Voi hyvin

Kutsu orpo takaisin kotiin


Syvällä jokaisen ihmisen sisimmässä asuu hylätty lapsi, joka kantaa torjuttuja tunteita. Heikkoutta, avuttomuutta ja häpeää. On aika avata ovi omalle orvolle.
Kuvat Teemu Raudaskoski, Timo Turunen

Resuinen lapsi kyhjöttää kylmissään yksin puistonpenkillä. Ilta pimenee. Kyyneleet valuvat lohduttomina pitkin likaisia poskia. Ohikulkijat eivät huomaa pienen hätää. Missään ei näy aikuista, joka ottaisi lapsen syliinsä. Huolehtisi ja hoivaisi.

Miksi tämä kuva herättää meissä niin voimakkaita tunteita normaalin empatian tai säälin lisäksi? Koska se on arkkityyppinen näky ihmisen sisimmästä.

Jokainen meistä istuu tuolla samaisella puistonpenkillä jossain vaiheessa elämäänsä, vaikka lapsuus olisi ollut kuinka auvoinen ja ihana. Siinä me lopulta napotamme, vaikka ulkoisesti aikuisen elämässä kaikki näyttäisi loistavalta, jopa häikäisevältä.

Rakenna pesä

Sisäistä orpoa kannattaa helliä ja herätellä kehon kautta. Vuodenvaihteessa on usein lomaa ja aikaa, joten kokeile pesän rakentamista.

  • Pukeudu mahdollisimman mukavasti ja kääriydy sohvannurkkaan torkkupeiton sisään.
  • Himmennä valot.
  • Voit laittaa jotain rauhallista musiikkia soimaan.
  • Huokaise syvään.
  • Sulje silmäsi ja laita kämmen rintakehälle sydämen päälle.
  • Keskity aistimaan hengitystä.
  • Sisäänhengitä kaikkea hyvää: rakkautta, turvaa ja luottamusta.
  • Uloshengittäessä hellitä ja anna sisäisten paineiden laueta.
  • Voit sanoa hiljaa tai ääneen itsellesi: Kaikki on hyvin.
  • Pidän sinusta huolta, tapahtui sitten mitä tahansa.

Kertomus orvosta osuu jokaisessa asuvaan hylättyyn lapseen, sanovat Kaisa ja Simo Kuurne. Isä ja tytär ovat tutkineet orvon arkkityyppiä ja kirjoittaneet siitä kirjan Sisäisen orvon viisaus.

Kaisa Kuurne on sosiologi ja sosiaalisen hyvinvoinnin dosentti. Simo Kuurne on työterveyshuollon erikoislääkäri ja terapeutti.

Arkkityypit ovat ihmiskunnan kollektiivista kokemusperintöä. Ne uinuvat psyyken uumenissa. Sveitsiläinen psykiatri Carl Gustav Jung piti niitä mielen toiminnan avaimina. Hän tulkitsi piilotajunnan hahmoja unien, myyttien ja eri uskontojen valossa.

– Orpo on se osa sinua, joka on hylätty ja torjuttu näkymättömäksi. Sitä ei hyväksy ympäristö eikä yhteisö, joten se täytyy työntää syrjään, jotta voit olla millään tavalla arvostettu omissa silmissäsi, Kaisa Kuurne selittää.

Tälle kokemukselle on olemassa fysiologinen perusta. Orpo syntyy samassa hetkessä kuin ihminen, joka jättää turvallisen ja täydellisen olotilan äitinsä kohdussa.

Kyse on siis perustavanlaatuisesta, eksistentiaalisesta ahdistuksesta. Ihmisen osasta maailmassa, sanovat Simo ja Kaisa Kuurne. Synnymme ja kuolemme orpoina – yksin.

Monissa uskonnoissa kaivataan paratiisiin tai tavoitellaan nirvanaa. Toiveelle on olemassa kehollinen alkuperä. Taivas ei siis ole vain päänsisäinen myyttinen unelma. Se on symbioottinen sikiön kokemus.

