Kun kirjoittamisen luova flow vie, Britt-Marie Perheentupa ei malttaisi millään lopettaa. Hän saattaa jatkaa yömyöhään. Tänään hän on sulkeutunut kirjojen keskelle kotiinsa Helsingin Haagaan, vaikka ulkona helottaa hieno hellepäivä. Inkoon kesäpaikka meren rannalla saa odottaa vielä hetken.
– Kirjoitin juuri lausetta tunteiden merkityksestä, kun soitit ovikelloa, Perheentupa kertoo innoissaan.
Hän on kattanut työhuoneen pyöreälle pöydälle pähkinöitä ja raikasta vettä. Kirjoitusurakka on rakas ja tärkeä mutta myös kivulias. Aihe ei ole helpoimmasta päästä. 79-vuotias Perheentupa työstää kirjaa eettisesti kestävästä ihmisyydestä. Hän kirjoittaa käsin, kynällä muistivihkoon. Kun insinöörit miettivät tietokoneidensa uumenissa teknisiä ratkaisuja maapallon pelastamiseksi, Perheentupa porautuu ihmisyyden ytimeen.
Tämä aika haastaa meidät kasvamaan itsetuntemuksessa ja vastuunottamisessa. Entisiä turvasatamia ei ole enää samalla tavalla käytettävissä. On löydettävä jotain muuta kuin mihin olemme tottuneet.
Tällä ajalla Perheentupa tarkoittaa globaalivastuuta: ilmastonmuutosta, valtameressä kieppuvaa muovipyörrettä ja kuivuutta pakenevia ihmisjoukkoja. Maailman valtasuhteet murenevat ja muuttuvat silmiemme edessä. Epävarmat ajat nostavat esiin omalaatuisia johtajia. Elämme Perheentuvan mukaan välivaihetta, jossa vanha on jäämässä taakse eikä uusi ole vielä puhjennut esiin. Harhailemme epävarmuudessa. Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa.
– Tämä on nyt se kipein kohta. Olemme tulleet vaiheeseen, jossa tajutaan, ettei enää kannata olla nupussa. On aika tutustua ihmisen sisäisiin mahdollisuuksiin ihan tosissaan. Se tarkoittaa myös tietoisuutta tuhoavista voimistamme. Niidenkin kanssa olisi tultava toimeen.
Eettisesti kestävä ihmisyys tarkoittaa sitä, että alamme kantaa vastuuta teoistamme. Ilmastonmuutos selitetään helposti vain elämää hankaloittavaksi ”luonnonvoimaksi”, jolta pyritään suojautumaan mahdollisimman tehokkaasti. Juoksemme ikään kuin karkuun epämiellyttäviä faktoja. Perheentuvan mielestä on korkea aika myöntää, ettemme ole ajoissa osanneet arvioida keksintöjemme seurauksia. Tuhoisa muutos on ihmisen aiheuttama, ja olemme siitä vastuussa. Siksi meidän on otettava sisäisen kasvun haaste vastaan mitä pikimmin. Se ei ole helppoa.
– On vaikea nähdä ja myöntää, että on ollut mukana vaikuttamassa näin negatiivisiin asioihin.
Perheentupa pohtii kesällä hurjina roihunneita maastopaloja. Hän tulkitsee maailman heijastavan mielenmaisemaamme.
Näkyvätkö ihmisen sisäiset epävarmuuden palot ulkoisina maastopaloina? Sammutamme kyllä seuraukset mutta emme malta esittää niitä tärkeimpiä kysymyksiä, jotka koskevat itseämme.
Herttaisesti hymyilevä psykoterapeutti ja Maria Akatemian perustaja ei päästä meitä helpolla. Hän lataa kolme filosofi Martin Buberin aikoinaan esittämää ydinkysymystä, joita jokaisen olisi hyvä aika ajoin mietiskellä: Kuka olen? Mihin olen menossa? Kenelle olen vastuussa?
