Jäähyväiset voivat olla tavallista vaikeampia lapsille ja aikuisille, jotka kestävät huonosti joutumista eroon läheisistään.

Pienet lapset vihaavat vanhemmistaan eroon joutumista. Tällaiset pelot ilmaantuvat ensimmäisen elinvuoden loppuun mennessä lasten alkaessa oivaltaa, että heidän vanhempansa eivät tulekaan aina olemaan heidän kanssaan. Samalla lapset alkavat vierastaa itselleen outoja ihmisiä.

Tämä normaali eroahdistus huipentuu noin kahden vuoden iässä ja vähenee asteittain 6 – 7 vuoden ikään mennessä.

Jos vanhemmista eroon joutumisen pelko kestää yli kuukauden tai varttuneemman lapsen hätä on jat­kuvaa, voi siitä aiheutua vaikeita ongelmia sekä lapselle itselleen että perheelle. Tällaista oireis­toa kutsutaan eroahdistushäiriöksi.

Onneksi häiriön hoitamiseksi on käytettävissä hyviä keinoja, eivät­kä useimmat perheet joudu kärsimään häiriöstä kovin kauan.

Eroahdistushäiriöstä kärsivät lapset saattavat pelätä nukkumaan menoa ollessaan yökylässä. He voivat myös hätääntyä, kun heidät jätetään päivähoitopaikkaan tai kaverin syntymäpäiville. Heillä ilmenee usein eroon joutumiseen liittyviä painajaisunia. Tällöin he voivat yrittää kömpiä öisin vanhempiensa sänkyyn nukkumaan.

Vanhemmistaan eroon jouduttuaan he saattavat pelätä, että vanhemmat kuolevat onnettomuuden, sairauden tai rikoksen uhreina tai että he itse katoavat tai heidät siepataan. Eron uhatessa he itkevät, ripustautuvat vanhempiinsa ja saavat raivokohtauksia. Heillä voi myös ilmetä ruumiillisia oireita, kuten päänsärkyä, mahakipua ja kurkkukipua.

Eroahdistushäiriö todetaan usein lapsen ollessa 6 – 7-vuotias, siis hänen tullessaan kouluikään. Joillakin lapsilla häiriö tosin voi ilmetä vasta 12 vuoden iässä heidän siirtyessään ala-asteelta yläasteelle.

Häiriö on tytöillä tavallisempi kuin pojilla. Se on yhteydessä masennukseen ja muihin ahdistuneisuushäiriöihin, erityisesti sosiaalisten tilanteiden pelkoon (joka ilmenee lamauttavana ujoutena) ja paniikkihäiriöön. On arvioitu, että Yhdysvalloissa häiriöstä kärsii elinaikanaan noin 4 % väestöstä.

Ahdistuneisuushäiriöt esiintyvät suvuittain. Kaksos- ja adoptiotutkimuksissa onkin osoitettu, että myös eroahdistushäiriössä on mukana perinnöllinen komponentti. Ilmeisesti perinnöllisistä syistä jotkut lapset ovat “käyttäytymiseltään estyneitä”.

Jopa jo neljän kuukauden iässä heidän sydämensä syke nopeutuu ja he saattavat lamaantua tavatessaan vieraita ihmisiä. Nämä lapset kärsivät todennäköisesti jossakin vaiheessa eroahdistushäiriöstä. Monet tapahtumat ja olosuhteet voivat laukaista oireet. Tällaisia ovat erityisesti isot muutokset, kuten muuttaminen uuteen ympäristöön, uuden vauvan syntyminen perheeseen tai kuolemantapaus perheessä.

Kiintymyssuhde ja ero

Vanhempien antaman rakkauden laatu, tuki ja lapselle asetetut rajat ovat elintärkeitä. Eroahdistushäiriötä selitetään usein John Bowlbyn kehittämällä kiintymysteorialla. Teorian mukaan lapsi pyrkii olemaan lähellä vanhempiaan saadakseen biologisesti välttämätöntä lohtua ja tukea.

