Kauneus & Terveys

Maarit Feldt-Ranta: Ilman syöpää en olisi tässä


Maarit Feldt-Ranta tietää, että sairas tarvitsee myös rakkautta.
Kuvat Pia Inberg, A-lehtien kuvatoimitus

Maarit Feldt-Ranta ­makasi yksin pimeässä huoneessa kauniina kesäpäivänä. Viimeiset uuvuttavat sytos­taatti­hoidot olivat ohi. Hän oli päässyt toipumaan ­Helsingin-kotiinsa, mutta ei selvinnyt ulos omin voimin. Silloin aikuinen poika tuli Karjaalta tapaamaan ­äitiään.

– Kalle avasi ikkunaverhot ja sanoi: Äiti, siellä on ­aivan ihana ilma, puetaan sinut ja mennään tuonne ­pihalle. Hän puki minulle lämpimät vaatteet, kantoi ulos ja pyysi huoltomiestä tuomaan jakkaran. Siinä sitten ­istuin, kun Kalle jutteli ja oli vain oma ihana itsensä.

Maarit Feldt-Ranta

Koulutus: valtiotieteiden ylioppilas

Ammatti: kansanedustaja

Asuinpaikka: Karjaa

Perhe: kolme aikuista lasta ja yksi lapsenlapsi. Seurustelee.

Harrastukset: mökkeily, Lappi ja penkkiurheilu

Motto: ”Elämä on tässä ja nyt.”

Kontrasti pimeyteen oli valtava: ympärillä oli rakkaita, ja pahin oli ohi. Uusiutunut mahasyöpä oli voitettu tälläkin kertaa.

– Ei riitä, että sairas saa lääkettä. Ihminen tarvitsee myös ­sitä, että pääsee luontoon ja että tuuli ­puhaltaa kasvoille.

– Viisas Kalle näki, että äiti on nyt siipi maassa ja tarvitsee ­rakkautta ja auringonpaistetta. Se hetki on ­jäänyt vahvasti mieleeni.

Iloa ja aurinkoa

Nyt hymy ulottuu silmiin saakka. Tuosta hetkestä on pian kolme ­vuotta. 49-vuotias SDP:n vara­puheenjohtaja ja kansanedustaja tuntee olevansa elämänsä kunnossa. Sekä työssä että yksityiselämässä on meneillään hyvä jakso.

Maarit Feldt-Ranta on onnellinen ja kiitollinen.– Kun joku kysyy, mitä kuuluu, en enää ikinä vastaa, että mitäs tässä. Vastaan, että minulle kuuluu tosi hyvää.

Pimeiden vaiheiden jälkeen tuntuu kuin aurinkokin paistaisi kirkkaammin. ­Yhtenä ­kevätaamuna Maarit oli myöhästyä junasta. Kotoa ­lähtiessä oli pakko jäädä kuuntelemaan linnunlaulua!

– Vakavan sairauden jälkeiseen tilaan liittyy usein puoli­euforinen olo. Kyselin saman kokeneelta ystävältä, meneekö tämä ohi. Hän sanoi, että ei välttämättä.

Elämässä on monta isoa, onnellista asiaa. Yksi on ­parisuhde politiikantoimittaja Vesa Kallionpään kanssa. Eduskunnan kuppilassa ­alkanut suhde kesti myös Maaritin jälkimmäisen sairaus­jakson.

– Olen joka päivä kauhean onnellinen siitä, että olen tavannut Vesan. En ole ennen ollut suhteessa, jossa ­haluan olla yhdessä aina kun mahdollista.

Sairas tarvitsee sitä, että pääsee luontoon ja tuuli puhaltaa kasvoille.

Paljon iloa tuottavat myös kolme aikuista lasta ja nelivuotias lapsenlapsi Melissa.

Kolmas innostava asia on työ politiikan ytimessä. Aiemmin Maarit toimi puoluesihteerinä, mutta oli sen jälkeen vuosia rivikansanedustaja. Viime helmikuussa hänet valittiin taas puoluejohtoon.

– Ajattelen joka aamu, että saan tehdä merkityk­sellistä työtä. Nyt kun maailmassa tapahtuu kamalia asioita, ­demokratian, yhdenvertaisuuden ja hyvinvointi­valtion puolustaminen tuntuu todella tär­keältä.

Uusperhearki

Ruuhkainen uusperhearki, kolme kouluikäistä lasta harrastuksineen ja matkustamista vaativa työ. ­Sellaista elämä oli vielä ennen sairastumista.

Maarit ei ajautunut poliitikon uralle vahingossa. Hän on aina ollut määrätietoinen ja innostuva. Kolmi­lapsisen perheen keskimmäisestä kasvoi reipas ja sopeutuva.

