Tämä oli noloin hetkeni töissä

Lääkäri tervehtii 30-vuotiasta miespotilasta ja sanoo leikillisesti, että mies taitaa olla liian vanha tulemaan tänne äitinsä kanssa. Potilas vastaa: ”Tässä on vaimoni.”

Sattumus kerrotaan tositarinana Physicians Practice -sivustolla. Kiusallisimpien hetkien koosteessa on mukana muutamia kertomuksia, joista käy ilmi, että huumori lääkärintyössä voi olla vaikea laji. Herkästi voi karahtaa karille, mennä metsään tai vähintäänkin ampua pikkuisen yli.

Ainakin omasta mielestäni – ja potilaan näkökulmasta – olisi silti sääli, jos lääkärit ja hoitajat eivät uskaltaisi viljellä huumoria lainkaan potilaiden kanssa.

Tässä vapaasti suomennettuna muutama poiminta lääkärien noloimmista hetkistä, joita on kerrottu Physicians Practice -sivustolla:

Kysyin kerran potilaalta, onko tälle syntymässä tyttö vai poika. Tämä vastasi, että poika tuli – viisi kuukautta sitten.

Kommentoin usein leikikkäästi, että kaikki verenvuoto loppuu ennen pitkää. Kerran potilas totesi, että tuo ei ole hauskaa: veljelläni oli hemofilia.

Nuorena lääkärinä olin käymässä vastasyntyneiden osastolla. Ensimmäisellä vauvalla, jonka näin, oli selviä Downin syndrooman piirteitä. Tein perusteellisen tutkimuksen ja panin merkille kaikki epätyypilliset löydökset. Selitin perheelle perusteellisesti, että kaikki nämä löydökset viittaavat Downin syndroomaan ja selostin, että diagnoosin varmistamiseksi tarvittaisiin lisätestejä. Vanhemmat kuuntelivat kärsivällisesti ja sanoivat viimein minulle: ”Tiedämme kaiken tämän. Hänet diagnosoitiin kuukausia sitten.” Hävetti, että selvästikin olin jättänyt potilaskertomuksen lukematta. Mutta pian hävetti vielä enemmän. ”Entäpäs hänen ylimääräiset sormensa?”, kysyivät vanhemmat. Niitä en ollut edes huomannut tutkimuksessa.

Mikä on ollut sinun noloin hetkesi töissä? Rullaa alas ja kerro

Toimittajan jälkikirjoitus

Kirjoitin kerran edellisessä työssäni lehtitoimittajana vauvasta, joka oli painanut yli 3 000 kilogrammaa. Siinä vaiheessa, kun painokoneet pyörivät, oli myöhäistä oikaista virhettä. Tarkkasilmäisen lukijamme ansiosta pääsin kuitenkin Suomen Kuvalehden Jyviin ja akanoihin. En ole muistanut mainita tätä CV:ssäni.

Noloimpia hetkiä työssäni en ehkä edes muista, koska ne ovat varmasti niin noloja, että ovat painuneet syvälle pimeimpään alitajuntaan, lukkojen taakse.

Yksi osa toimittajan ammattitaitoa on kuitenkin myös se, että joskus pitää uskaltaa olla vähän nolo tai ainakin kysyä tyhmiä välittämättä siitä, että joku pitää minua tämän jälkeen täystomppelina. Pitää rohjeta kysyä ja vaatia vääntämään rautalangasta niin kauan, että saa vastauksen, jonka voi välittää selkeästi lukijoille. “En tajunnut puoliakaan siitä, mitä äsken sanottiin: mitä tämä nyt aivan oikeasti tarkoittaa?”