Apu Terveys

Irja Askola: Vanhuus ei ole mikään museo


Piispa emerita Irja Askola sanoo, ettei ihmisiä pidä lokeroida iän myötä.
Kuvat Timo Pyykkö

Irja Askola istuu maanantaiaamuna kotonaan ruokapöydän ääressä Helsingin Kruununhaassa, ja kaikki maailman kiire kohisee alhaalla kantakaupungin kaduilla. Hän on valmistautumassa parin viikon matkalle Namibiaan, sillä nyt hänellä on aikaa pitkään suunnittelemaansa reissuun.

– Vanha ihminen ei voi muuttua ihmisyydeltään paketiksi tai hoitorasitteeksi.

Edellisviikolla Irja Askola siunasi rakkaan tätinsä, joka kuoli 90-vuotiaana. Hän sanoo, että läheisen sukulaisen ”kuolemaan saattaminen” jätti hetkeksi muut asiat ja ajatukset syrjään.

– Tätini eli hyvän ja pitkän elämän, eivätkä hänen viimeiset vuotensa olleet vaikeita. Hän asui pienessä palvelutalossa, jossa vanhuksia hoidetaan hyvin. Kun ei ole liian paljon hoidettavia ja tarpeeksi hoitajia, elämä sujuu kuten sen pitää.

Helsingin piispan virasta nyt yli vuoden eläkkeellä ollut Irja Askola on joutunut itse miettimään elämäntapaansa ja arkeaan uusiksi. Odotettu eläkkeelle jääminen kiireisten ja vaativien työvuosien jälkeen ei ollut niin helppoa, kuin hän oli luullut.

– Putosin hetkeksi tyhjyyteen. Minun piti etsiä minuuttani uudelleen ja myös käydä läpi viimeisten työvuosien raskaita, osittain käsittelemättä jääneitä tunteitani. Enää minuus ei määrity työroolin kautta.

Se oli iso muutos.

Vanhuus ei ole mikään museo.

Piispa emerita Irja Askola on vasta virallisesti määritellyn vanhuuden kynnyksen tällä puolella, ei vielä vanha. Hän on 66-vuotias, terve ja hoitaa kuntoaan muun muassa uimalla. Ja pystyy nyt keskittymään rakkaisiin harrastuksiinsa lukemiseen ja kirjoittamiseen.

– Sen kyllä tässä eläkeiässä tiedostan, että elämää on vähemmän edessä kuin takana. Nuorempana en vielä ajatellut, miten oleellinen asia hyvä terveys on.

Hän sanoo, että on eettisestikin vaikea kysymys, miten hyvä vanhuus määritellään. Kuka tekee määritelmän ja millä kriteereillä? Vanhus itse, hänen omaisensa vai hoitaja?

– Vanhuus ei ole mikään museo, johon siirrytään tietyn ikäisenä. Joku kokee itsensä vanhaksi 70-vuotiaana, joku jopa nuorempana, ja 90-vuotias voi olla kaikkea muuta kuin vanhus. Oman iän kokemiseen vaikuttavat pitkälti henkinen ja fyysinen terveydentila, mahdollinen yksinäisyys tai vaikka käsittelemättömät tunteet.

Miten vanhuksia pitää arvostaa ja kohdella?

Hyvää vanhuutta ei voida määritellä yhdellä mallilla tai yhdellä elämäntavalla. Muistan lapsuudestani isoäitini, joka heijasi itseään huivi hartioillaan mielisairaalan päiväsalissa. Saattelin häntä siunausten kera viimeiselle matkalleen. Minusta hänellä oli paras mahdollinen vanhuus viimeiset vuotensa. Paras mahdollinen, koska se oli turvallinen.

Toinen rakas vanhukseni oli kuollessaan 98-vuo­tias. Yli 90-vuotiaana hän seurasi politiikkaa ja urheilua sekä järjesteli palveluita kaatuneiden omaisille ja sotaorvoille. Kotipalvelun ruoka-avun hän perui kokeiltuaan sitä viikon ja sanoi, että mie haluun laittaa itse ruokani – kai nyt 95-vuotiaana saa laittaa ruokaansa kermaa yllin kyllin.”

Unelmat kannattelevat

Sain koskettavan kokemuksen vierailullani kerrostalon viidennessä kerroksessa Alppilassa. Kaunis ikäihminen kertoi minulle, että hän ei ole päässyt kodistaan ulos kolmeen vuoteen. Talo oli hissitön.

Rohkenin vähän arastellen kysyä, onko hänellä vielä unelmia. Hän vei minut ikkunansa ääreen ja osoitti pihalla kukkivaa sireenipensasta. Hän kertoi, että puoliso istutti pensaan, kun hän oli muuttanut taloon nuorikkona. Nyt se on suuri, melkein kuin puu.

