Vapaudu sukusi taakoista

Mistä tämä ajoittainen melankolisuus voisi johtua? Kasvaisivatko sen tummat juuret syvällä sukupuuni syövereissä? Mieleen palaa kaksi vanhaa valokuvaa. Toisessa isoisoäitini poseeraa viimeisen päälle puettuna ja puleerattuna pietarilaisen valokuvausliikkeen pahvikulisseissa. Vahvana ja voimissaan. Toisessa kuvassa hän seisoo mustassa koltussa hartiat lysyssä pihalla, pienen avonaisen arkun äärellä. Lyötynä ja luhistuneena. Muutos on valtava.

Meillä on sama nimi Hanna. Kannanko äidin puoleisen suvun perintönä muutakin kuin nimen? Isoisoäitini menetti lyhyessä ajassa monta rakasta. Tyttären, vävyn ja toisen lapsenlapsensa, joka on siinä arkussa. Tuberkuloosi niitti väkeä köyhässä karjalaisessa kylässä ankaralla otteella. Sitten tämä Hanna menetti sen kylänkin. Ja kodin. Hän pakeni äitini kanssa talvisodan jaloista Kotkaan.

Kantaisinko menettämisen perintöä? Samantapaisia kysymyksiä miettii moni kaltaiseni keski-ikäinen. Mistä minut on tehty? Mitä kuljetan mukanani niin hyvässä kuin pahassa? Ja tärkein kysymys on tietenkin tämä: Mitä siirrän eteenpäin, lapsilleni, tuleville sukupolville? Siirränkö taakkoja?

Apua terapeuttisesta sukupuusta

Terapeuttisesta sukupuusta voisi olla minullekin hyötyä. Psykoterapeutti Elli-Maija Laaksamo käyttää sitä paljon työssään perheiden ja pariskuntien kanssa.

Tämä terapeuttinen tammi on eri asia kuin perinteinen sukupuu, jossa kerätään tietoja: selvitetään ammatteja ja asuinpaikkoja, naimisiinmenoja ja lapsi-lukuja.

Terapeuttisen sukupuun juurella mietitään, mitä tämä kaikki on merkinnyt. Se on itsetutkiskelun menetelmä. Pohditaan, mitkä arvot ja asenteet ovat periytyneet. Millainen tunneilmapiiri suvussa on vallinnut? Mistä on puhuttu ja mitä on piilotettu?

Monet asiat kulkevat suvuissa sanattomasti ja itsestään selvästi. Ne ovat toimintatapoja, ajatusmalleja ja arvostuksia. Terapeuttinen sukupuu tekee ne näkyväksi. Se valaisee juuristoa.

– Eihän ihminen kasva itsensä varassa. Perheen ja suvun vaikutus on suuri. Myös sukulaisten poissaolo, esimerkiksi välirikko vaikuttaa, Laaksamo sanoo.

Luomme perheenjäsenistä ja sukulaisista monenlaisia mielikuvia. Osa niistä pitää paikkansa ja osa ei.

Kuvien avulla rakennamme omaa identiteettiämme. Yhdessä suvussa on oltu aina sitkeitä ja yritteliäitä. Toisessa on rilluteltu ja rellestetty. Mutta entä jos kuva ei kerrokaan koko totuutta?

Entä jos sillä peitetään jotain? Vaikkapa herkkyyttä, jota ei saanut ilmaista. Tai heikkoutta, jota ei haluttu nähdä.

Sukusalaisuus paljastuu

Erään sukusalaisuuden paljastuminen muutti Elli-Maija Laaksamon identiteettiä. Salaisuus on tyypillinen Suomessa: avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi. Nykyajan näkökulmasta siihen liittyvää peittelyä ja häpeää voi olla vaikea ymmärtää, mutta aikanaan nämä olivat isoja asioita, joista toisinaan vaiettiin kokonaan.

Salaisuus paljastui perunkirjoituksen yhteydessä. Laaksamo oli tilaisuudessa yhdessä veljensä kanssa. Juristi kertoi, että heidän äidillään oli ollut myös kolmas lapsi ennen avioliittoaan. Tyttövauva, Sirkka-Liisa, oli kuollut vain päivän ikäisenä.

– Vaikka juristi luki sen meille ääneen, en kuullut sitä. Veljeni ihmetteli tilaisuuden jälkeen, että enkö muka ollut kiinnittänyt huomiota näin yllättävään tietoon.

Laaksamon mukaan tämä on hyvä esimerkki tilanteesta, jossa tieto on niin hämmentävä, että sitä ei ”kuule”. Tietoinen mieli sulkee sen pois.

– Uutinen ravisteli koko uskomusjärjestelmääni. En tuntenut äitiäni enää ollenkaan. Kuka hän oli? Ja kuka itse sitten olin? Minut valtasi ihmetys ja outous. Asia oli visusti vaiettu.

Juuri ”ihmetys ja outous” ovat tunteita, joita terapeuttinen sukupuu voi herättää. Kun alemmista oksista paljastuu jotain täysin uutta, se vaikuttaa latvustoon. Mikään ei ole enää ennallaan.

