Kauneus & Terveys

"Verenmyrkytys vei lapseni ja molemmat jalkani"



"Verenmyrkytys vei lapseni ja molemmat jalkani"

Verenmyrkytys iski lapsivesitutkimuksessa. Rika Jylhän jalat amputoitiin ja vauva kuoli. Miten hän selvisi?
Teksti Emmi Oksanen
Kuvat Susanna Kekkonen

Verenmyrkytys romahdutti Rika Jylhän elämän. E. coli -bakteeri johti septiseen sokkiin ja monielinvaurioon. Rika kertoo tarinansa omin sanoin:

"Sen piti olla ihan tavallinen raskauteen kuuluva tutkimus. Menin lapsivesipunktioon, kun odotin toista lastani huhtikuussa 2000. Olin 20-vuotias.Toimenpide oli minulle tuttu. Se oli tehty myös kaksi vuotta aiemmin, kun odotin ensimmäistä lastani. Punktion tarkoitus oli selvittää, oliko lapsella kromosomipoikkeavuutta.

Lääkäri kertoi, että toimenpiteeseen liittyy keskenmenon riski. En voinut mitenkään aavistaa, mitä tutkimuksesta seuraisi. Elämäni muuttui täysin.

Lapsivesipunktion jälkeisenä päivänä kävelin alle kaksi vuotiaan poikani kanssa neuvolasta kotiin silloisessa kotikaupungissamme Jyväskylässä. Kotiovella minut täytti valtava väsymys. Sain juuri ja juuri oven avattua. Menin päiväunille poika vierelläni.

Neljän aikaan iltapäivällä vatsaani alkoi sattua tosi paljon. Kun avopuolisoni tuli töistä kotiin, pyysin häntä viemään minut heti sairaalaan.

Keskenmeno ja odotus käytävällä

Olin aiemmin saanut kaksi keskenmenoa ja arvasin tämän olevan kolmas. Ihmettelin, etten vuotanut verta.

Sairaalan äitiyspoliklinikalla minulta mitattiin kuume. Sitä oli 40 tai 41 astetta.

Vähän ajan päästä minut tutkittiin ultraäänellä. Lääkäri kertoi, että vauvani on menehtynyt. Hoitajat pistivät minut käytävälle makaamaan, ja lääkäri antoi synnytyksen käynnistävää lääkettä.

Makasin sängyllä ultraäänihuoneen ulkopuolella.

Vauvaa odottavat pariskunnat menivät ja tulivat ovesta, mutta oma vauvani oli kuolleena vatsassani.

Olin peloissani, surullinen ja yksin. Avopuolisoni oli järjestämässä pojallemme hoitajaa ja pääsi takaisin vasta synnytykseen.

En tiennyt, miksi lapseni oli kuollut

Siitä alkoi pitkä sairaalajakso. Muistan sen alusta vain vähän. Synnytin kuolleen vauvan, toisen poikani. Istukka ei irronnut synnytyksessä ja jouduin kaavintaan.

Sen aikana lääkärit huomasivat, että minulla oli ihonalaista verenvuotoa ja vaikea septinen sokki. Olin saanut lapsivesipunktion seurauksena verenmyrkytyksen eli sepsiksen.

Jouduin teho-osastolle ja viikkoa myöhemmin tehohoitoon Kuopion yliopistolliseen sairaalaan.

En tiennyt moneen viikkoon, miksi lapseni oli kuollut ja mitä minulle oli tapahtunut. Oloni oli hyvin epätodellinen.

Sain paljon lääkkeitä, ja olin tajuissani vaihtelevia aikoja. Ihmettelin, miksei suustani lähtenyt ääntä. Sitten ymmärsin, että minulla oli hengitysputki.

Heräsin jalat amputoituina

En käsittänyt, miksen pystynyt liikkumaan. Koska makasin sairaalasängyssä, en nähnyt, että minulta puuttuivat jalkaterät.

Sepsis oli aiheuttanut keskenmenon ja monielinvaurion. Kohtu ja munasarjat oli pitänyt poistaa. Ääreisverenkiertoni oli heikentynyt niin paljon, että jalkateräni olivat alkaneet mennä kuolioon.

Lopulta molemmat jalat piti amputoida polvesta alaspäin.

Oikean käteni sormenpäät, peukalo ja kämmenselkä olivat kuoliossa. Jotta käsien turvotus hellittäisi ja verenkierto säilyisi, molempiin käsiin jouduttiin tekemään lihasaitioiden avausleikkaus. Siinä avataan turvonnutta lihasta ympäröivä lihaskalvo.

Minulla oli avohaavat käsivarsissa, sormienväleissä, kämmenissä ja kämmenselissä.

Lisäksi molempiin käsiini oli tullut hermovaurioita. Munuaisteni toiminta oli heikentynyt kriittisesti.

Rika Jylhä ensimmäisen, nyt jo aikuisen poikansa kanssa.