Lapsuus Karjaalla oli hyvää mutta aineellisesti vaatimatonta aikaa. Isä oli sokea, ja äiti jakoi aamupostia, kun muu perhe vielä nukkui.

Maarit kuului ensimmäisiin ikäluokkiin, joka sai käydä maksuttoman peruskoulun. Ilman sitä opiskelumahdollisuudet olisivat olleet rajallisemmat. Tausta on vaikuttanut ajatteluun päättäjänä.

– Olen ymmärtänyt tasa-arvoisten mahdollisuuksien merkityksen omassa elämässäni.

2000-luvun alussa Maarit toimi Mannerheimin lastensuojeluliiton puheenjohtajana Karjaalla. Kolmekymppinen ­äiti halusi vaikuttaa lapsiperheiden asioihin myös kunnassa ja lähti mukaan demarien toimintaan.

Pian hän oli perusturvalauta­kunnassa ja vuoden 2003 eduskuntavaalien ehdokas­lis­talla.

Ensikertalaisen äänisaalis ei tuonut kansanedustajan paikkaa, mutta se avasi tien täysveriseksi poliiti­koksi. Maari­tista­ tuli ­ministerien erityisavustaja ja pari vuotta myöhemmin puoluesihteeri.

Ura ja perhe

Vuonna 2007 Maarit pyrki edus­kuntaan tosissaan ja meni läpi. Silloinen aviomies otti paljon vastuuta lapsista ja ­kodista ­yhteisellä päätöksellä. Ilman sitä vaativa ura olisi tuskin onnistunutkaan.

– Se oli omalla tavallaan hienoa mutta hyvin kurin­alaista aikaa. Jouduin tinkimään töissä paljosta perheen hyväksi ja päinvastoin.

Sitten tuli vuosi 2009 ja päivä, joka pysäytti kaiken. Kokenut lääkäri katsoi Maaritia silmiin ja sanoi ystävällisesti mutta suoraan: ”Te olette vakavasti sairas. Teillä on pitkälle edennyt vatsasyöpä. Hoidot täytyy aloittaa heti.”

– Se oli tietenkin hirveä jysäys, ­mutta ymmärsin asian heti.

Maarit oli tehnyt töitä suoritus­kykynsä rajoilla. Hän ei nukkunut riittävästi eikä jaksanut syödä terveellisesti.

– Ei kukaan tietenkään sairastu syöpään, koska tekee paljon töitä. Mutta sairauden merkit voivat jäädä huomaamatta. Minäkin ajattelin, että ei ihme, että kiireessä närästää. Tällaista tämä on, jaksaa jaksaa!

Kun Maarit lähti lääkäristä, hän ­käveli puistoon, istui penkille ja itki.

Miten soittaa miehelle ja kertoa?

Syövästä kertominen

Suurin hätä liittyi lapsiin, jotka olivat haavoittuvassa teini-iässä. Miten ­puhua vakavasta sairaudesta heille rehellisesti mutta pelottelematta?

Levinneen vatsasyövän ­ennuste on huono: vain joka viides potilas on elossa viiden vuoden päästä ­diagnoosista. Sellaisessa tilanteessa ei uskalla ­luvata, että kaikki on hyvin.

Lopulta Maarit soitti miehelleen. Hän pyysi, ettei tämä kertoisi lap­sille ennen kuin asia olisi mietitty läpi. Kaikki piti järjestää uusiksi äkkiä.

– Pahinta oli, etten voinut olla lasten tukena. Leikkaukset ja hoidot veivät kaikki voimani.

Maaritin vanhemmat olivat jo kuolleet. Perheellä oli onneksi tukiverkostoa, kuten lapsille läheiset kummit.

– Se on varmasti silti ollut lapsille järkyttävä vaihe.

– Jokainen päivä tuntuu merkitykselliseltä. En olisi päässyt tähän, jos sairaus ei olisi pysäyttänyt minua. Olen viimeinen ihminen, jota kannattaa surkutella! Maarit Feldt-Ranta sanoo.

Maarit selvisi – avioliitto ei

– Elämän käännekohdissa myös parisuhteessa joudutaan miettimään, käännytäänkö samaan vai eri suuntaan.

Ero oli Maaritille toinen. Nuoruudenliitto oli päättynyt vuonna 1996, vuosi Estonian uppoamisen jälkeen. Aviomies oli mukana laivassa ja pelastui, mutta onnettomuuden jälkimainingeissa liitto kariutui.

– Ihmissuhdeasiat eivät ole koskaan yksinkertaisia tai yksipuolisia. Avioero on aina raadollinen ja raastava, murhenäytelmä jokaisella tavalla. Maarit suhtautuu menneisiin tyynesti.