Perheentupa siemaisee suullisen vettä ja siteeraa YK:n entistä pääsihteeriä, Dag Hammarskjöldiä: ”Pisin matka on matka itseen.”
Synnyinlahjaksi energiaa
Mitä sisäinen kasvu tarkoittaa? Perheentupa puhuu kasvun impulssista. Se on jokaisessa vaikuttava väkevä elämänvoima, joka roihahtaa liekkiin heti hedelmöittymisen hetkellä.
– Eihän pienessä sikiössä muuta olekaan kuin se valtava kasvun energia. Ihmisen perustavanlaatuinen sisäinen eväsenergia on kasvu! Ja meillä on vahva tarve toteuttaa sitä.
Sisäinen kasvu ei siis lopu aikuisuuteen kuten pituuskasvu, vaan jatkuu kuolemaan saakka. Ihminen on kuin iso sipuli, josta elämä kuorii aina uuden tuoreen kerroksen esiin. Kasvun impulssiin liittyy kuitenkin myös ahdistus. Perheentupa muistuttaa, ettei mikään asia ole ”joko tai” vaan aina ”sekä että”. Mitään aidosti tärkeää ei synny ilman kitkaa ja jännitettä. Sikiönkin olisi leppoisaa vain jatkaa kohdussa köllöttelyä.
– Kasvu edellyttää sitä, että luopuu asioista, jotka ovat tuoneet turvaa. Se oikeasti huimaa!
Huimaus tulee siitä, että ihminen seisoo ikään kuin kuilun reunalla. On vain hypättävä ja luotettava siihen, että siivet kantavat. Reunalle joutuminen on Perheentuvan mielestä ”äärimmäisen tärkeää”.
Ihminen joutuu viime kädessä itse päättämään, onko hyppy tuhoisa vai rakentava mahdollisuus.
Siihen hän tarvitsee tietoisuuden syventämistä sekä luottamuksen ilmapiirissä käytyä yhteistä pohdintaa muiden kanssa.
Siitä alkaa sisäinen muutos.
Vääränlaiset turvasatamat, kuten vahvat auktoriteetit, ehdottomat säännöt tai jyrkät ideologiat voivat estää kasvua tai pahimmillaan tuhota sen. Teknologiastakin tulee helposti pelastusrengas. Laitteet lievittävät ahdistusta ja luovat hallinnan tunteen.
— Kyllähän se vääristää ihmiskäsitystä, jos metsästetään vain tykkäyksiä ja peukutusta.
Perheentupaa hämmentää myös biotekniikan huikea kehitys. Eettisyys tulee jälkijunassa. Osaamme manipuloida geenejä, mutta emme ehdi miettiä, mihin viimein päädymme. Ihmiskuva on pöhöttynyt, kaikkivoipa. Hallinnan tunne on kuitenkin harhaa, Perheentupa muistuttaa.
Sisäinen kasvu on itsetuntemusta ja ajattelun vapautta. Se on vastuuntuntoa ja avointa keskustelua. Parhaiten sitä tukee yhteisöllinen arvokulttuuri.
Oman itsen ja ympäröivän yhteisön muuttaminen on pelottavaa. Se aiheuttaa Perheentuvan mukaan eniten eksistentiaalista ahdistusta. Silti kasvu palkitsee yltäkylläisesti.
– Voit aina luottaa siihen, että sinussa on kasvun impulssi. On tarve muuttua ja halu kehittyä. Etkä tee sitä vain itsesi takia vaan sillä on laajempi vaikutus. Katse siirtyy muihin ihmisiin ja koko maailmaan. Silloin voi syntyä niin pienissä kun isoissa asioissa uusia nelsonmandeloja ja helvisipilöitä.
Perheentupa iloitsee, että hänen perustamansa Maria Akatemian asiantuntijat jatkavat työssään kasvun ja yhteisöllisyyden ajatusta. Siemenet itävät.