Hän jatkoi: – Kunpa vielä kerran ennen kuolemaani saisin koskettaa tuota pensasta ja tuntea sen tuoksun. Rakkauteni tuoksun.

Niin pieniä mutta tärkeitä ovat vanhankin ihmisen unelmat, ja niitä meidän pitää kuunnella. Ei pitäisi katkaista sitä, mistä on pitänyt elämänsä aikana, eikä leikata väkivalloin unelmilta siipiä.”

Ihmisen ydin säilyy

Ihmisen perustarpeet ovat samoja läpi hänen elämänsä. Hän kaipaa turvallisuutta ja sitä, että joku kuulee häntä ja välittää hänestä. Ne ovat ihmisyyden perustarpeita, kuten läheisyys ja kosketus. Sanojen vähetessä, ehkä muistin huonontuessa on tärkeää tulla silti ymmärretyksi. Vain näiden perustarpeiden avulla ihminen voi tuntea olevansa olemassa.

Yksinäisin on se, jota kukaan ei kaipaa. Yksinäisten hautajaiset ovat surullisimpia hyvästijättöjä, mitä tiedän.

Ei kai vanhus muutu ihmisyydeltään paketiksi tai hoitorasitteeksi? Samathan meillä kaikilla on toiveemme ja tarpeemme. Vanhuksella on nimensä ja elämänkokemuksensa. Kai meillä on varaa ottaa ne todesta?

Kirjailija Eeva Kilpi on kirjoittanut hienosti, miten ihminen säilyttää sisimmässään nuoruutensa. Ydin ei vanhene, kerroksia vain kertyy sen ympärille vuosien myötä, ja kaikki iät muodostavat hyödyllisen värikkään ja monivivahteisen kokonaisuuden.

Vanhuksia hoitavat nuoret ihmiset voisivat muistaa tämän, nähdä vanhuksen olemuksessa myös sen sisällä yhä elävän nuoren ihmisen, hänen minuutensa. Vanhuksilla on monissa hoito- ja palvelukodeissa nuoruutensa valokuvia. Niistä hoitajat voivat nähdä, millainen tämä nyt kenties huonokuntoinen vanhus on ollut voimiensa päivinä. Ryppyjä kannattaa rakastaa, sillä ne kertovat elämästä.”

Päätösvaltaa omaan elämään

Monissa kulttuureissa vanhuus on arvostettava asia. Pitkän elämän eläneiltä vanhuksilta siirtyy nuoremmille henkistä perimää, ja tätä kunnioitetaan. Meidän kulttuurissamme tämä aika on nopeatempoista. Ripeyttä ja digitalisaatiota arvostetaan yli monien muiden arvojen.

Vanhat ihmiset voivat kokea tämän takia, että ovat ulkopuolisia eivätkä kuulu enää joukkoon. Syrjäytyminen heikentää henkistä hyvinvointia, kun ei tunne olevansa täysivaltainen yhteiskunnan jäsen.

Vanhuudessa on valtavasti henkistä pääomaa, jota nuorempien pitäisi arvostaa. Olenkin sanonut monesti, että evakkomummojen tarinat kehiin! Sukupolvien yli menevä vuorovaikutus on elämän rikkautta.

Ymmärrän myös ruuhkavuosissa elävien perheitten paineita ja kenties syyllisyyttä siitä, ettei ole aikaa omille vanhuksille. Jokainen voi tietenkin laajentaa voimiensa mukaan omaa vastuupiiriään.

Ikääntyviä on Suomessa koko ajan lisää, ja siksi on tärkeää, että kehitetään erilaisia tuki- ja hoivatoimia. Niitä pitää vaatia poliitikoilta, sillä kaikki ei ole omaisten asia. Vanhuksia pitäisi kuunnella enemmän päätöksenteossa, eikä pitäisi puhua heistä vaan heidän kanssaan.

Vanhusten pitäisi itse päästä suunnittelemaan palvelukoteja, aivan kuten lapsilta pitäisi kysyä, millaisia päiväkoteja he haluaisivat. Ei ole yksiselitteistä vastausta siihen, kuka haluaa asua kotona tai palvelukodissa. Se on aina yksilöllinen kysymys. Riippuu pitkälti terveydentilasta, millaisessa ympäristössä viettää elämänsä viimeiset ajat.

Vanhukset, lapset, pakolaiset – me lokeroimme ihmisiä, ilmiöitä ja erilaisia elämäntapoja. Yksi laatikko kullekin ja kansi kiinni, vaikka jokaisella on oma nimensä ja tarinansa.

Niin vanhuutta kuin nuoruuttakin voi elää monella tavalla.

Irja Askola

Ikä: 66 vuotta.

Ammatti: eläkkeellä oleva Helsingin piispa.

Harrastukset: lukeminen, kirjoittaminen ja uiminen.

Juttu on julkaistu Apu Terveys -lehdessä 5/2019.

Julkaistu: 18.9.2019