkeen Mona-Liisa ja Ville lähtevät treenaamaan vuoronperään. Jos Isabella on perhepäivähoitajalla, pariskunta voi treenata yhtä aikaa kello 12:een asti.

– Sitten otamme päiväunet. Toinen lähtee iltapäivätreeneihin kello 15.30, ja kun hän on palannut, on toisen vuoro kello 17.30.

Sen jälkeen he venyttelevät ja hoitavat normaalit iltatoimet.

– Siinä onkin sitten päivä melkein käsitelty. Jossakin välissä pitää hoitaa myös yhteydenpito sponsoreihin ja kotityöt: pyykit, ruoanlaitto ja laskujen maksu.

Kun kausi alkoi, pariskunta oli seitsemän viikon aikana viisi päivää kotona. Mona-Liisa sanoo, että poissaolo on henkisesti rankkaa.

– Arvostamme kotona olemista niin, että meistä on tullut varsinaisia kotihiiriä.

Kuvaavaa on, että syyskaudella Isabellalle kertyi vain kahdeksan hoitopäivää.

– Koko marraskuu meni leireillessä, ja Isabella oli leireillä mukanamme. Keväällä ei onneksi ole enää pitkiä leirejä. Sitten jännittää, säilyykö terveys, koska harjoituskauden rasitukset alkavat jo painaa.

Tukiverkon varassa

Matkalaukkuelämä ei ole herkkua urheilevalle lapsiperheelle, eikä huippu-urheilijan arki pyörisi, ellei ympärillä olisi tukiverkkoa.

– Eläkkeellä oleva isäni on ollut pohjoisen leireillä mukana hoitajana. Täällä Kouvolassa Villen vanhemmat hoitavat välillä Isabellaa.

Niin nytkin. Kun ovikello soi. Isabella juoksee avaamaan.

– Mummo! hän syöksyy isoäidin syliin.

Kohta paperinuken vaatteista syntyy muotikauppa.

Mona-Liisa kiiruhtaa laittamaan välipalaa, jotta jaksaisi päivän toisen harjoituksen.

Tuleeko Isabellasta kilpahiihtäjä?

– Olen mä hiihtänyt, mutta nyt mä käyn luistelukoulua. Se on haastavaa!

Mona-Liisaa naurattaa.

– Nykyisin osaan ajatella, että urheilu on vain urheilua, vaikka teenkin sitä sata lasissa. Ville on opettanut minulle rentoutta. Minä nauran nykyisin melkein koko ajan, hän sanoo.

– Äiti, sä olet kyllä niin lapsenmielinen! Isabella kuittaa.

Tulevaisuudessa häämöttävät vielä ainakin vuoden 2018 talviolympialaiset.

– Jos oma ja perheenjäsenten terveys sallivat, jatkan hiihtouraa sinne asti. Vasta niiden jälkeen musiikki voi nousta urheilua tärkeämmäksi.

Mona-Liisa on ajatellut, että hänestä voisi tulla hiihtouran jälkeen musiikinopettaja.

– Mistäs sen tosin tietää. Hirveän pitkälle ei kannata suunnitella: tärkeintä on, että saamme olla perheenä yhdessä ja terveenä, ja saisimme tehdä asioita, joista nautimme. Jos luoja suo, perhe saa olla suurempikin.

Mona-Liisa Malvalehto, 31

Koulutus: musiikin ylioppilas

Ammatti: hiihtäjä ja harmonikansoittaja

Asuinpaikka: Kouvola

Perhe: avopuoliso, hiihtäjä Ville Nousiainen, 31, ja tytär Isabella, 4

Harrastukset: kotityöt

Motto: Elämässä kaikki on mahdollista, jos vain viitsit tehdä töitä sen eteen.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä numero 3/2015.

Julkaistu: 30.7.2019