– Syvin haave onkin päästä sinne paratiisimaiseen sikiötilaan, joka on turvallinen, ravitseva ja stimuloiva. Siellä solut herkistyvät toimimaan juuri oikea-aikaisesti ja kasvu on ajoitettu täydellisesti, Simo Kuurne kuvailee.

Kaisa Kuurne, 41 on sosiologi ja ­sosiaalisen hyvinvoinnin dosentti. Tutkinut elämän murtumia ja kuulumista. Opiskelee arkkityyppistä ­psykologiaa ja ­joogaterapiaa.
Simo Kuurne, 71 on erikoislääkäri ja terapeutti. Vetää hiljaisuuden retriittejä. Perheyritys Kasvutahto tarjoaa palveluja henkiseen hyvinvointiin ja uusiutumiseen.

Vanhempi ei pysty koskaan vastaamaan täydellisesti vauvan tarpeisiin. Jokainen lapsi sopeutuu pikkuhiljaa siihen ympäristöön, jossa hän kasvaa. Hän oppii toimimaan ja olemaan vuorovaikutuksessa niin, että selviytyy.

– Ja se kipein osa, jossa ihmistä ei hyväksytä, siirtyy sisäiseksi orposuojaksi mieleen ja kehoon. Ja ellei se olisi suojana, niin ihminen ei kestäisi, Simo Kuurne täydentää.

Selviytymisstrategioita on monenlaisia. Samassa perheessä yksi voi suorittaa, toinen miellyttää ja kolmannesta kasvaa kriittinen sivustaseuraaja. Rooleissa ei ole mitään pahaa. Ne auttavat elämässä eteenpäin.

Simo ja Kaisa Kuurne kutsuvat näitä strategioita onnenohjelmiksi. Ne ovat malleja siitä, miten meidän tulee olla ja ajatella, jotta voimme tulla rakastetuiksi ja olla onnellisia.

Kun aikuistumme, mallit muuttavat muotoaan. Yksi luo uraa, toinen omistautuu perheelle, kolmas matkustelee ja neljäs yrittää toteuttaa kaikkia näitä ­onnenohjelmia. Tyypillistä valinnoille on, että ne ohjautuvat usein ulkoapäin. Tehdään siis asioita, joita yhteisö arvostaa ja ihailee.

Silti ihminen tuntee tyhjyyttä, vaikka hän olisi saavuttanut kaiken. On perhe, ammatti ja varallisuutta.

– Olet suorittanut kaiken lähes täydellisesti, mutta koet silti itsesi onnettomaksi. Sitten mietit, että auttaisiko uusi työ, toinen parisuhde tai muutto ulkomaille, Kaisa Kuurne kuvailee.

Hänellä on onnenohjelmista kokemusta. Yksi Kaisan havahtumisista omaan orpouteen tapahtui 36-vuotiaana New Yorkissa keskellä yötä.

Nuori nainen oli tehnyt hohdokasta akateemista uraa eri maissa. Hän oli onnellisesti naimisissa ja työskenteli arvostetussa New Yorkin yliopistossa tutkijana. Kaikki oli periaatteessa hyvin.

Eräänä yönä hän luki kirjaa, joka kertoi Englannissa diasporassa eläneestä juutalaisesta naisesta. Nainen kuvaili omaa tyhjyyttään.

– Aivan kuin verhot olisivat auenneet. Yhtäkkiä kello kaksi yöllä tuli sellainen olo, että mitä ihmettä teen täällä New Yorkissa. Olin yhdessä maailman makeimmista metropoleista, mutta mikään ei tuonut minulle sitä syvintä merkitystä.

Kaisa pohti, oliko saavutuksilla mitään väliä, jos hän eli kaukana niistä ihmisistä, jotka olivat tärkeimpiä ja rakkaimpia. Hän kaipasi siskontyttöjään ja kummisetäänsä, joka oli tuolloin vakavasti sairas. Kaisa tunsi olevansa väärässä paikassa. Ei hän ollutkaan syvimmiltään mikään kosmopoliitti.

