Kun kirsikankukat kukkivat Kiotossa, se kertoo, että jumalat ovat laskeutumassa vuorilta kaupunkiin
Japanin entinen pääkaupunki kylpee keväisin kukkaloistossa. Ennen se oli merkki jumalten suosiosta, joka lupasi sato-onnea. Nykyisin se on kutsu kokea kirsikankukkien kauneus.
Vaaleita hitusia leijailee maahan lempeän tuulenpuuskan saattelemana. Kirsikkapuut kukkivat, ja joka puolella katse kohtaa vaaleanpunaisen kaikkia sävyjä lähes valkoisesta pinkkiin. Minne vain katsomme, maailma on puettu hempeän vaaleanpunaiseen verhoon. Sävyjä on tuhansia, miljoonia.
Tuntuu kuin olisimme astuneet elävän satukirjan sivuille.
Taivaalta ei kuitenkaan leijaile aamuruskon värjäämiä lumihiutaleita, sillä nyt on kaunis kevätpäivä. Aurinko paistaa ja lempeät tuulenpuuskat ovat tarttuneet lukemattomiin kirsikankukkiin ja irrottaneet niistä terälehtiä.
Olemme Kiotossa Japanissa, ja kevään kohokohta hanami, kirsikkakukkien katselemisen juhla, on täällä parhaimmillaan.
Kaduilla vaeltelee sankoin joukoin hymyileviä ihmisiä, niin paikallisia kimonoissaan kuin muualta tulleita turisteja kameroineen. Ihmisiä on paljon mutta ei tungokseksi asti. Kenelläkään ei ole kiire ja hymyt ovat herkässä, kaikille on tilaa nauttia kukkameren syleilystä.
Päädyimme Kiotoon sattumalta juuri hanamin aikaan. Matkajärjestelyt oli tehty hyvissä ajoin, mutta luonto toimii aina oman aikataulunsa mukaan. Eteläisessä Japanissa kirsikankukinnot puhkeavat loistoonsa jopa viikkoja aiemmin kuin pohjoisessa, ja paikalliset seuraavat hartaudella joka kevät televisiossa, radiossa ja netissä julkaistavia sakura-zenseneitä eli kirsikkarintamia, jotka muistuttavat säätiedotuksia.
Kirsikankukat kukkivat vain pari viikkoa. Alueesta ja säistä riippuen huippukausi, mankai, ajoittuu yleensä maaliskuun lopun ja toukokuun alun väliin. Se kestää vain muutaman päivän, ja Kiotossa se osuu yleensä maalis-huhtikuun vaihteeseen.
Olemme onnekkaita, sillä laskeuduimme Kiotoon hanafubukin, kirsikankukkasateen, aikaan. Huippukausi on vasta väistymässä.
Jumaltaru hanamin juurilta
Hanamin juuret ovat syvällä kiinalaisissa ja japanilaisissa perinteissä. Kiinassa ihailun kohteena olivat umet, luumunkukat, ja perinne levisi matkailijoiden mukana myös sen itäiseen naapuriin.
Vähitellen ihasteltaviksi vaihtuivat sakurat eli kirsikkapuut ja niiden kukat. Monet iäkkäät japanilaiset suosivat vielä nykyäänkin umemi-juhlia, sillä ne ovat rauhallisempia kuin hanamit.
Kirsikkapuiden kauneuteen oli kuitenkin jo paljon aiemmin liitetty jotakin ylimaallista ja hengellistä. Japanilaisessa alkuperäiskultissa, shintōssa, uskottiin, että kaikilla luonnon elementeillä, niin kivillä, kukilla kuin vuorillakin, on oma kaminsa eli henkensä, jumaluutensa. Niitä kunnioitettiin ja palvottiin. Luonto kokonaisuudessaan oli jumaluuksien pyhättö.
Japanin vanhin säilynyt historiankirjoitus on 700-luvulta peräisin oleva Kojiki, selostus muinaisista ajoista. Se sisältää muun muassa myyttejä ja legendoja. Siinä kirsikankukat ovat Fuji-vuoren suojelijan, kukkaisprinsessa Sakuya-himen symboli.
