Kauneus & Terveys

"En enää kävele, mutta hiihdän vielä kultaa"


Sini Pyy oli lukiolainen, kun hän sai auto-onnettomuudessa selkäydinvamman. Hän haaveili urheilemisesta, vaikka ei pystynyt edes istumaan. Nyt Sini on huippuhiihtäjä.
Kuvat Kaisa Sirén

Sini Pyy, 25

Perhe: äiti, isä ja veli perheineen sekä Luna-koira

Asuinpaikka: Rovaniemi

Sairaus: selkäydinvamma

Näistä saan tukea: ystävät ja perhe, valmennustiimi, koira ja hyvä arki

Motto: Olen kiitollinen siitä, mitä minulla on, enkä kadehdi muita.

”Sinä päivänä lunta pyrytti sankasti. Näkyvyys tiellä oli huono. Oli maaliskuun loppu vuonna 2010. Olin tulossa vanhempieni kanssa kotiin Rovaniemelle mummon hautajaisista Kittilästä.

Istuin auton takapenkillä ja luin lukion matematiikan kokeeseen. Isä ajoi, ja äiti istui hänen vieressään etupenkillä.

Ajoimme letkassa, kun ensimmäinen auto kääntyi äkisti. Se aiheutti ketjukolarin. Isä väisti vasemmalle kaistalle. Vastaan tuli auto, jonka kanssa ajoimme nokkakolarin. Loukkaannuimme kaikki.

En muista onnettomuudesta mitään. Sokki oli niin kova. Olin kuulemma sanonut, etten tunne jalkojani.

Ensihoitajat saapuivat paikalle nopeasti. Meidät vietiin aluksi Rovaniemelle ja sieltä Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Koska sää oli huono, helikopterilla ei pystynyt lentämään. Runsaan 200 kilometrin matka Ouluun piti ajaa ambulanssilla.

Ensimmäinen muistikuvani on ambulanssista. Tiellä oli jäätä ja auto rynkytti. Kivut olivat kovat. Minulla oli kauhea jano. Muuten muistikuvani ovat hyvin hatarat.

Turvavyö veti minut kahtia

Olin silloin 17-vuotias ja kävin lukion kakkosluokkaa. Olin viettänyt tavallista teini- ikäisen elämää. Opiskelin urheilu lukiossa ja hiihdin.

Kun autot törmäsivät, turvavyö repi keskivartaloni kahtia. Vatsalihakset, selkälihakset, selkäranka ja selkäydin menivät poikki. Muita vammoja en saanut. Minulla ei ollut muualla vartalossa edes mustelmia. Onneksi en myöskään lyönyt päätä.

Minulla oli paljon murtumia selkärangassa ja sisäelinvaurioita. Ensimmäiset viikot sairaalassa olivat todella kivuliaita, vaikka sain vahvoja lääkkeitä. Ruoka ei maistunut, ja esimerkiksi aivastaminen sattui kamalasti.

Läheiset ovat kertoneet, että nukahtelin kesken lauseen ja puhuin mitä sattuu.

Minulle sanottiin, etten pystyisi enää avaamaan ovia, pukeutumaan itse tai tekemään muita elämän perusjuttuja. Se oli helppo uskoa. Olin niin huonossa kunnossa, etten päässyt edes istumaan.

En tuntenut ketään, joka olisi ollut pyörätuolissa.

Aluksi kelkkahiihto oli kivuliasta ja raskasta. Nyt Sini treenaa 15–25 tuntia viikossa.

Piti jaksaa yrittää

Sairaala-aika oli henkisesti todella raskasta. Oloni oli toivoton. Luulin, että olisin loppuelämäni riippuvainen muiden avusta. Minun oli vaikea hyväksyä sitä, sillä olin itsenäinen ja tavoitteellinen nuori.

Olin sairaalassa kolme kuukautta. Kun pääsin pois, tuoliin siirtyminen ja sängyssä kääntyminen vaativat yhä toisen ihmisen apua.

Aluksi pystyin istumaan pyörätuolissa joitakin minuut­teja. Olin yhä tosi kipeä. Rasitus vaati pitkän palautumisen.