Vaikka Kaisa oli tavannut matkoillaan jännittäviä ihmisiä ja käynyt mielenkiintoisia keskusteluja, hän oivalsi hylänneensä sen puolen itsestään, joka kaipaa ja tarvitsee läheisiä.

Öinen sudenhetki käynnisti sisäisen matkan, joka johti pysyvään Suomen-kotiin ja avioeron kautta uuteen, juurevampaan elämään.

Simo Kuurne kuuntelee tytärtään tarkasti.

– Oma menestymisen ja onnen fantasia osoittautuukin tyhjäksi. Alta paljastuu emotionaalinen tarvitsevuus ja merkitsevyys. Juuri se, mitä hylätty orpo kaipaa. Se on valtavan viisas tila. Orpous on raju ­elämän edistäjä.

Tilanne on tuttu työterveyshuollon vastaanotolta, jossa Simo on hoitanut lukuisia uupuneita. Ihmiset oireilevat monin eri tavoin ja tuntevat syvää vierautta omassa elämässään. Pelkkä kipulääke tai fysioterapia ei autakaan. Uupuneiden onnenohjelmat murenevat kuin piparkakkutalot. Potilaat ovat usein vastuunkantajia, auttajia ja perfektionisteja.

– Tyydytetään ympäröivän yhteisön tarpeita loputtomasti. Näin saadaan hyväksyntää ja yhteyttä. Usein he kantavat riittämätöntä sisäisyyden kokemusta, joka on juuri orpokokemus. Mikään ei riitä, ja se vain lisää yritystä, Simo Kuurne kertoo.

Toipuminen edellyttää pitkiä keskusteluja turvallisessa ympäristössä, jossa ihmiset uskaltavat ilmaista itseään. Esiin nousevat epätoivo ja riittämättömyys. Simo Kuurne korostaa, että oivallus on aina emotionaalinen ja emootiot, tunteet ovat kehollisia kokemuksia.

– Niin kauan kuin se on vain päässä, ajattelussa se ei todesti vaikuta energioihin. Tärkein terveyttä luova tila on tulla kuulluksi emotionaalisesti ja turvallisesti.

Kaisa kuuntelee isäänsä ja muistuttaa, että kehon evoluutiossa mikään ei ole juuri muuttunut viimeisen 50 000 vuoden aikana. Olemme siis ruumiiltamme samoja savannin ihmisiä, vaikka näpyttelemme näppärästi älypuhelimia.

Kiivastahtiset kaupunkiympäristöt ovat kehon järjestelmille outoja ja uhkaavia. Olemme jatkuvassa valppaustilassa.

Kaisa päättelee, että juuri siksi joogat, mindfulnessit ja retriitit ovat niin suosittuja. Ylikierroksilla käyvä keho kaipaa luonnostaan turvaa ja rauhoittumista.

Kaisa Kuurne on kouluttautunut myös joogaopettajaksi. Vetämillään retriiteillä hän on huomannut, että naisilla on tyypillisesti kaksi ­onnenohjelmaa: ahkera suorittaja ja äitiyteen kokonaan uponnut.

Molemmissa vaarana on loppuunpalaminen, koska omat tarpeet työnnetään kerta toisensa jälkeen syrjään. Touhuamisella yritetään kiivaasti hallita elämää.

– Yritetään ratkaista orvon ongelma näillä keinoilla. Ettei jouduttaisi kohtamaan omaa sisäistä jännitteisyyttä, joka tarkoittaa, että olet riippuvainen ja tarvitseva. Ja että elämä on turvatonta ja epävarmaa. Eikä sitä kukaan tässä maailmassa pysty sinulle valmiiksi ratkaisemaan.

Kaisa kertoo iloitsevansa, kun kuulee, että suorittaja on jäänyt vihdoin sairauslomalle tai väsynyt äiti on viimein toteuttanut jonkin aivan oman unelmansa.