Tarun mukaan kaunis Sakuya-hime oli vuorien-, meren- ja sodanjumala Ōyama-tsumin tytär, joka rannalla kävellessään kohtasi auringonjumalatar Amaterasun pojanpojan Ninigin. Pari rakastui, mutta sodanjumala halusi antaa nuorukaiselle vanhemman tyttärensä, ruman kiviprinsessa Iwa-Naga-himen.
Ninigi kuitenkin lähetti Iwa-Nagan takaisin Ōyama-tsumin luokse ja vietteli valittunsa Sakuyan, joka tuli raskaaksi. Sen seurauksena ihmiselämä on lyhyt ja katoava kuin kirsikankukka eikä kestävä ja pitkäikäinen niin kuin kivi.
Kirsikan kukinta oli merkki sato-onnesta
Myös sana sakura esiintyi kirjallisessa muodossa ensimmäisen kerran samoihin aikoihin. Se mainittiin tuhannen lehden antologiassa, Man’yōshūssa, jonka 4 500 runosta kolmasosa on omistettu kasveille ja kukille. Niistä suosituimpiin lukeutuvat juuri umet ja sakurat.
Teoksen syntyaikoina lahjoihin oli tapana liittää kukka sekä siihen liittyvä waka, japanilainen runo, joka usein esitettiin laulaen.
”Nämä kukinnot yhdessä oksassa,
jokainen kätkee sata sanaani.
Ole ystävällinen äläkä niitä hylkää”, kirjoittaa Fujiwara no Asomi Hirotsugu Man’yōshūssa.
Antologiassa runon oheen on liitetty esittely. Sen mukaan runoilija antoi wakan ohessa kirsikkapuunoksan rakastetulleen ja pyysi tätä antautumaan oksan kauneuden herättämille tunteille.
Runokokoelmassa sakuran tavu ’sa’ oli kirjoitettu samalla tavalla kuin ’jumalaa’ tarkoittava merkki, ja se viittasi nimenomaan riisikakkujen jumalaan. ’Kura’ sen sijaan tarkoittaa jalustaa, jolle asetettiin uhrilahjojat, kuten ruoka ja sake.
Kirsikankukkien kukinta oli merkki, että jumalat olivat laskeutunut vuorilta auttaakseen maanviljelijöitä riisinkylvössä ja tuomaan heille sato-onnea. Ei ihme, että kirsikkapuita pidettiin pyhinä ja niiden kukintaa odotettiin hartaudella.
Zenpuutarhojen näkymät ovat puhdistaneet mieliä 1400-luvulta lähtien.
Katselujuhlat yleistyvät
Ensimmäisen kirsikankukkien katselujuhlan järjesti keisari Saga palatsinsa puutarhassa vuonna 815, kun erään kirsikkapuun kauneus sai hänet haltioitumaan. Juhlan aikana syötiin hyvin ja seurattiin runo- ja tanssiesityksiä. Aluksi sitä vietettiin vain hovissa ja aateliston keskuudessa.
Sana hanami yhdistettiin kirsikankukintaan ensimmäistä kertaa parisataa vuotta myöhemmin, kun se esiintyi Murasaki Shikibun romaanissa Genjin tarina.
Koko kansan tapahtuma katselusta muodostui 1500-luvun lopussa, kun maassa valtaa pitänyt armeijan ylipäällikkö, shōgun Hideyoshi Toyotomi, järjesti viisipäiväisen festivaalin monituhatlukuiselle ihmisjoukolle Yoshinossa.
Muutama vuosi myöhemmin hän järjesti suuren hanamin Kioton Daigo-temppelissä, jonka alueelle hän istututti samalla 700 kirsikkapuuta. Tulevina vuosina taimia hankittiin lisää niin Kiotoon kuin muualle maahan.
Puistojen lisäksi kirsikkapuita istutettiin jokien varsille. Syy tähän lienee ollut käytännöllinen, sillä näin haluttiin ehkä ehkäistä tulvien tuhoja. Kirsikankukat houkuttelivat paikalle ihmisjoukkoja, jotka sitten talloivat kovaksi kevään pehmentävän maan. Se esti maan huuhtoutumisen veden mukana.
