Yllä kuvatusta tapauksesta kertoo yhdysvaltalainen lääkäri Pamela Wible Medscapen jutussa. Wible on aiemmin ollut itse itsemurhan partaalla ja auttaa nyt vastaavassa tilanteessa olevia kollegoita.
Eikö itkeminen ole sopivaa?
- Päivästä toiseen me lääkärit kohtaamme sairaita ihmisiä, hoidamme heitä, lohdutamme ja tuemme heitä ja heidän omaisiaan. Mutta koska me suremme, kysyy Wible.
Emme koskaan. Itkemistä ei pidetä lääkärille sopivana.
- Mihin me sitten panemme surumme? Vahingoitamme sillä itseämme – ja muita, sanoo Wible. Jos joudumme hakemaan mielenterveysapua, pidämme sitä herkästi häpeällisenä, vaikka näin ei pitäisi olla.
Institutionaalista traumaa ei saada Wiblen mielestä paranemaan sillä, että yksilöt joutuvat laukkaamaan terapiassa. Kollektiivinen trauma kaipaa kollektiivista lääkettä.
Kollegat panevat pahan kiertämään
Wiblen mukana surun paketoiminen ja panttaaminen – oma haavoittuminen rankassa työssä – voi johtaa esimerkiksi siihen, että alkaa kiusata omia kollegoita. Myös uupumus ja itsemurha-alttius ovat Wiblen mukaan ammatin riskejä.
-Lääketieteessä opitaan mestarilta kisällille. Kun haavoittuneet lääkärit opettavat sinua, he haavoittavat sinua. Sinun kirkkaat silmäsi, intosi ja idealismisi muistuttavat heitä heidän menetyksestään. Ennemmin kuin tuntisivat oman surunsa, he sivaltavat sillä sinua.
Lääkärien itsemurhaluvut korkeat
Yhdysvalloissa lääkärien itsemurhaluvut ovat Wiblen mukaan kaksinkertaiset verrattuna muuhun väestöön.
Suomessa on raportoitu, että maamme naislääkärit päätyvät kuolemaan oman käden kautta lähes neljä kertaa niin todennäköisesti kuin muut ylemmät toimihenkilönaiset. Mieslääkärien itsemurhalukujen taas on raportoitu olevan yli kaksinkertaiset verrattuna muihin ylempiin toimihenkilömiehiin. Luvut on julkaistu Lääkärilehdessä vuonna 2007.
Lähteet:
Lääkärilehti (pdf)
