Miten osteoporoosi todetaan?

Osteoporoosi on nousemassa hitaasti, mutta varmasti, lääkärikunnan tietoisuuteen yhdeksi vakavasti otettavaksi pitkäaikaissairaudeksi, johon on olemassa käyttökelpoinen diagnostiikka ja tehokkaita hoitoja. Lääkäri tarvitsee perinteisesti tietyn taudin toteamiseen lähes aina apuvälineitä. Tällä hetkellä osteoporoosin diagnostiikka perustuu luuntiheyden mittaamiseen ja luun sen hetkisen metabolian määrittämiseen laboratoriokokein. Diagnoosi tulisikin tehdä ennen hoidon aloittamista, mikä on normaali käytäntö kaikkien sairauksien kohdalla. Usein osteoporoosihoito kuitenkin aloitetaan edelleen pelkän sormituntuman perusteella, nojautuen pääasiassa röntgenkuvaan tai pelkkään kliiniseen arvioon. Röntgenkuvan perusteella tehty epäily on aiheeton yli puolessa tapauksia. 

Osteoporoosin toteamiseen käytetään tällä hetkellä yleismaailmallisesti luuntiheysmittausta lannerangasta ja reisiluun päästä (DEXA-mittaus= Dual Energy X-ray Absorptiometry). Näin saadaan tilannearvio niin hohkaluusta (nikamat) kuin myös kiinteästä kompaktista luusta (reisiluunkaula). Luuntiheysmittaus tarkoittaa luun mineraalimäärän arviointia tiettyä pinta-alaa kohti. Osteoporoosidiagnoosille on määritelty yli 10 vuotta sitten kriteerit, jotka virallisesti ovat edelleen voimassa. Tämä WHO:n määritelmä perustuu mineraalitiheyden alenemaan terveiden nuorten keskiarvosta yli 2.5 keskiarvopoikkeamaa (T-arvo). Se on karkeasti 30 %:n alenema. Jos alenema on -1 ja -2.5 T-arvon välillä, puhutaan osteopeniasta eli alentuneesta luun tiheydestä. Alenema lannerangassa tai reisiluunkaulassa riittää diagnoosiin. Jos taas alenema samanikäisten keskiarvoon verrattaessa ylittää -1 SD:n (Z-arvo), on syytä kiinnittää erityistä huomiota mahdollisiin sekundaarisiin taustasyihin. Tämä tarkoittaa muiden syiden kuin ikääntymisen ja vaihdevuosien mahdollista vaikutusta. Tällaisia syitä voivat olla erilaiset sairaudet tai lääkehoidot. 

Luutiheydenmittaus ei ole kuitenkaan mikään kaiken luusta kertova tutkimus. Siihen liittyy puutteita ja rajoituksia kuten lähes kaikkiin muihinkin käytössä oleviin diagnostisiin menetelmiin. Kliinisessä käytössä, yhdessä riskien selvittelyn kanssa, se on kuitenkin käyttökelpoinen ja hyvä työkalu. Kun luuntiheys on alentunut osteoporoosin tasolle, niin murtuma-alttius on kasvanut 3-5 kertaiseksi normaaliin tilanteeseen verrattuna. On tärkeää huomioida, että murtumia tapahtuu myös aivan normaaliluisille ja osteopeniaa poteville. Vamman voimakkuus ratkaisee. Murtuman taustalla on lähes aina kaatuminen tai jokin muu tapaturma. Varsinkin ikääntyessämme tulemme kömpelöiksi, tasapainomme alkaa heikentyä ja erityisesti jos jotain odottamatonta tapahtuu, emme enää reagoikaan kuten nuorempana.

Luuntiheysmittauksen arvo vähenee ratkaisevasti 70 ikävuoden jälkeen. Silloin monet muut asiat, kuten tasapainon huononeminen tulevat merkittäviksi. Tällöin voidaan vielä vaikuttaa ennaltaehkäisevillä toimenpiteillä ja tietysti aktiivisilla hoidoilla on aikaa vaikuttaa.

Luun aineenvaihduntaa voidaan tutkia lukuisin erilaisin laboratoriokokein. Käytössä on luun hajoamista kuvaavia ja vastaavasti luun rakentumista kuvaavia mittareita. Niiden käyttö kliinisessä potilastyössä on edelleen kovin vähäistä niiden kiistämättä suuresta arvosta huolimatta. Ehkä on niin, ettei niitä tunneta riittävän tarkasti ja ne koetaan liian kalliina rutiinikäytössä. Lukuisissa eri tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu, että koholla oleva luun metabolia luo erittäin hyvän pohjan erinomaiselle luulääkityksen teholle. Jos metabolia on jo lähtötilanteessa hiljaista, niin minkä tahansa lääkkeen vaikutus näyttää oleva vähäistä tai olematonta.

Tutkimusmenetelmien vakiinnuttaessa paikkansa ja uusien, parempien lääkkeiden tulessa markkinoille, joudutaan tutkimusindikaatiota muuttamaan jatkuvasti ja päätös tutkimuksien tarpeellisuudesta perustuvat tutkittavan ja lääkärin väliseen keskusteluun.