Hanami kokoaa ystävät yhteen
Hanami antaa yhä ihanan tekosyyn kerätä eväskoriin herkkuja ja kokoontua perheen ja ystävien kanssa kaupungin lukuisiin puistoihin ja temppeleiden puutarhoihin.
Kukkaloiston keskellä ei ole pakkoa, sillä juhlan olemukseen kuuluvat niin ilo kuin rauhallisuus. Miljoonien kukkien ohi ei voi kulkea pysähtymättä. Mieli rentoutuu, sanat katoavat, rinnassa läikehtii – tunnetta on vaikea kuvata, se on vain koettava.
Me istumme Yasaka-jinja-temppelin alueella sijaitsevassa Maruyama-puistossa, jonne on asetettu mattoja ja tyynyjä matalien pöytien ääreen. Nautimme lasilliset inkiväärijuomaa ja riisiviiniä, sakea.
Paikalliset ovat levittäneet vilttinsä kirsikkapuiden katveeseen ja ottavat innokkaasti kuvia itsestään, toisistaan ja sakuroista.
Jos omia eväitä ei ole, syömistä saa helposti lukuisista kojuista, joita on pystytetty puistokäytävien varsille. Niissä tarjotaan ruoan lisäksi kaikenlaisia markkinahuveja ammunnasta ongintaan, ja nykyaika on ujuttanut lonkeronsa myös tähän perinteeseen luoden uusia traditioita.
Illan pimettyä emme vetäydy sisätiloihin, sillä silloin alkaa yozakura eli öinen kirsi-kankukkien katselu. Monissa puistossa ja puutarhoissa puut on valaistu, ja yön pimeydessä hohtavat kukinnot tuntuvat irtaantuvan todellisuudesta.
Satojen pyhäköiden kaupunki
Joidenkin japanilaisten mukaan kukissa asustavat heidän esivanhempiensa sielut. Hanamin aikaan muistetaan menneitä sukupolvia, joten monin paikoin ilmassa leijuu suitsukkeiden tuoksu.
Kioto ei olekaan vain kirsikankukkien tyyssija, sillä Japanin entinen pääkaupunki tunnetaan myös upeista pyhäköistään. Osa rakennuksista on satoja vuosia vanhoja, ja kaikkiaan niitä on noin 1 600.
Pyhäköistä kuuluisin on buddhalaisten Kiyomizu-dera, puhtaan veden temppeli, joka sijaitsee korkealla vuoren rinteellä.
Perimätiedon mukaan 700-luvulla buddhalaismunkki Enchin näki näyn, jossa hän löysi Yodojoen lähteen. Hän sai askeetti Gyōeinilta puupalan, jossa asui bodhisattva Kannonin henki. Enchin kaiversi puupalasta Kannonin kuvan ja asetti sen majaan, josta näin tuli temppeli.
Kiyomizu-deran lähellä sijaitseekin Otowa-no-taki, höyhenten äänen vesiputous. Siitä on johdettu kivikouruja pitkin kolme lähdettä: yksi lupaa menestystä, toinen rakkautta ja kolmas pitkäikäisyyttä. Vain yhden vettä kannattaa juoda, sillä kaikkien kolmen nauttiminen tietää huonoa onnea.
Epäonni on varjostanut pyhiä paikkoja. Viehättävä Kinkaku-ji, eli kultainen paviljonki, on kuvatuimpia rakennuksia Kiotossa. Se perustettiin shōgunin levähdyspaikaksi 1300-luvulla mutta vuonna 1950 mieleltään järkkynyt munkki sytytti sen tuleen.
Kun kukat vaahtoavat
Samanlainen kohtalo on koskettanut šintolaisten merkittävintä pyhäkköä Heian-jingūa, joka joutui tuhopolttajan uhriksi vuonna 1976. Myös se rakennettiin uudelleen entistä ehompana. Nimensä temppeli on saanut Kiotosta, jota entisaikoina on kutsuttu myös Heian-kyōksi, tyyneksi pääkaupungiksi.
Heian-jingūssa on näkemisen arvoinen puutarha, jonka kirsikkapuita kirjailija Yasunari Kawabata kuvasi teoksessaan Kioto väriltään ja loistoltaan naisellisiksi ja ’kukkia vaahtoaviksi’.
