Musta nahkareppu odottaa tuolilla. Kaadan kahvin vihreään termospulloon, teen eväsvoileivät ja pakkaan eväät reppuun. Laitan ulkoiluvaatteet päälle, vaelluskengät jalkaan ja repun selkään. Metsä kutsuu kulkijaa tänä sunnuntaina.

Takana on tiukka työviikko, ja haluan karistaa kiireen tunteen pois kannoiltani. Onneksi lähin metsä kasvaa miltei kotitaloni vieressä.

Kävelen ensin pari sataa metriä maantietä metsänreunaan, ja heti metsään päästyäni alan seurata polkua, joka vie minut komealle kallioylängölle. Sen korkeimmalta paikalta näkee merelle.

Kun mielessä melskaa, ja pää tuntuu olevan täynnä puolivuotisraportteja ja budjettiesityksiä, tekee hyvää seisoa kallio­ylängöllä ja katsoa puiden latvojen yli kauas merelle.

Kallio on miljoonia vuosia vanha ja ­meri samaa alkuperää kuin alkumeri, josta ­kaikki elämä on saanut alkunsa.

Hengitän sisään kallion ja metsän ­hitautta, kaukaisen meren voimaa. Alan elpyä.

Metsä leviää kallion ympärille kuin vihreä reunus, jota tuuli keinuttaa. Pujottelen kallionrinnettä alas puiden latvusten alapuolelle ja sukellan metsän siimekseen. Männyt, kuuset ja katajat toivottavat minut tervetulleeksi. Ilma on raikasta hengittää, ja metsä joustaa jalkojen alla siellä, missä ei ole lunta.

Ilmojen lämmettyä maa alkaa taas elää. Jo kourallisessa metsämaata on enemmän eliöitä kuin maapallolla ihmisiä.

Koko metsä kuhisee elämää. Se on enemmän kuin äkkiseltään katsottuna näyttää. Metsä on suuri maanalainen ja -päällinen elämän­verkosto.

Kaikki on yhteydessä toisiinsa: juuret, oksat, latvukset, sienet, sienirihmastot, sammaleet, jäkälät, varvut, metsätähdet ja ketun­leivät.

Linnut, käärmeet, jänikset, ketut, peurat ja hirvet kuuluvat samaan verkostoon, samoin perhoset, ­kimalaiset, muurahaiset ja koko hyönteisten suku.

Metsässä elävät kymmenettuhannet lajit ovat kytköksissä toisiinsa ja riippuvaisia toisistaan. Kaikki kuuluu yhteen, kaikella on paikkansa ja tehtävänsä.

Katseeni kiertää hitaasti metsän eri kerroksissa, puiden oksilla ja maankamaralla. Pääni yläpuolelta kuuluu rytmikäs naputus. Käpytikka hakkaa männynlatvaa. Vähitellen metsän kauneus lumoaa kulkijan

Katselen tikkaa, jäkälien kirjomaa kiveä ja männynkeloa ja ihmettelen luonnon kekseliäisyyttä. Poissa ovat ruutu­kaavat, laatikot ja luotisuorat reitit. Jokainen puu ja sen lehti on erilainen.

Puunoksa, joki, salama ja verisuonisto haaroittuvat samalla tavalla. Tähtigalaksi, veden pyörre ja simpukan kierre muistuttavat toisiaan. Luonto synnyttää muutamilla harvoilla kuvioilla ja muodoilla koko näkyvän maailman monimuotoisuuden.

Luonnon käyttämien muotojen rajallisuus luo harmoniaa ja kauneutta. Kauneus jättää jälkensä kulkijan sieluun, se koskettaa ja ilahduttaa.

Jatkan matkaa kiemurtelevaa polkua pitkin kohti läheistä lehtometsää. Polku mutkittelee mäntyjen ja kuusien välissä ja kulkee pienen suolampareen ohitse. Suopursut, tupasvillat ja muut talven­törröttäjät liikkuvat suolla hiljaa tuulessa.

Kun pääsen lehtoon, muistan, millainen huumaava, kostea tuoksu lehahtaa täällä vastaan toukokuussa, kun alkaa vihertää. Tammet, saarnet, pähkinäpensaat ja kotkansiipisaniaiset kasvavat vierekkäin, limittäin ja lomittain. Myöhemmin keväällä sini- ja valkovuokkojen kasvustot leviävät joka suuntaan yhtenä suurena kukkamattona.

Istahdan sammaloituneelle kivelle syömään eväitä. Missään ei ruoka ­maistu ­yhtä hyvältä kuin metsäretkellä. Rento olo valtaa alaa. Metsässä on helppo olla oma itsensä. Täällä kukaan ei katsele ja arvioi. On helpompi hengittää.

Jokainen vuodenaika ja vuorokauden­aika ovat metsässä erilaisia. Talvella metsä lepää. Puut ja kasvit heräävät talviunilta kevään koittaessa.