Sairaalasta menin kuntoutukseen Helsinkiin. Olin siellä toiset kolme kuukautta.

Se merkitsi isoa muutosta. Näin nuoria, jotka olivat ”kertaamassa” eli kuntoutumassa uudestaan. He harjoittelivat portaissa todella toiminnallisia juttuja, olivat itsenäisiä ja elivät ihan normaalia elämää.

Hoksasin, ettei välttämättä olekaan niin, etten pysty enää koskaan tekemään mitään. Paljon on kiinni siitä, kuinka paljon jaksan yrittää ja harjoitella. Se antoi ­uskoa.

Kuntoutuminen riippuu tietenkin myös siitä, kuinka vakava vamma on. Minun vammani ei vaikuta kaikkiin lihaksiin, ja on siksi aika matalaa tasoa. Keskivartalon lihakset toimivat ja jalan lihakset jonkin verran.

Päätin tehdä kaiken, jotta kuntoutuisin. Olin ollut kilpaurheilija. Nyt aloin harjoitella samalla mentaliteetilla. Lääkäreiden piti toppuutella, että odotellaanpa vähän aikaa, ei se selkä vielä kestä.

Vamma ei häirinnyt ystäviäni

Ei ole helppoa, kun kroppa muuttuu 17-vuotiaana niin paljon. Vammani on sellainen, etten koskaan kävele. Se johto on poikki.

Asian lopulliseen hyväksymiseen meni useita kuukausia, jopa vuosia.

Tiesin kuitenkin, että pystyn tekemään monia haluamiani asioita. Päätin, että jatkan elämääni. Mielessä ei käynyt, että luovuttaisin.

Olin kuntoutuksessa kolme kuukautta. Kun palasin kotiin, halusin nopeasti takaisin kouluun. Tuntui hyvältä palata tavalliseen elämään ja rytmiin. Suoritin lukion alkuperäisessä aikataulussa neljässä vuodessa. Vuonna 2013 aloitin politiikkatieteen opinnot Lapin yliopistossa.

Minulla on aina ollut iso ystäväpiiri. Oli hienoa huomata, että ystävät näkivät minut samana ihmisenä kuin ennenkin.

Vammautumiseni ei ollut heille ongelma. He osasivat suhtautua siihen sopivalla keveydellä. Asia oli isompi sellaisille, jotka tunsivat minut huonommin.

Toki tiedän, että monelle ystävälle onnettomuuteni oli vaikea paikka. Olimme nuoria, eikä moni ollut kohdannut elämässään vielä mitään niin vakavaa.

Minua auttoi eteenpäin myös poikaystäväni, jonka kanssa olin yhdessä monta vuotta. Vaikka olimme nuoria ja vasta alkaneet seurustella, vammani ei ollut hänelle kynnyskysymys.

Koin koko ajan, että olin rakastettu. Vaikka emme seurustele enää, olemme hyviä ystäviä.

Kun olin kotiutunut kuntoutuksesta, luin lehdestä jutun freestylehiihtäjä Pekka Hyysalosta. Hän oli vammautunut samoihin aikoihin. Olimme olleet yhtä aikaa samassa paikassa kuntoutuksessa.

Laitoin Pekalle viestiä, aloimme jutella ja huomasimme, että tulimme tosi hyvin toimeen. Ystävystyimme.

Pekka pyysi minua mukaan dokumenttiin, jota hänestä oltiin silloin tekemässä. Sen ensimmäinen pätkä kuvattiin vuosi vammautumisen jälkeen keväällä 2011, toinen syksyllä 2016.

– Onnellisuus syntyy siitä, että ihmisellä on oma kutsumus, Sini sanoo.

Opin kärsivällisyyttä

Olen pienestä asti hiihtänyt kilpaa ja harrastanut liikuntaa monipuolisesti. Tiesin, että Suomessa on paljon vammaisurheilijoita. Vaikka en pystynyt edes kääntämään kylkeä, ajattelin, että urheileminen jatkuu.

Otin yhteyttä kelkkahiihdon maajoukkuevalmentajaan Toni Myllylään jo silloin, kun olin ensimmäisen kerran kuntoutuksessa. Sanoin, että haluan tulla hiihtämään.