Orpouteen havahtuminen on harvoin mitään lasten leikkiä. Kaisa kipuili omissa tiloissaan vuoden verran avioeronsa jälkeen. Lähipiirin tuki kannatteli matkalla manan mailla. Ystävä hieroi jalkoja, kun toipilas istui ja itki sohvannurkassa.

– Hän auttoi kantamaan taakkaa. Oli lämmin ja turvallinen olo. Kyyneleet on suora reitti orpoon. Itkussa on jotain valtavan puhdistavaa ja helpottavaa.

Kaisa on tutkinut ja pohtinut paljon syklisyyttä, elämän kiertokulkua. Kasvua seuraa kuolema, josta taas syntyy uutta elämää.

Ihmisen mielikin uudistuu parhaimmillaan kuten vuodenajat. Vanhat ajatusmallit kellastuvat kuin koivunlehdet ja korvautuvat uusilla hiirenkorvilla.

Omalla orvon matkallaan Kaisa eli päivän konkreettisesti syklissä. Ensin hän itki pari tuntia ja sitten söi.

– Ruokailun jälkeen katsoin peilistä, että näytänpä karmealta, joten menin suihkuun. Sitten puuhastelin jotain ja nukuin. Ja samat kuviot taas uudestaan.

Orvon kohtaaminen on Kaisan mukaan sitä, että näkee selkeästi itsessään kaiken kuoletetun ja syrjään työnnetyn. Joskus se on niin rankkaa, että ihminen tuntee lähes kuolevansa.

Matkanteko kuitenkin kannattaa, sillä orpo haluaa takaisin ihmisten yhteyteen. Kaisa ja Simo Kuurne kirjoittavat, että kaipaus on elintärkeää elämänenergiaa, josta saamme kiittää orpoa.

Sekä isä että tytär kritisoivat nykyistä yksilökeskeistä ajattelua, jossa orvon kaipausta vähätellään ja pahimmillaan halveksitaan.

– Olemme luoneet mielikuvan yksilöstä, joka pärjää järkensä avulla missä tahansa. Riippumaton yksilö on myytti vailla todellisuuspohjaa. Kaikki pitäisi löytyä itsestä, vaikka olemme aidosti sidoksissa toisiimme. Kukaan ei oikeasti selviä yksin, Kaisa sanoo.

Simo Kuurne päivittelee terveydenhoidon uudistusta, jossa jokaisen tulisi valita itselleen paras hoitopaikka. Miten sairas, epätietoinen ja joskus myös epätoivoinen ihminen, kykenee shoppailemaan kylmän viileästi hoitoverkostoissa?

– Kuinka sairas maallikko osaa kantaa vastuun omasta hoidostaan? Monissa yhteyksissä ihmisiltä odotetaan toimintaa, johon hän ei yksinkertaisesti pysty.

Terveydenhoitoon on tarjolla myös lukuisia applikaatioita, sovelluksia ja mittareita. Omaa tilaa tulisi tarkkailla ja elintapoja korjata teknologian turvin. Ihmisen syvin lohdun, turvan ja yhteyden tarve jää kokonaan tyydyttämättä. Askelmittari ei auta orpoa.

Yksilömyytin juuret kasvavat länsimaisessa valistusajan filosofiassa, jossa ihmisestä tuli moraalinen yksikkö, oman onnensa seppä. Vapaasti itseään toteuttavassa ihmisessä ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta kun ideaali viedään liian pitkälle, lopputulos on tuhoisa.

Entä jos ei olekaan sisukas vaan tarvitseva ja heikko, kysyvät Kaisa ja Simo Kuurne. Meille suomalaisille on erityisen vaikeaa tarvita toisia. Suo, kuokka ja Jussi -ihanne istuu tiukassa. Nolointa on, jos joutuu pyytämään apua.