Helmenä ketjussa
Perheentuvan mielestä kovin haasteemme tällä hetkellä on keskinäisen riippuvuuden ymmärtäminen. Olemme syvästi kytköksissä toisiimme, riippuvaisia luonnosta, eläimistä, kasveista, vedestä ja ilmasta.
– Samalla on tärkeää ymmärtää ihmisenä olemisen ainutlaatuisuus ja -kertaisuus, hän lisää.
Loputtoman vaurastumisen ajatus on osoittautunut illuusioksi. Ihminen ei olekaan luomakunnan rouva eikä herra, vaan osa paljon laajempaa kokonaisuutta, jota ymmärrämme rajallisesti.
– Se on minunkin kasvuhaasteeni. Olen yksi pisara tai helmi pitkässä ketjussa, ja se riittää. Tämä ajatus on samalla valtavan vapauttava. En ole yksin, vaan osa isoa kudelmaa.
Toinen iso haaste on elämän rajallisuuden hyväksyminen. Se on nykyihmiselle vaikeaa.
– Kuoleman ahdistuksen ja surun kanssa on hyvä tehdä sinunkaupat. Tiedän, että minulla on rajattu elämä. On hyvin helpottavaa ymmärtää keskeneräisyyden arvo ja armo.
Perheentuvan mielestä vanheneminen on helpompaa, kun tietää kuolevansa. Mitä hän tarkoittaa?
Kun vuodet vähenevät, jokainen päivä tulee vain entistä tärkeämmäksi ja sisäinen energia nousee. Kuolematietoisuus on vanhenemisen suuri siunaus.
Vanhoilla ihmisillä on elämänkokemusta, joka kannattaisi ottaa yhteiskunnassa käyttöön. Tässä on jälleen yksi ihmiskunnan kasvuhaaste.
– Ja että vanhukset itse kasvaisivat ottamaan vastuuta ikätehtävänsä paikasta yhteiskunnassa.
Perheentuvalla on kolme lastenlasta, joille hän haluaa näyttää riittävän hyvää vanhenemisen mallia.
– Perustehtäväni on osoittaa, että Bittan-mummi on liki 80-vuotiaana ihan elävä tyyppi, joka on tyytyväinen elämäänsä. Vanhuutta ei tarvitse pelätä.
Lahjaksi luottamusta
Vaikka synkät ennusmerkit ovat ilmassa, Britt-Marie Perheentupa uskoo, että muutumme ja selviämme. Tämä luottamus on lapsuuden peruja. Pikkutyttönä hän juoksi Töölössä kellarisuojaan aikuisten kanssa, kun Helsinkiä pommitettiin. Silti tunnelma ei ollut epätoivoinen.
– Pelasimme pommisuojassa mukaansatempaavia pelejä, ja minä kerroin sepittämiäni tarinoita. Opin, että vaikka on epävarmuutta, pelkoa ja ahdistusta, niin samaan aikaan on myös iloisia hetkiä. Ahdistuksen kanssa siis tullaan toimeen.
Perheentupa on kiitollinen aikuisille, jotka loivat toivon ja luottamuksen ilmapiiriä ympärilleen.
– Se on perusturvani pohja. Sain lahjaksi arvokkaan toimintamallin. Tästäkin selvitään.
Lapsuudenperheessä vaikutti kolme lämmintä ja vahvaa naista: äiti, isoäiti ja täti. Pikku-Britt lopetti itkunsa heti, kun kohtasi äitinsä lempeän katseen.
– Ja äitini tajusi sen katseen merkityksen! Tämän oivaltamisessa on jotain todella tärkeää. Katse merkitsee niin paljon. Katso siis itseäsi, katso toista ja nosta katse vielä korkeammalle. Katsominen on pakoon juoksemisen vastakohta. Hyväksyvässä ja kasvua tukevassa katseessa on ihmisyyden ydin.
Britt-Marien isä oli tärkeä tyttären luovien voimien tukija ja kannustaja. Kaksi nuorempaa veljeä haastoivat esikoisen puolustamaan omia arvojaan ja ajatuksiaan. Rakkaus ja kiinnostus ihmisiä kohtaan juontaa lapsuudesta saakka.