Se ei kuitenkaan käynyt nopeasti. Selkäni ei kestänyt vaan murtui uudestaan. Jouduin parin vuoden leikkauskierteeseen. Selkään laitettiin uudet raudat. Kuntoutuminen piti aloittaa uudestaan.

Toipuminen kesti useita kuukausia. Selkä oli pitkään kipeä ja arka. Pelkkä istuminen oli rankkaa.

Se oli tosi vaikeaa aikaa. En ole kauhean kärsivällinen. Minun piti tsempata paljon itseäni.

Yritin ajatella, että treenien aika tulee vielä ja että olen nuori eikä minulla ole kiire. Tiesin, että minun pitää olla terve, jotta voin ­urheilla. Kropan pitää kestää harjoittelua. En halunnut aloittaa liian aikaisin.

Suurin osa kavereistani on hiihtäjiä tai muita urheilijoita. He lähtivät iltaisin treeneihin, mutta minä en päässyt mukaan. Ne olivat vaikeimpia hetkiä.

Tähtään kultamitaliin

Kokeilin kelkkahiihtämistä ensimmäisen kerran pari vuotta onnettomuuden jälkeen. Se oli vaikeaa, kivuliasta ja raskasta. Käsilihakseni olivat heikot, ja koko kroppaa hapotti. Tiesin kuitenkin heti, että tämä on lajini.

Kelkkahiihto on paralympialaji. Siinä hiihtäjät etenevät tasatyönnöllä kelkassa istuen. Se vaatii paljon voimaa, kestävyyttä ja kykyä hallita kelkkaa.

Kilpailumatkat ovat 1–12 kilometriä. Lisäksi lajissa kilpaillaan ampumahiihdossa.

Minulla oli ollut kauhea ikävä hiihtämistä. Olen kasvanut pohjoisessa. Ikävöin ladun rauhaan. Hiihtäminen on minulle myös tapa käsitellä asioita.

Harjoittelu piti aloittaa varovasti. Lääkäri sanoi, että treenaa kuin sunnuntaiurheilija, älä niin kuin huippu- urheilija.

Aloitin lihaskuntoharjoittelun pienillä, vain kilon käsipainoilla.

Kehityin nopeasti. Jo vuonna 2014, neljä vuotta vammautumisen jälkeen, olin mukana Sotshin paralympialaisissa. Pääsin mukaan villillä kortilla.

Seuraavat paralympialaiset ovat maaliskuussa 2018 Etelä- Koreassa. Olen tehnyt neljä vuotta hyvää työtä ja kehittynyt. Päätavoitteeni on kuitenkin vasta vuoden 2022 paralympialaiset. Lähden sinne hakemaan kultamitalia.

Harjoittelen 15–25 tuntia viikossa. Talvisin suurin osa treeneistä on ladulla. Päiviini kuuluu myös ampumaharjoittelu.

Kesäisin treenaan myös rullahiihtoa ja käsipyöräilyä sekä esimerkiksi melontaa. Voimaharjoittelu on tärkeää.

Sini Pyy tavoittelee voittoa tosissaan eikä tee mitään puolivaloilla.

Olen yhä sama Sini

Onnettomuuden jälkeen jotkut voivottelivat tilannettani. Heistä elämäni oli ohi, kun en pystynyt kävelemään.

Kuitenkin ainoa asia, joka muuttui, oli liikuntakykyni. Pysyin ihan samana ihmisenä. Minulla oli ihan samanlaisia haaveita ja tavoitteita kuin ennenkin.

Olen ollut pienestä pitäen sinnikäs ja eteenpäin katsova. Kunnianhimoni on kuitenkin kasvanut. Aikaisemmin hiihto oli kiva harrastus, mutta tavoitteeni ei ollut, että minusta tulee maailmanmestari.

Kun vammauduin, ymmärsin, ettei ole järkeä puuhastella tai tehdä puolivaloilla.

Mielestäni onnellisuus syntyy siitä, että on kutsumus ja tekee sen hyvin.