– Elämä ajatellaan helposti lineaariseksi. ­Ehkä se ­onkin sellaista joillekin. Jos minulta olisi kysytty ­nuorena, en olisi keksinyt käsikirjoittaa mitään tällaista!

Ryhdytkö omaishoitajaksi?

Neljän terveen vuoden jälkeen, marraskuussa 2013 käsi­kirjoitukseen tuli ikävä käänne. Maarit istui hallinto­valiokunnan kokouksessa, kun tuttu kirurgi soitti. Syöpä oli uusiutunut.

Tieto ei tullut yhtä suurena yllätyksenä kuin ensimmäisellä kerralla. Lääketieteellisesti tilanne oli sama, mutta elämäntilanne oli täysin toinen. Lapset olivat ­aikuistuneet, ja Maarit oli vastarakastunut.

– Päällimmäisenä oli haikeus: olisi niin ihana ­saada elää vielä tuon Vesan kanssa! En millään halunnut luopua hänestä. Toisaalta tilanne tuntui ­kohtuuttomalta. Säteilevä kansanedustaja, ­johon hän oli rakastunut, oli poissa. ­Tilalla oli kysymys, ryhdytkö syöpä­sairaan omaishoitajaksi.

Maarit soitti Vesalle, joka oli tuolloin töissä eduskuntatalossa. He tapasivat käytävällä, lähtivät ulos ja ­kävelivät ­ravintolaan. ­Maarit yritti olla niin järkevä kuin suinkin.

– Ehdotin, että laitetaan suhde hyllylle ja palataan asiaan, kun nähdään, miten käy. Vesa ihmetteli, miksi ­puhun sekavia. Ei hän minnekään lähde!

Eikä lähtenyt. Suhde kesti koetuksen. Se lähensi heitä entisestään.

Syöpä ja arki

Sairaus näkyy arjessa lähinnä siinä, että leikkausten jälkeen ruokailua on pitänyt opetella ­uudelleen. Maarit tarkistaa kellosta, että syö riittävän usein. ­Ilman vatsalaukkua ­nälän tai kylläisyyden tunnetta ei tule. Kerralla voi syödä vain kämmenellisen verran.

– Liha, leipä, pulla ja puuro ­eivät ­oikein sovi,­ joten olen jättänyt ne. Muuten pystyn syömään melkein ­mitä vain. Hyvin on sujunut. Hemo­globiinini on parempi kuin koskaan.

Vakava sairaus on tehnyt monista tutuista ja ystävistä ­vähän varovaisia. He saattavat kysyä, miten Maarit jaksaa. Ei kai hän paiski liikaa töitä?

Maaritin mielestä ei ole syytä huoleen. Hän vain on ­uudessa elämänvaiheessa innostunut ja onnellinen – ja jaksaa siksi tehdä paljon.

– Lapset ovat aikuisia ja ruuhkavuodet takana, ei ole huolen häivää. Tämä on aiempaan verrattuna kuin ­Karibian-loma! Kukaan ei ole riippuvainen pyykkäyksestäni, enkä joudu kantamaan huonoa omaatuntoa.

Sairaus on tuonut mielenrauhaa. ­Ennen Maarit oli ­koko ajan menossa, nyt elämä on tässä. Hän ei ­haaveile kaukomatkoista, tavallinen arki riittää. Maarit viihtyy niin kolmiossaan Karjaalla kuin Vesan luona Espoossa.

Maarit ei enää koskaan vastaa ”mitäs tässä”, kun joku kysyy, mitä kuuluu.

– Vastaan, että tosi hyvää kuuluu! En sano, ­että voi voi, kun hallitus on tosi huono ja sote ei etene. Sanon, että olen rakastunut ja innostunut työstäni.

Hyvää kannattaa ruokkia. Kun sitä ajattelee ja siitä ­puhuu ääneen, se kasvaa. Kiitollisuus ­tekee onnelliseksi.

Maarit on kiitollinen siitä, että joukko huippuammattilaisia on tehnyt kaikkensa, jotta hän paranee. Kontrolli­käynneillä koko hoitotiimi iloitsee, kun tulos on puhdas.

– Rankkojen hoitojen jälkeen on ihan raato, kunto nollassa ja ilman tukkaa. Mutta siitäkin palautuu pikku­hiljaa. Vaikka on käynyt läpi fyysisesti ja henkisesti raastavan sairauden, voi olla vielä onnellinen.

Pahimpina hetkinä Maarit haaveili, että voisi vielä ­kävellä ­ulkona. Nyt hän voi.

Kävellä reppu selässä tunturille tai kiipeillä seikkailu­puistossa. Ja keikkua kymmenen metrin korkeudessa männynlatvassa ja ajatella: on ihan kiva olla tässä nyt.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 7/2017.

Julkaistu: 28.11.2019