Kun lapset pahoinpitelevät toisia lapsia
Yli 2 000 puhelinhaastattelua käsittäneessä tutkimuksessa on saatu viitteitä siitä, että lasten väkivaltaan toisia lapsia kohtaan pitäisi suhtautua nykyistä vakavammin. Tutkijat keräsivät tietoja 10–17-vuotiailta lapsilta ja 2–9-vuotiaiden lasten vanhemmilta. Vastaajilta kysyttiin, oliko joku toinen lapsi kuluneen vuoden aikana kertaakaan lyönyt lasta kepillä, veitsellä, kivellä, muulla esineellä tai paljain käsin.
Erityisesti kysyttiin, oliko oma veli tai sisar lyönyt lasta tai oliko joku toinen lapsi potkinut lapsen intiimejä alueita.
Noin viidennes lapsista oli joutunut haastattelua edeltävän vuoden aikana toisen lapsen pahoinpitelyn kohteeksi. Noin kolmanneksessa näistä hyökkäyksistä tekijänä oli perheenjäsen, minkä lapset tavallisesti mainitsivat vain erikseen kysyttäessä.
Tutkijat selvittivät, oliko lapsi loukkaantunut ja oliko häneen kohdistunut väkivaltaa vähintään viidesti edeltävän vuoden aikana. Lapset ja heidän vanhempansa rastittivat kyselylomakkeeseen lasten kärsimät traumaattiset oireet. Kun muiden traumaattisten tapahtumien ja kroonisen stressin, kuten sairauksien, tapaturmien, luonnonkatastrofien ja perheriitojen sekä sosiaaliryhmän ja etnisen taustan vaikutus poistettiin, tutkijat havaitsivat, että lasten väkivalta toisia lapsia kohtaan vaikutti lapsiin samalla tavalla kuin aikuistenkin väkivalta. Vammat olivat keskimäärin yhtä vakavia, jatkuva väkivalta oli yhtä yleistä ja tuloksena ilmenneet traumaoireetkin olivat samanlaisia.
Seuraukset olivat myös iästä riippumatta samanlaisia. Esikouluikäiset lapset kärsivät eniten vammoista, ja heitä oli myös todennäköisimmin lyöty esineillä tai heitä vastaan oli hyökätty aseilla. Kaikenikäiset joutuivat yhtä todennäköisesti pahoinpitelyn uhriksi. Veljet ja sisaret aiheuttivat vähemmän fyysisiä vammoja, mutta heidän hyökkäyksensä olivat tavallisempia, erityisesti kohdistuessaan nuorimpiin lapsiin. Lähes viidennes alle 10-vuotiaista hyökkäyksen kohteeksi joutuneista lapsista oli toistuvasti joutunut veljensä tai sisarensa hyökkäyksen kohteeksi. Itse asiassa nämä hyökkäykset aiheuttivat kaikkein vakavimmat traumaattiset oireet.
Tutkijoiden mukaan turhan usein pidetään suhteellisen vähäpätöisenä asiana, jos lapset, erityisesti pienet lapset, lyövät ikäisiään tai hieman itseään nuorempia lapsia tai omia sisaruksiaan. Lasten on ajateltu selviävän paremmin, mikäli pahoinpitelijä on toinen lapsi. Tekoa, jota voitaisiin pitää pahoinpitelynä tapahtuessaan aikuisten välillä, saatetaan pitää vain nahisteluna tai tappelunujakkana, jolloin molempien osapuolten katsotaan olevan osaltaan vastuussa. Joidenkin mielestä tietty väkivallan omaksuminen kasvattaa vain luonnetta, erityisesti poikien, joiden pitäisi oppia puolustamaan itseään. Sisarusten välisestä väkivallasta vaietaan usein kokonaan.
Tämän puhelinkyselyn perusteella näyttää siltä, että nämä oletukset voivat olla virheellisiä. Lasten keskinäinen väkivalta voi olla traumaattista, koska uhrit ovat usein jatkuvasti ja tiiviisti yhteydessä pahoinpitelijöihin. Lasten aggressio on usein impulsiivisempaa ja hillitsemättömämpää kuin aikuisten, jolloin se voi aiheuttaa enemmän ahdistusta. Sisarusten välisessä väkivallassa uhri on vaarassa kehittää oireita, koska toistuvat hyökkäykset luovat jatkuvan turvattomuuden ilmapiirin.
Tutkimuksella on merkittäviä rajoituksia. Tällaisessa kyselyssä, jossa vastaajia on paljon, monet yksityiskohdat jäävät selvittämättä. Myös konteksti puuttuu suureksi osaksi, esimerkiksi väkivallan laukaiseva konflikti, vammojen vakavuus ja uhrin reaktiot. Pelkkiin muistoihin luottaminen voi johtaa merkittävään yli- tai aliraportointiin. Perheympäristön yksityiskohtia ei ole analysoitu, joten on vaikea tietää, miten tieto aviokriisistä, huonosta vanhemmuudesta, puutteellisesta valvonnasta tai yksilöllisestä temperamentista on voinut vaikuttaa tuloksiin.
Silti tutkijat uskovat, että lasten väkivalta toisia lapsia kohtaan pitäisi ottaa vakavasti eikä kuitata pelkkänä nahisteluna. He esittävät, että koulujen ja vanhempien pitäisi omaksua selvät toimintatavat, joilla lapsia estettäisiin lyömästä ja kiusaamasta toisiaan ja jolla potentiaalisia uhreja voitaisiin suojella. Heidän tulisi olla myös valmiita puuttumaan tällaiseen käyttäytymiseen käyttämällä sovittuja keinoja ojentaa pahoinpitelijöitä ja antamalla yhteisölle eli opettajille, oppilaille ja perheille mahdollisuus sosiaaliseen oppimiseen.
Copyright © 2007 by President and Fellows, Harvard College. All rights reserved.
Artikkelin sisältö vastaa yhdysvaltalaista hoitokäytäntöä.
Lähde:
Finkelhor D, et al. “Kid’s Stuff: The Nature and Impact of Peer and Sibling Violence on Younger and Older Children,” Child Abuse and Neglect (December 2006): Vol. 30, No. 12, pp. 1401-21.