Turvallinen kiintymyssuhde lapsen tuntiessa vanhempiensa olevan fyysisesti ja emotionaalisesti läsnä tarjoaa hänelle turvallisen pakopaikan. Se on kuin tukikohta, josta käsin lapsen on turvallista tutkia maailmaa. Lisäksi se tarjoaa lapselle mallin muihinkin ihmissuhteisiin. Lapsen varttuessa ja kaivatessa enemmän itsenäisyyttä sekä lapsi että hänen vanhempansa vastustavat eroa. Jos kiintymyssuhde on turvallinen, tämä vaihe sujuu kitkattomasti.

Jos lapsi ei koe kiintymyssuhdettaan turvalliseksi eikä luota vanhempiinsa, hänelle kehittyy todennäköisemmin ahdistuneisuushäiriöitä, erityisesti juuri eroahdistushäiriö. Jos vanhemmat puolestaan ovat itse ahdistuneita ja masentuneita tai jos heillä on muita ongelmia, tämä voi edesauttaa turvattoman kiintymyssuhteen kehittymistä. Jotkut vanhemmat ovat ylisuojelevia ja haluttomia sallimaan lapselle tämän iän edellyttämää itsenäisyyttä.

Toiset vanhemmat voivat puolestaan kohdella lapsiaan törkeästi, laiminlyödä heitä tai häilyä ennustamattomasti kiintymyksen ja hylkäämisen välillä. Tällaiset vanhemmat eivät osaa tulkita lapsen hätämerkkejä oikein ja johdonmukaisesti. Jotkut vanhemmat eivät yksinkertaisesti tiedä, miten he voisivat antaa pelokkaalle lapselle tämän tarvitsemaa lisäkannustusta ja erityisohjausta. Tällöin voi käydä niin, että lapsi ei uskalla hakea omaa tilaa pelätessään tulevansa hylätyksi tai liioitellessaan perheen ulkopuolisen maailman vaaroja.

Aikuisen eroahdistus

Useimmilla eroahdistus menee ohi, mutta ei kuitenkaan kaikilla. Eräiden viimeaikaisten tutkimusten mukaan eroahdistuksen muoto, joka ei enää liitykään omiin vanhempiin, voi jatkua vielä aikuisiällä. Häiriö voi myös ilmetä ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä.

Yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan 2 % aikuisväestöstä oli kärsinyt edeltävän vuoden aikana eroahdistuksesta. Tutkimuksessa arvioidaan myös, että joka kolmannessa tapauksessa lapsuusiän eroahdistus on jatkunut aikuisikään asti. Muissa tapauksissa häiriö näyttää ilmenneen vasta murrosiässä tai varhaisaikuisuudessa.

Eroahdistuksesta kärsivät murrosikäiset ja aikuiset saattavat ahdistua joutuessaan eroon tutuista ihmisistä tai lähtiessään matkalle. He saattavat ahdistua, mikäli eivät pysty säännöllisesti puhumaan puhelimessa jonkin läheisen henkilön kanssa. He voivat murehtia tapahtumista, jotka saattaisivat erottaa heidät läheisistä ihmisistä. He voivat nähdä painajaisunia, joissa joutuvat pois kotoa. Heistä saattaa olla vaikeaa nukkua yksin.

Lisäksi heillä voi ilmetä ruumiillisia oireita ennen työhön menoa. Nämä oireet esiintyvät usein samanaikaisesti muiden ahdistuneisuushäiriöiden, erityisesti paniikkihäiriön ja julkisten paikkojen pelon kanssa.

Sekä lapsilla että aikuisilla traumaattinen tai komplisoitunut suru on yhteydessä eroahdistukseen. Tällaisesta surusta kärsivä ikävöi pakonomaisesti kuollutta läheistä ikään kuin tämä olisi yhä elossa tai tämän läsnäolo olisi edelleen tunnettavissa.

Samalla häiriöstä kärsivä märehtii kuolemaa edeltäneitä tapahtumia syytellen kuolemantapauksesta itseään tai muita. Komplisoitunut suru on suurempi riski niille, joita läheisistään eroon joutuminen on aina ahdistanut.

Mikä auttaa eroahdistukseen?

Eroahdistushäiriön käytetyimmät hoidot ovat käyttäytymisterapia ja kognitiivinen terapia. Altistusterapia sopeuttaa lapsen vähitellen yhä pitempään etäisyyteen vanhemmistaan tai muista lasta hoitavista henkilöistä. Kognitiivisessa terapiassa lasta voidaan puolestaan opettaa tunnistamaan ja vastustamaan epärealistisia pelkoja.