Vammaisia pidetään outoina

Vaikka yhteiskunnassa hyväksytään entistä paremmin erilaiset elämäntavat ja ihmiset, vammaisuus nähdään usein outona tai kielteisenä asiana. Se on minusta hassua.

Liikuntavamma ei vaikuta muuhun kuin siihen, millä tavalla liikun. Vaikka istun pyörätuolissa, voin käydä koulussa, töissä ja urheilemassa.

Jos asenne on, että vammaisuus on ongelma, siitä tulee isompi haitta kuin se muuten olisi. Parempi lähtö kohta on nähdä mahdollisuuksia.

Ei pitäisi miettiä sitä, mihin ei pysty. Pitäisi keskittyä siihen, mihin kaikkeen pystyy ja mitä voi muuttaa, että pystyisi vielä enempään.

Urheilussa tätä asennetta viedään eteenpäin. Siellä keksitään koko ajan uusia tapoja soveltaa lajeja niin, että mahdollisimman moni pääsee nauttimaan niistä.

– Vammautumisen jälkeen en ole kokenut, että olisin vähemmän nainen.

Hyväksyminen toi rauhan

Nykyään korostetaan paljon sitä, että jos et ole kropassasi tyytyväinen johonkin, muuta sitä. Pinnalla on fitness ja oman kehon muokkaaminen.

Minäkin olin urheilijana tottunut siihen, että oma kroppa on tietynlainen. Onnettomuuden jälkeen minun piti hyväksyä, ettei vartaloni tule koskaan olemaan entisensä. Olen nyt tällainen.

Urheileminen auttoi tämän hyväksymisessä. Se antoi rauhan.

Tärkeää ei ole se, miltä näytän, vaan se, mitä teen ja miten toteutan itseäni. Se, että minulla olisi tiukat reidet, ei tekisi minusta yhtään onnellisempaa.

Olen kiitollinen kropasta, joka minulla nyt on. Olen kiitollinen myös siitä, ettei minulle ole jäänyt hermokipuja. Saan elää kivutonta elämää.

Olen aina tykännyt laittautua. Vammautumisen jälkeen en ole kokenut, että olisin vähemmän nainen. Koen itseni seksikkääksi. Käytän aikaa pukeutumiseen, ja tykkään vaatteista. Jos on juhlat, haluan näyttää hyvältä ihan samaan tapaan kuin ennenkin.

Jotkut inspiroituvat minusta

Nykyään kohtaan voivottelua harvoin. Joskus joku saattaa kuitenkin sanoa, miten inspiroivaa on, että minäkin osallistun johonkin juhliin tai minulla on korkokengät jalassa. Se tuntuu hassulta. Jokin asia, joka minusta on ihan tavallista tai arkipäiväistä, on muista inspiroivaa.

Meikkaaminen tai kaupassa käyminen ei vaadi minulta enempää kuin muiltakaan. Pyörätuolilla liikkuminen ei vie minulta ylimääräistä energiaa.

Tapaan ystäviä, käyn syömässä ravintoloissa, matkustelen ja teen ihan samoja asioita kuin muutkin.

Saattaa olla, että teen joitakin asioita toisin, mutta se ei automaattisesti tarkoita, että tapa olisi huonompi. Se on vain minun tapani.

Toki välillä tulee hetkiä, jolloin ärsyttää tai harmittaa, etten voi tehdä asioita yhtä helposti kuin ennen. Tunne ei kuitenkaan ole läsnä päivittäin.

Nautin hyvästä arjestani

Elämäni on nyt hauskaa, hyvää ja onnellista. Asun Rovaniemellä omassa asunnossa, ja minulla on paljon ystäviä.

Saan tehdä juuri sitä, mitä haluan. Teen päivittäin töitä huikeiden ihmisten kanssa. Olen hyvässä kunnossa ja nautin arjestani. Tuntuu, että unelmani ovat jo nyt toteutuneet ja toteutuvat lisää koko ajan.

Minulla on kova halu olla huippu-urheilija ja menestyä. Olen onnekas, että vammani on sellainen, että se sallii sen. En tällä hetkellä muuttaisi elämästäni yhtään mitään.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 1/2018.

Julkaistu: 25.1.2019