Suren eniten lapsen menettämistä

Kaikista menetyksistäni suren eniten lapsen ja äitiyden menettämistä. Vielä tänäkään päivänä en ole saanut minkäänlaista tukea tai apua asian käsittelyyn.

Lääkäri ilmoitti kohdun ja munasarjojen poistamisesta niin kuin se olisi pikkujuttu. Hän tuli sänkyni viereen teho-osastolla, kertoi asian ja totesi lopuksi, etten voi saada enää lapsia.

Sitten hän katsoi minua hetken ja lähti.

Olin hoidossa Kuopiossa puolitoista kuukautta. Toukokuun lopussa minut siirrettiin takaisin Jyväskylän keskussairaalaan. Näin esikoispoikani ensimmäisen kerran tapahtuneen jälkeen.

Itkimme molemmat: hän pelosta, minä surusta ja ikävästä. Olin eri ihminen ulkoisesti ja sisäisesti.

Hoitaja ja lääkäri itkivät

Toivoin saavani apua ja keinoja käsitellä tapahtunutta, mutta ammattilaistenkin oli vaikea suhtautua menetyksiini.

Psykiatrinen sairaanhoitaja tuli juttelemaan kanssani mutta alkoi itkeä. Minulle tuli tunne, että kaikki on niin kamalaa, etten voi enää tehdä muuta kuin surra.

Myös lapsivesipunktion tehnyt lääkäri tuli itkien pahoittelemaan minulle tapahtunutta.

Kukaan ei kuitenkaan selittänyt, mikä toimenpiteessä meni pieleen. Mistä tämä kaikki johtui?

Tuntui, ettei kukaan ota vastuuta.

Keskustelin asiasta lääkärien ja hoitajien kanssa. He ilmoittivat, että minun olisi yksinkertaisesti pitänyt tietää toimenpiteen kaikki mahdolliset seuraukset.

Toisaalta osa hoitohenkilökunnasta kertoi, etteivät he olleet tienneet, että tällaista voisi tapahtua.

Harvempi kuin yksi verenmyrkytyspotilas tuhannesta tarvitsee tehohoitoa.

Vastassa vain kuolema?

Olin lähes täysin muiden avun varassa. Istuin pyörätuolissa, mutta koska sormeni ja ranteeni eivät toimineet, en pystynyt liikkumaan tuolilla itse.

Pikkuhiljaa aloin harjoitella kävelemistä ensiproteeseilla. Elokuussa siirryin kuntoutussairaalaan Muurameen.

Paikka ei herättänyt luottamusta. Se oli 1930-luvulla rakennettu keuhkosairaala. Muut potilaat olivat suureksi osaksi vanhuksia.

Hätäännyin, kun minut tuotiin osastolle. Minut valtasi synkkä tunne siitä, että tämä on viimeinen pysäkki. Paikka, jonne tullaan, kun toivoa ei enää ole.

Halusin kuitenkin jäädä lähelle kotia, jotta pystyisin näkemään poikaani mahdollisimman usein. Hän oli ja on edelleen suurin syyni kuntoutua.

Lapsi ja mies tuntuivat vierailta

Pääsin kotiin, kun olin ollut kuntoutuksessa kahdeksan kuukautta. Oli joulukuu 2000.

Alku kotona oli todella vaikea. Pikkupojaksi kasvanut taapero, avopuolisoni, kotini ja oma vartaloni tuntuivat vierailta. Kävin edelleen kaksi kertaa viikossa sairaalassa hemodialyysihoidoissa munuaisten vajaatoiminnan vuoksi. Istuin pyörätuolissa, minulla oli paha anemia ja voin pahoin lähes koko ajan.

Poika oli päivät päiväkodissa ja avopuoliso töissä. Kodinhoitaja kävi laittamassa minulle jalkaproteesit seitsemältä joka arkiaamu.

Pystyin liikkumaan ihan lyhyen matkan kodin sisällä. Potkin pyörätuolia eteenpäin proteeseilla tai nousin tuolista ja otin tukea seinistä ja pöydistä. Niin pääsin keittiön tiskialtaan luo, vessaan, tietokoneen ääreen, sohvalle ja sängylle. Käsistä toimi vain toinen.

Olin myös katkera. Haaveeni eivät toteutuisi koskaan.

Suurimman osan ajasta katsoin televisiota tai olin tieto koneella. En kyennyt hoitamaan lastani tai kotiani, en pystynyt edes peseytymään.

Olin äärettömän surullinen vammautumisestani. Olin haaveillut isosta perheestä ja opiskelusta valokuvaajaksi.

Halusin erota, se oli paras ratkaisu

Marraskuussa 2001 pääsin munuaisensiirtoleikkaukseen. Sen jälkeen aloin voida paremmin.

Pystyin näkemään kuntoutumista pidemmälle. Elämäni jatkuisi.