Kirjailijan mukaansa sakuroiden ”pitkät riippuvat oksat olivat tiheänään helakanpunaisia kerrottuja kukkia aina oksankärkeen saakka. Ei puita, vaan kukkia, kukkia joita oksat kannattelivat ja tarjosivat”.
Rauhoittumiseen ja mietiskelyyn ei kuitenkaan tarvita rakennuksia. Ginkaku-ji, eli hopeisen paviljongin temppeli, ja Ryoan-ji, eli rauhallisen lohikäärmeen temppeli, tunnetaan yksinkertaisen kauniista karesansuistaan, kuivista puutarhoistaan, joissa haravoidulle vaalealle hiekalle on asetettu ryhmiksi erikokoisia kiviä.
Yksinkertaisuus ja seesteisyys vievät ajatukset pois tästä maailmasta. Näiden zenpuutarhojen näkymät ovat puhdistaneet mieliä 1400-luvulta lähtien.
Kiviprinsessa Iwa-Naga olisi siitä varmasti hyvin mielissään. Kivet ovat pysyneet, vaikka kukkaloisto niiden lähellä kuihtuu ja katoaa.
Herkät puut
Kirsikkapuita on olemassa satoja eri lajikkeita – osa pieniä, toiset suuria, suuri osa kukkii keväällä mutta jotkut muina vuodenaikoina. Siinä missä kukat kuihtuvat nopeasti, itse puut voivat olla vuosikymmeniä, jopa yli tuhat vuotta vanhoja.
Kirsikkapuita vaalitaan, sillä kaadetun paikalle istutettu taimi kasvaa yleensä kituen. Japanissa puut ovat monin paikoin jo vanhoja ja lisäksi niiden perimä on hyvin suppea, minkä vuoksi ne ovat haavoittuvia mahdollisille taudeille.
Omalla tavallaan puut ovat siis kukkiensa tavoin herkkiä, ja monet ovatkin huolissaan niiden tulevaisuudesta.
Kukkien hetkellisyyden näemme myös omin silmin, sillä Kioton jälkeen matkustamme etelään Tokioon. Siellä Uenon puiston komeat kirsikkapuut ovat jo varistaneet suuren osan kukkasistaan.
Lähteet: Minna Eväsoja: Bigaku – Japanilaisesta kauneudesta (Tammi 2008), Yasunari Kawabata: Kioto (Tammi 1969) ja Kojiki (Tokyo Press 1971).
Ennen ja nyt
Vuonna 794 keisari Kanmu nimesi Kioton allaslaaksossa olleen asutusalueen Heian-kyōksi ja julisti sen Japanin pääkaupungiksi. Sijainnin valintaan vaikuttivat fengshuin periaatteet.
Kaupunkia alettiin kutsua nimellä ”Kyōto” noin parisataa vuotta myöhemmin. Maan hallinnollinen keskus siirtyi Tokioon vasta vuonna 1868. Kioto selviytyi toisesta maailmansodasta pienin vaurioin, vain 90 rakennusta tuhoutui.
Nykyään Kioto on tärkeä kulttuurikeskus, jossa on lukuisia merkittäviä, Unescon listaamia historiallisia rakennuksia. Japanin kansallisaarteista viidesosa sijaitsee Kiotossa.
Kaupungissa on hyvin säilyneitä vanhoja kaupunginosia, kuten Gion, jossa sijaitsevat maan tunnetuimmat geishakorttelit. Valitettavasti geishojen määrä on laskenut jatkuvasti.
Ystävien ja kollegoiden tapaaminen piknikin merkeissä kuuluu hanamin juhlintaan.
Hanami Suomessa
Hanaminvietto on levinnyt myös muualle maailmaan. Suomessa sitä voi viettää muun muassa Helsingissä Roihuvuoressa vastikään uudistetussa Kirsikkapuistossa ja läheisessä Japanilaistyylisessä puutarhassa.
Puistossa on tarjolla muun muassa perinteisiä japanilaisia herkkuja sekä tanssi- ja musiikkiesityksiä. Paikalla on ollut myös ikebanan eli kukkien asettelun, origamin eli paperin taittelun sekä mangan ja animen eli japanilaisten sarjakuvien ja animaatioiden harrastajia esittelemässä taitojaan.