Elina Paju on tutkinut sosiologian väitöskirjassaan sitä, kuinka päiväkotilapsia ohjattiin itsenäisyyteen. Erityinen kehun ja ylpeyden aihe oli, jos lapsi pärjäsi ilman apua. Olisiko ehkä aika kääntää suuntaa ja kannustaa suomalaisia turvautumaan toisiinsa? Taito pyytää ja ottaa vastaan apua on selviytymisen elinehto.

– Kyky olla yhteydessä on koodattu ihmislajin kehoon ja perimään. Uusin neuropsykologinen tutkimus tukee tätä. Vastavuoroinen tunneyhteys kahden ihmisen välillä synnyttää uusia neuroniyhteyksiä, Simo Kuurne kertoo.

– Jos aikuinen ei löydä turvaavia ja kannattelevia ihmissuhteita, siitä käynnistyy aikamoinen suistumiskierre, Kaisa Kuurne lisää.

Olemme myös aineenvaihdunnan kautta yhteydessä ympäristöön. Hengitämme samaa ilmaa. Keuhkorakkulat uudistuvat viikoittain. Suoliston solut uusiutuvat kahdesti viikossa. Ihon marraskesi, kuollut solukko karisee pois uuden tieltä päivittäin. Koko elimistö uusiutuu noin kymmenessä vuodessa.

Oman orvon kohtaamisella on yhteiskunnallista merkitystä. Kun rankka orpokokemus jää kokonaan piiloon, ihminen heijastaa sen varjona ulkomaailmaan. Silloin hävettävä heikkous projisoidaan vaikka pakolaisiin, köyhiin tai muihin vähemmistöihin.

Miten tuon alussa kuvatun puistonpenkillä yksin kyhjöttävän orvon sitten lopulta käy?

Kun Kaisa Kuurne oli kulkenut oman manalansa läpi, elämään tuli toisenlaista hohdokkuutta: läheisyyttä ja syvää merkityksen tuntua. Hän löysi uuden kumppanin ja sai yllätyslahjana 41-vuotiaana tyttären.

Akateeminen tutkimus kiinnostaa edelleen, mutta Kaisa miettii tarkasti mihin lähtee ja mitä jaksaa. Runojen kirjoittaminen ja puutarhanhoito ovat myös yhtä tärkeitä projekteja.

Orvon kotiinpaluu ei ole mikään mahtipontinen spektaakkeli.

– Pelottavasta ja epätodennäköisestä syntyy uutta elämää, tiivistää Kaisa Kuurne.

Filosofi Hannah Arendt on sanonut, että toiminta on uuden synnyttämistä kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Yhteiskunnissa se tarkoittaa sitä, että aidosti eteenpäin vievä voima tulee usein sieltä, mistä sitä vähiten odotetaan.

Ihminen ei voi elää yhteisössä ja yhteiskunnassa kokonaan ilman onnenohjelmia. Siihen kykenee vain erakko. Onnenohjelmista voi kuitenkin kehittyä elämänkriisien kautta terveempiä ja tuoreempia.

Eheytyminen ei ole haavojen paranemista vaan niiden rakastamista, isä ja tytär kirjoittavat kirjassaan. Onnenohjelmiin tulee parhaimmillaan lempeä, humoristinen asenne. Voi ajatella, että ahaa, tässä sitä taas mennään, kun tekee mieli hankkia isompi asunto tai tiukempi vartalo.

Elämää jähmettävän onnenohjelman tunnistaa siitä, että se tarvitsee ympärilleen yleisöä. Usein se perustuu vertailuun. Kaisa siteeraa runoilija Jyrki Kiiskistä, joka kirjoittaa someajasta näin: ”Onnellinen perhe kiiltävän keittiönpöydän ääressä, sata fiksua ystävää tykkää.”

– Siinä näkyy ihmisenä olemisen riipaiseva paradoksi. Tässä on hieno elämäni enkä tarvitse ketään. Mutta ilman toisten ihailevia katseita en kuitenkaan tunne olevani kukaan.