– Kotona ruokapöytäkeskustelumme olivat yhtä innokasta kiistelyä ja sitä sallittiin. Vanhemmat olivat opettajia ja kaikesta keskusteltiin.
Perheentupa opiskeli ja valmistui psykiatriseksi sairaanhoitajaksi. Nikkilän mielisairaalassa hän tapasi kirjailija ja lääkäri Oscar Parlandin, jolla oli poikkeuksellisen hyvä suhde potilaisiin. Parland havaitsi nuoren osastonhoitajan kyvyt ja kannusti häntä opiskelemaan psykoterapeutiksi. Parlandista tuli Perheentuvan työnohjaaja.
Mielisairaalan potilaita kohdatessaan Perheentupa ihmetteli, miksi he olivat siellä. Lahjakkaat aikuiset.
– Ajattelin, että ainakin puolet oli siellä ihan turhaan. Mutta heidän kasvun impulssinsa oli jotenkin estetty tai estynyt. Se on haavoittavinta, mitä ihmiselle voi tehdä ja tapahtua.
Perheentupa muistaa hyvin erään asiakkaan omalta vastaanotoltaan. Rouva tuki kuuluisaa aviomiestään tämän uralla. Hän masentui, koska koki olevansa vain miehen elämän jatke. Kesti tovin ennen kuin luottamus syntyi, ja rouva paljasti terapeutille, miten inhottavia tunteita hänellä oli miestä ja poikaansa kohtaan. Hänen teki mieli kuristaa perheenjäsenet.
– Yhdessä tajusimme, että hänhän kuristaa omaa kasvuimpulssiaan! Se oli vapauttava oivallus. Rouva alkoi maalata. Se tuotti uudenlaista hyvää oloa.
Perheentupa muistuttaa, että samoin kuin tässä esimerkissä, pinnan alle jää paljon asioita piiloon. Ihmiskuntaakaan eivät ohjaa vain raha, numerot ja selkeä logiikka, vaan niiden taustalla vaikuttavat tunteet, mielikuvat ja uskomukset. Näitä elämää ohjaavia vahvoja virtoja tulisi ymmärtää paremmin.
Elämänvoima tukee meitä
Jotkut uskovat Jumalaan, toiset universumiin. Joku pitää luontoa pyhänä. Britt-Marie Perheentupa uskoo ”elämän ideaan”.
Meille on annettu elämä ja se tukee meitä aina, olkoon tilanne mikä hyvänsä. Se on puolellamme.
Jos Perheentupa on epävarma tai onneton, hän pyytää elämää ravitsevia ja tukevia voimia avukseen. Kun teksti ei etene tai ajatus takkuaa, hän hakeutuu kirjahyllyjensä äärelle.
– Tunnen, että minut ohjataan siihen. Avaan kirjan ja luen lauseen, joka sysää jotain taas liikkeelle. Se on merkki, että jatkapa nyt vain.
Perheentupa kannustaa kuulostelemaan, mitä elämä yrittää juuri tänään sanoa.
– Elämän idea on puolellamme ja vuorovaikutuksessa kasvun impulssin kanssa. Nämä kaksi yhdessä ovat mahtavia voimia.
Mitä Britt-Marie Perheentupa sitten itse vastaisi alussa esittämiinsä filosofi Buberin kysymyksiin?
– Kuka olen -kysymys on aina yhtä ajankohtainen. Sanoisin, että haastavista ihmissuhteista olen oppinut elämässä eniten. Minne olen menossa -kysymykseen Perheentupa siteeraa mystikko Hildegard Bingeniläistä: ”Vahvista elämää siinä, missä se tulee sinua vastaan”.
Entä kenelle olet vastuussa?
– Elämälle.
Kirjoja: Tietoisuuden tie alkurakkauteen – väkivalta on ehkäistävissä (2015), Kuuntele sukupuolesi viisautta (2001), Nainen voimansa alkulähteillä (1999)
