Voi hyvin

Inka Saini käänsi elämänsä kurssia joogamatolla

Sisäinen muutos teki nuoresta naisesta rohkean.
Kuvat Joonas Vuorinen

Inka Sainin ura kilpavoimistelijana katkesi 17-vuotiaana, kun lonkkaan asennettiin tekonivel. Sitten äiti kuoli. Menetysten keskellä Inka menetti myös osan itsestään.

Inka Saini lähti urheiluhallilta lääkärin vastaanotolle, koska jalka oli edelleen kipeä. 17-vuotias nuori nainen harrasti rytmistä voimistelua Suomen maajoukkueessa. Varmaankin harmiton rasitusvamma, joka kannatti kuitenkin tarkistaa.

Tutkimuksissa paljastui, että lonkan pallonivel oli kuollut. Reisiluun ja lonkka­kupin välissä oli tästä syystä luun­sirpaleita. Luu rapisi pois. Ainoa ratkaisu oli tekonivelen asennus lonkkaan. ­­Voimistelu-ura loppui siihen.

Syytä lonkanpäänkuolioon ei koskaan löydetty. Inkalla on diabetes, mutta näin dramaattisia muutoksia sairauden ei ­pitäisi­ aiheuttaa. Hän treenasi paljon, mutta niinhän tekee moni muukin. Lonkkaleikkauksen jälkeen Inka opetteli kävelemään. Hän oli Invalidisäätiön nuorin tekonivelpotilas. Ympärillä pyöri 70-vuotiaita kohtalotovereita.

Mutta Inka ei jäänyt surkuttelemaan osaansa eikä vaipunut synkkyyteen. Suurena apuna oli innostava ­fysioterapeutti, jonka kanssa Inka polski ja harjoitteli ­Invalidisäätiön uima-altaassa.

– Olemme edelleen yhteydessä ystävinä. Ihan mahtava ihminen.

Inka jatkoi joukkueessaan apu­valmentajana. Kun asiat näyttivät pikkuhiljaa järjestyvän, Inkan äiti kuoli. Aivan yllättäen leikkauspöydälle.

Joskus menetykset ovat liian raskaita tai niitä tulee kerralla liikaa. Tuolloin ihmismieli asettaa ne ikään kuin hyllylle, josta ne voi ottaa käsittelyyn myöhemmin. Niin kävi Inkalle.

– Menetysten kautta menetin ­samalla osan itsestäni. Sen minän, joka oli siihen asti ollut olemassa ja joka oli minulle ­tuttu. Elämäni oli yhtäkkiä sekä omaani että samalla kovin vierasta.

Inka jatkoi sisukkaasti eteenpäin. Hän menestyi loistavasti opinnoissaan ja sai valmistumisen jälkeen vakituisen työ­paikan arkkitehtitoimistosta. Mutta ­paha olo ­alkoi vaivata muutama vuosi sitten.

– Huomasin ajautuvani yhä kauemmas itsestäni. Kuljin koko ajan kiireessä ja aina jotain kohti. Suoritin ja touhusin.

Tie kohti itseä alkoi joogasalilta. ­Ohjaaja­ kysyi erään tunnin lopussa: ”Kuka olet, kun tekeminen loppuu?”

– Hätkähdin täysin, että vau! Kysymys pysäytti. Olemme niin paljon enemmän kuin pelkät aikaansaannoksemme.

Inka haki oivalluksia keho­terapioista. Jatkuva jännitys oli koteloitunut lantioon. Kehossa vuosia muhineet murheet nousivat pintaan. Varsinkin TRE-harjoitukset (Tension and Trauma Releasing Exercises) avasivat tiukkoja solmuja.

Erään lantioharjoituksen aikana Inka alkoi täristä. Entiselle kilpavoimistelijalle tärinä oli epäonnistumisen merkki. Harjoituksen ohjaaja tulkitsi asian toisin. Tärinä oli merkki siitä, että elimistö ­yritti palauttaa kadonneen tasapainon. Anna täristä, ohjaaja kannusti ja piti kädestä.

– Päästin irti yrityksestäni hallita elimistöäni ja yleensä elämääni. Itkin koko harjoituksen ajan, Inka muistelee.

Enää hän ei rakenna elämäänsä muiden asettamien oletusten mukaan.

– Fyysisiä tavoitteita arvokkaampaa on tunnistaa kehoni tarpeet. Toimin myötätuntoisesti niiden mukaan.

Sisäinen muutos on tehnyt ­Inkasta rohkean. Hän irtisanoutui työstään ja muutti toviksi Washingtoniin. ­Inka tutustui kolmen kuukauden ajan sikäläiseen työelämään ja elämänmenoon.

Kun Inka kulkee lentokentän turva­laitteiden läpi, hän kuulee aina pienen viestin. Tekonivelen rauta piippaa, ja usein virkailija hämmästelee, miten noin nuorella ihmisellä voi olla tekonivel. Kyllä voi. Kaikilla voi. ♥

Juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 3/2015

Julkaistu: 18.5.2015
Kommentoi »