Keväällä luonto luo uutta, oksien silmut aukeavat, lehdet työntyvät esiin, ruoho alkaa kasvaa. Muuttolinnut palaavat pesimäpaikoilleen ja laulavat sydämensä kyllyydestä. Niillä on kiire löytää kumppani, rakentaa pesä ja perustaa perhe. Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, pääskysestä ei päivääkään.

Puut tuntuvat ystäviltä, ja metsässä koen olevani osa luontoa.

Palaan omille juurilleni, kun kuljen metsässä. Jo esi-isäni samoilivat metsissä. Metsä on minussa, minä olen metsässä. Koko elämä asettuu suurempiin mittasuhteisiin. Arkihuolet haihtuvat pois mielestä, kun istun suuren, vanhan tammen alla ja nojaan sen runkoon.

Keväällä valkovuokot kaunistavat metsää suurena kukkamattona.

Ihminen luulee olevansa maailman napa, mutta puut ovat muovanneet maisemaa jo 400 miljoonan vuoden ajan.

Muu elämä on kehittynyt suurelta osin metsien suojassa ja metsien ehdoilla. Me vain unohdamme sen, kun syöksymme kiireisinä paikasta, asiasta ja ihmisestä toiseen.

Kasvit ja eläimet ovat nousseet samoista lähteistä ja kantavanhemmista. Emme ole erillään toisistamme, metsä ja minä, me kuulumme yhteen.

Kun katselen puiden runkoja ja latvoja, oksien kiemuraisia muotoja ja kurottumista kohti taivasta, ihmettelen puiden valon kaipuuta.

Niillä on valon taju ja asento­aisti. Ne aistivat lämmön, kosteuden ja maan veto­voiman. On hämmentävää tajuta, miten suuria ne ovat.

Puilla on maanalainen elämänsä. Niiden juuret ulottuvat vähintään kaksi kertaa leveämmälle kuin latvus. Viisi­kymppisen koivun juuri yltää jopa 20 metrin päähän rungosta.

Puiden juuret maistelevat maaperää. Jokaisen juuren kärki on monimutkainen aistielin. Maan alla puut kohtaavat naapurien juuristoja, joiden kanssa ne myös kasvavat yhteen. Maan alla kulkevat myös sienien loputtomat rihmastot. ­

Yksi ainoa sieni pystyy vuosisatojen kuluessa levittäytymään monen neliö­kilometrin alueelle. Se välittää rihmo­jensa avulla viestejä puulta toiselle. Verkosto on kuin metsän internet.

Tuntuu hyvältä hengittää metsän ilmaa. Sitä terveellisempää ilmaa ei ole, sillä puut toimivat valtavien suodatuslaitteiden tavoin. Puut myös erittävät ilmaan ja maahan kemiallisia yhdisteitä, joista metsän tuoksu syntyy.

Tuoksut ovat puiden kieltä. Ne viestivät toisilleen tuoksujen välityksellä. Ihminen ei osaa puiden kieltä, mutta niiden tuoksuista voi silti nauttia.

Elämän kiertokulku on metsässä läsnä. Kaikki me synnymme, elämme ja kuolemme kerran, puut, varvut, peurat, perhoset ja minä.

Pystypäinen männyn kelo uhmaa aikaa mustikan- ja puolukanvarpujen keskellä, ja sen vieressä kasvaa kuusen taimi. Kelo on kaunis vainaa ja taimi, kuusen lapsi, vasta elämänsä alkutaipaleella. Kuollut puu ruokkii ja ravitsee tuhansia eliöitä ennen maatumistaan ja muuttumistaan mullaksi. Jokaisella elämällä on metsässä oma aikataulunsa.

Metsän aika on erilaista kuin aika arjen hyörinässä. Metsässä aika tuntuu kuluvan hitaammin.

Puut ja kasvit kukkivat, kantavat hedelmää ja kuihtuvat omassa tahdissaan. Eläimet, linnut ja hyönteiset lisääntyvät, hoitavat jälkeläisiään ja kuolevat ajallaan. Siihen nähden, miten paljon metsässä tapahtuu, on ihmeellistä, miten kiireetön tunnelma metsässä vallitsee.

Metsän liike on hidasta, luonnollista ja rauhoittavaa. Pysyvyyden illuusio on lähes täydellinen. Puut kuuluvat hitaimpiin aikalaisiimme.

Palaan kotiin virkistyneenä ja hyvillä mielin. Mieli on rauhoittunut, aistit auenneet ja lihakset lämmenneet maastossa liikkuessa. Tunnen olevani lähempänä itseäni kuin aikoihin.

Hengitän vielä hetken metsän rauhaa, kun ripustan eväsrepun eteisen naulakkoon. Siinä se odottaa seuraavaa retkeä metsän salaiseen maailmaan.