Kerroin avomiehelleni, että haluan erota. Koin, ettemme kumpikaan pääse elämässä eteenpäin muuten.

En halunnut, että liikuntakyvyttömyyteni ja lapsettomuuteni olisivat hänen unelmiensa tiellä. Ero oli oikea ratkaisu.

Ero pelasti meidät molemmat itsesyytöksiltä ja katkeruudelta.

Muutin vuokralle Jyväskylän keskustaan. Poika asui vuoroviikoin minun ja isänsä luona.

Olin kuntoutunut jo sen verran, että pystyin tekemään ruokaa ja pesemään pyykkiä. Olin oppinut liikkumaan jalkaproteeseilla.

Käsialakin alkoi olla vähemmän epäselvää. Olin ollut oikeakätinen, mutta nyt jouduin opettelemaan kirjoittamaan vasemmalla kädellä.

Uuden identiteetin rakennus

Samalla suoritin Invalidiliiton yleisen viestintäalojen koulutuksen. Se kesti vuoden. Kun koulutus päättyi, koin, että minun on pakko ­päästä pois. Pääsin opiskelemaan kuva-artesaaniksi Invalidiliiton Järvenpään koulutuskeskukseen.

Poika jäi asumaan isänsä luo Jyväskylään. Tapasin häntä viikonloppuisin.

Oli vaikeaa olla erossa pojastani. Muuton jälkeen pystyin kuitenkin rakentamaan itseäni ihmisenä ja naisena uudestaan. Menetysten ja vammautumisen takia tuntui, että identiteettini oli kadonnut.

Lopeta haikailu!

Opiskelu ja itsenäistyminen kasvattivat itseluottamustani. Oivalsin, että minun on lopetettava menetettyjen mahdollisuuksien haikailu.

Vammautuminen oli romuttanut perhe- ja urahaaveeni. Minun piti luoda elämälleni uusi määränpää.

Halusin olla työkykyinen, mutta sisimmässäni tiesin, etten ehkä kykene elättämään itseäni ja lastani työnteolla.

Jouduin miettimään, onko realistista haaveilla omasta kodista, työstä ja asumisesta poikani kanssa. Päätin yrittää kaikkeni, jotta saan luotua parhaan mahdollisen elämän itselleni ja lapselleni.

Syksyllä 2007 palasin kotiseudulleni. Muutin Kälviälle, äitini tyhjillään olevaan omakotitaloon. Pian sen jälkeen 12-vuotias poikani muutti luokseni.

Muutaman vuoden päästä aloin rakennuttaa meille omakotitaloa kotikaupunkiini Kokkolaan.

Kun talo valmistui, se täytti suuren unelmani.

Minuun jäi arvet naisena ja äitinä

Äidin ja lapsen välisen symbioosin lähes väkivaltainen repeytyminen ja vammautuminen ovat jättäneet minuun pysyvät arvet naisena ja äitinä. Se on minulle vaikea asia.

Häpeän ja suren sitä, etten ole pystynyt antamaan lapselleni fyysisen vuorovaikutuksen ja läheisyyden tuomaa turvaa.

Olen pyrkinyt olemaan lapselle läsnä, henkisenä tukena ja turvana.

Toivon, että olen opettanut hänelle itseluottamusta omalla avoimuudellani. Olen kehottanut häntä rehellisyyteen ja vilpittömyyteen sekä kannustanut puhumaan tunteistaan. Jakamaan ilot ja surut.

Omasta mielestäni pojastani on kasvanut maailman mahtavin tyyppi. Olen hänestä äärettömän ylpeä.

Nyt hän saa kokea asioita, joita minä en hänen ikäisenään kokenut tai koe koskaan. Se tekee minut onnelliseksi.

Testaan, mihin kroppani pystyy

Olen tyytyväinen nykyiseen arkeeni, mutta välillä se on hirveän tylsää.

Olen ollut työkyvytön vammautumisestani asti, mutta sain pysyvän päätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä vasta vuonna 2009.

Käyn kolme tai neljä kertaa viikossa kuntosalilla, teen jonkin verran graafisen suunnittelijan töitä ja olen Suomen Amputoidut -yhdistyksen hallituksessa. Kuntoutuminen vie yhä paljon aikaa. Proteesit ja käsien toimimattomuus rajoittavat elämääni aina. Haluan silti testata enemmän, mihin kroppani pystyy.

Toivon, että voin liikkua tulevaisuudessa vielä enemmän ja monipuolisemmin.

Lopetin aikanaan esimerkiksi lumilautailun, sillä pelkäsin, ettei munuaiseni kestä lajia.

Nyt haaveilen juoksemisesta, luonnossa liikkumisesta, kesämökistä, matkustelusta ja koirasta."

Lue lisää: Rikan koko tarina on kerrottu kirjassa Elämäni ennen kuolemaa (Like 2017). Kirjan ovat tehneet Elina Järvi ja Olga Poppius.

Julkaistu: 4.12.2018