Television reality-ohjelmat ovat koukuttavia viihteen lisäksi myös siksi, että ne simuloivat orvon kokemusta. Osallistujat yrittävät selvitä erilaisten strategioiden eli onnenohjelmien avulla. Koko ajan ilmassa leijuu kuitenkin uhka tulla hylätyksi ja jäädä yksin. Se on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua.

Orpo ihmisessä kuiskuttelee korvaan peukutusten ja tykkäysten sijaan toisenlaisia tavoitteita. Kaisan mukaan viestit tulevat usein kehon kautta: kipuna, itkuna, yllättävänä ilona tai hyvän olon tunteena.

– Orvon tilat ovat hyvin varhaisia, eikä niille ole edes välttämättä sanoja. Orpo meissä havahtuu hetkeen. Aistitaan sen ainutkertainen luonne, joka on myös pyhä.

Sisäiselle lapselle kehittyy tavallaan sisäinen äiti, joka hoivaa ja pitää huolta. Ankaruuden tilalle astuu myötätunto ja hellyys itseä kohtaan. Simo Kuurne lisää, että kun yhteys sisäiseen orpoon syntyy, se johtaa rikkaampaa kokemusmaailmaan.

– Elämästä tulee täyteläistä mustavalkoisuuden ja jaottelujen sijaan. Kun läsnäoloon syntyy herkkyyttä, niin orpokin tanssii kanssasi.

Uusi yhteys näkyy usein myös ulkoisessa kodissa ja ihmissuhteissa. Näyttävät statukset ja laajat verkostot saattavat menettää merkitystään. Kaivataan vaatimattomampaa ja yksinkertaisempaa arkea.

– Meillä on tuo rakkaudellinen ja kehittyvä ydin eli orpo. Se on ihmisen eksistenssin ihanin asia, Simo sanoo.

Ihminen on siis matkalla kotiin, kun hän kykenee turvautumaan toisiin ja löytää rakastavia ympäristöjä, ihmisiä ja mielikuvia.

Kaisa Kuurneen mukaan koti voi olla turvallinen sohvannurkka, lämmin yhteisö tai Jumala.

Paratiisi on kuppi teetä luottoystävän seurassa.

Koska orvon kokemus on syvimmiltään sanaton, myös musiikki tavoittaa sen hyvin. Simo Kuurneen suosikki on Bachin Matteus-passio.

– Se on minulle valtava kotiintulo.

Oletko vaeltaja vai suorittaja?

Suorittaja

+ Sosiaalisesti lahjakas, pidetty ja arvostettu. Saa paljon aikaiseksi.

– Se osa itseä, joka janoaa tulla nähdyksi, jää piiloon.

Mieti: Miltä hellittäminen tuntuisi kehossa?

Pärjääjä

+ Rationaalinen, asiallinen ja käytännöllinen. Selviää tilanteessa kuin tilanteessa.

– Omiin ja toisten tunteisiin ei ole kunnollista yhteyttä.

Mieti: Kuka olisit ilman menestystä?

Idealisoija

+ Näkee itsensä viisaana ja erityislaatuisena. Parantaa parhaimmillaan maailmaan.

– Ei näe omaa varjoaan. Sokea omien huonojen puoliensa suhteen.

Mieti: Osaatko tarvittaessa turvautua toisiin?

Kriitikko

+ Rohkea kapinallinen, joka nostaa esiin epäkohtia. Herättää keskustelua.

– Ei kestä omia avuttomuuden tunteitaan.

Mieti: Voisitko konkreettisesti tehdä jotain asioiden parantamiseksi?

Taistelija

+ Voimakas, käytännöllinen ja vastuullinen johtaja. Tekee tulosta.

– Näkee inhimillisen heikkouden vain toisissa eikä itsessään. Erehtymätön.

Mieti: Uskallatko olla heikko?

Vaeltaja

+ Toteuttaa omia unelmiaan ja toimii arvojensa mukaan. Nauttii elämästä.

– Pakenee ahdistavia tilanteita ja vastuuta.

Mieti: Millaisia tunteita sitoutuminen sinussa herättää?

Julkaistu: 19.6.2019