Rentoutusharjoitukset voivat lievittää fyysisiä ahdistusoireita. Palkitsemiseen ja rajoittamiseen perustuvat menetelmät, joissa käytetään palkintoja, kehumista ja toisinaan myös etuoikeuksien epäämistä, voivat myös joskus tehota.

Vanhempia voidaan ohjata ja opettaa kohtaamaan ongelma terapian helpottamiseksi. Tämä onnistuu esimerkiksi palkitsemalla lasta hänen onnistuessaan pelkojensa hallinnassa. Jos perheen huolet aiheuttavat ahdistusta tai jos lapsi jäljittelee ahdistunutta vanhempaa, apu voi löytyä perheterapiasta, johon myös lapsi osallistuu.

Tutkimuksissa on havaittu, että sekä yksilöllinen että ryhmäterapia ovat tehokkaita, kuten myös vanhempien mukana olo.

Lasten eroahdistuksen hoitoon ei ole hyväksytty yhtään lääkettä. Selektiiviset serotoniinin takai­sin­oton estäjät (fluoksetiini ja sen kaltaiset lääkkeet), jotka ovat aikuisten ahdistu­nei­suus­häiriöiden pe­rus­lääkkeitä, saattavat auttaa, mutta niiden pitkäaikaisista hyödyistä ja haitoista lapsilla tiedetään vain vähän.

Lääkärit ovat yhä vastahakoisempia määräämään masennuslääkkeitä lapsille, koska nii­den pelätään lisäävän itsetuhoisia ajatuksia ja itsetuhoista käyttäytymistä. Masennuslääke saattaa aut­taa, jos eroahdistuksesta kärsivä lapsi on samalla masentunut.

Lapsen eroahdistushäiriön oireet

Oireiden alkaessa ennen 18. ikävuotta kolme seuraavista:

Lähde: American Psychiatric Association’s Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, neljäs painos, vuonna 2000 uusittu laitos.

Kieltäytyminen kouluun menosta

Kieltäytyminen kouluun menosta on ehkä eroahdistuksen hankalin oire. Niinpä eroahdistushäiriö on joskus jopa rinnastettu koulupelkoon. Koulupelko ei kuitenkaan ole psykiatrinen diagnoosi eikä kouluun menosta kieltäytyminenkään ole psykiatrinen häiriö, vaan useista syistä aiheutuva oire tai ongelma. Syynä voi olla muun muassa käytöshäiriöön liittyvä koulupinnaaminen.

Koulua aidosti pelkäävät lapset viivyttelevät kotoa lähtöä, lähtevät vasta vanhempiin takertumisen ja itkun jälkeen ja poistuvat usein liian aikaisin koulusta. He haluavat usein jäädä kotiin vedoten päänsärkyyn tai mahakipuun, jotka usein lakkaavat viikonloppuisin. He myös hidastelevat pukeutumisessa ja myöhästyvät helposti koulubussista. Oireet ovat pahimmillaan viikonloppujen ja lomien jälkeen ja voivat myös ilmetä sairauden, tapaturman tai perheessä tapahtuneen kuolemantapauksen jälkeen.

Aina ei ole kysymys eroahdistuksesta eli kotoa lähtemisen tai vanhemmista erossa olemisen pelosta. Kyse voi olla myös sosiaalisten tilanteiden pelosta, masennuksesta tai ahdistuksesta. Lapset voivat myös pelätä itse koulua. He törmäävät koulussa ensimmäistä kertaa persoonattomaan auktoriteettiin ja kodin ulkopuolella laadittuihin sääntöihin. Heitä verrataan jatkuvasti ventovieraisiin ja opettajat voivat nolata heitä tai he voivat altistua koulukiusaamiselle.

Mitä kouluun menosta kieltäytymiselle voidaan tehdä?

Kouluun menosta kieltäytymisen ehkäisemiseksi vanhemmat voivat ennakoida tilannetta ottamalla esikouluikäisen lapsen matkoille mukaan ja järjestämällä lyhytaikaisia erotilanteita. He voivat myös keskustella tulevasta erosta jo ostaessaan lapselle koulutarvikkeita.

Ennen ensimmäistä koulupäivää vanhempien kannattaa selittää lapselleen, mihin he menevät ja kuka noutaa lapsen kotiin. Kannattaa myös mennä ajoissa koulun alueelle viemään lasta, kävellä lapsen kanssa ympäri koulualuetta ja tavata lapsen tulevia luokkatovereita yhdessä.

Jättäessään lapsen koulubussiin tai koulun ulko-ovelle vanhempien kannattaa aina hyvästellä lapsi selvästi. Vanhemmat saattavat menettää lapsensa luottamuksen, mikäli he poistuvat paikalta lapsen ollessa vielä hämmennyksissään.

Vanhempien kannattaa pysyä itse rauhallisina, koska ahdistus tarttuu helposti. Erityisesti halausten tapaiset hyvästelyrituaalit lisäävät lapsen turvallisuudentunnetta. On tärkeää asettaa rajat, vaikka se tarkoittaisikin kävelyä pois kiljuvan lapsen luota ja pysymistä poissa. Yleensä lapsi lopettaa itkunsa pian vanhempien lähdettyä.

Lapsen ollessa nuori ja ongelmien vähäisiä vanhemmat, opettajat ja koulun muu henkilökunta saattavat kyetä ratkaisemaan ongelman. Toisaalta, jos lapsella on psykiatrinen diagnoosi tai hän on vaarassa joutua olemaan pitkiä aikoja poissa koulusta, voidaan tarvita muutakin apua. Mitä tahansa taustalla olevaa eroahdistusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai masennusta on hoidettava.

Eräässä tutkimuksessa verrattiin lasten käyttäytymisterapiaa ja vanhempien ja opettajan kouluun menoon liittyvää ohjausta ahdistushäiriöiden takia kouluun menosta kieltäytyneillä yksitoistavuotiailla. Molemmissa ryhmissä toipuminen oli samanlaista. Useampi kuin kaksi kolmesta lapsesta ei kärsinyt ahdistushäiriöstä enää neljän kuukauden kuluttua hoidosta.

Neljä kuukautta on toisaalta liian pitkä odotusaika kouluunmenosta kieltäytyvän lapsen kanssa. Joskus vanhempien on myös itse otettava härkää sarvista. Aluksi jommankumman vanhemman täytyy ehkä mennä kouluun lapsensa kanssa. Jos ongelmana on koulukiusaus tai ylikriittinen opettaja, terapeutti tai vanhempi voi keskustella ongelmasta ja auttaa lasta harjoittelemaan reaktioitaan.

Vanhempien kannattaa keskustella ongelmasta opettajien ja kouluterveydenhoitajien kanssa, jotta nämä eivät ylireagoisi lapsen fyysisiin valituksiin. Vanhemmat voivat myös antaa lapselle pisteitä joka päivä, jolloin hän menee kouluun ja palkita häntä pienillä palkinnoilla pisteiden karttuessa. Lapsen kotiin jäämisen salliminen pyrkii yleensä vain vaikeuttamaan myöhempää koulunkäyntiä ja sitä tulisikin välttää aina, kun se on mahdollista.

Copyright © 2007 by President and Fellows, Harvard College, All rights reserved.

Lisätietoa aiheesta

American Academy of Child and Adolescent Psychiatry, 800-333-7636 (toll-free), www.aacap.org

National Association for the Education of Young Children: Helping Young Children Start School, www.naeyc.org/ece/2005/08.asp

Anxiety Disorders Association of America, 240-485-1001, www.adaa.org

Lähteet

Bogels SM, et al. “Family Issues in Child Anxiety: Attachment, Family Functioning, Parental Rearing and Beliefs,” Clinical Psychology Review (2006): Vol. 26, pp. 834-56.

Egger HL, et al. “School Refusal and Psychiatric Disorders: A Community Study,” Journal of the American Academy of Child and Adolescent Psychiatry (July 2003): Vol. 42, No. 7,

pp. 797-807.

Manicavasagar V, et al. “Continuities of Separation Anxiety from Early Life into Adulthood,” Journal of Anxiety Disorders (January-February 2000): Vol. 14, No. 1, pp. 1-8.

Masi G, et al. “Separation Anxiety Disorder in Children and Adolescents: Epidemiology, Diagnosis and Management,” CNS Drugs (2001): Vol. 15, No. 2, pp. 93-104.

Artikkelin sisältö vastaa yhdysvaltalaista hoitokäytäntöä.