– Painiskelin mysteerin kanssa. Eikä äiti voinut enää auttaa minua tässä asiassa, Laaksamo kertoo.

Jos äiti joutuu kantamaan salaisuutta, se tuottaa herkästi etäisyyttä äidin ja tyttären väliseen suhteeseen. Kun äidissä on outoutta, tytär aistii sen aikuisena itsessään. Salaisuutta kannattelee häpeän tunne, joka siirtyy sanattomasti tyttärenkin osaksi.

Häpeä siirtyy

Häpeä on tyypillinen tunne, joka Elli-Maija Laaksamon mukaan siirtyy ylisukupolvisesti. Olet arvoton, surkea ja paha.

– Häpeä lukkiuttaa ja estää puhumisen. Häpeä kadottaa sanat. Se kevenee, kun käyt sitä päin. Katsot, että mikä tässä on ollut niin häpeällistä.

Laaksamo halusi selvittää perin pohjin, mistä oli kysymys. Vain muutama vanhempi sukulainen muisti hatarasti suhteen, josta lapsi oli saanut alkunsa. Faktoja merkittävämpiä olivat tunteet, joita asia herätti.

Tytär tunsi syvää surua ja myötätuntoa äitiään kohtaan, joka oli kantanut tällaisen salaisuuden hautaan saakka. Tytär olisi terapeuttina osannut ainakin kuunnella, ja äiti olisi voinut vapautua häpeän taakastaan.

– Ja olisimme ehkä voineet luoda syvempää keskinäistä yhteyttä ja avoimuutta muissakin asioissa.

Vaikka Laaksamo oli lukenut paljon teorioita ihmismielestä ja sukusalaisuuksista, oma kokemus toi asian aivan eri tavalla iholle. Hän alkoi miettiä, mitä itse jättää kolmelle aikuiselle lapselleen? Kantoiko hän salaisuuksia?

Näistä on vaiettu

Aviottomien lasten lisäksi suvuissa on vaiettu tuntemattomista isistä, alkoholismista, itsemurhista, mielen sairauksista, konkursseista ja rikoksista.

Laaksamo nostaa esiin myös seksuaalisen suuntautumisen, joka on aikanaan ollut iso tabu.

Homoseksuaalisuuden salaaminen oli ennen äärimmäisen raskasta. Monista suvuista löytyy traagisia ihmiskohtaloita. Koskaan ei ole saanut olla oma itsensä. Peittely on jättänyt jälkensä kaikkiin. Sukupuun oksille on ripustettu isoja kysymysmerkkejä. Miksi isoserkku eli yksinäisenä eikä mennyt koskaan naimisiin? Minkä takia isoäiti oli niin onneton avioliitossaan? On eletty fasadeissa, piileskelty kulisseissa.

Onneksi maailma muuttuu. Kun tänä päivänä perheen teini-ikäinen kertoo olevansa homo tai lesbo, tietoa saatetaan juhlistaa lasillisella kuohuvaa.

Silti nykyäänkin seksuaalisen orientaation muutokset voivat olla lähiomaisille suuri kriisin paikka.

Kirjailija Selja Ahava kuvaa näitä raastavia tunteita viime vuonna ilmestyneessä omakohtaisessa romaanissaan Ennen kuin mieheni katoaa. Puolison transsukupuolisuus oli Ahavalle sokki.

– Se, mitä on luullut todeksi, ei olekaan enää totta. Mihin voin luottaa? Mikä muu elämässä on ollut valhetta? Kun salaisuus alkaa paljastua, tulee myös pettymyksen, suorastaan petetyksi tulemisen tunteet, Laaksamo tulkitsee.

Muuttuneeseen todellisuuteen ja lähi-ihmiseen täytyy rakentaa aivan uudenlainen suhde. Tätä kriisiä ei terapeutin mukaan saisi vähätellä.

Ihmisyys on rosoista, Laaksamo muistuttaa. Jos olisimme armeliaampia toisiamme kohtaan, säröjä ja murtumia ei tarvitsisi niin tarkasti peitellä.

Parisuhteiden mallit periytyvät. Kun parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow haastatteli suomalaisia aikuisia, paljastui, että monet olivat kasvaneet tunneilmaisultaan ”pelottavan kylmissä” kodeissa. Kosketus ja hellät sanat puuttuivat.

Tutkimalla sukujuurista imettyjä parisuhteiden malleja meillä on mahdollisuus tarkistaa omat maneerimme ja muuttaa niitä, Stolbow kannustaa kirjassaan Vanhempieni kaltainen.

Isoja kysymyksiä ovat myös liittojen ulkopuoliset suhteet, pettäminen tai pitkäaikainen uskottomuus. Miten näihin on suvuissa suhtauduttu? Sivusuhteiden paljastuminen voi rikkoa kuvan uskollisesta perheenisästä vaikka hänen hautajaisissaan. Kirjailija Arto Seppälä on tehnyt tästä tematiikasta mainion näytelmän, jonka nimi on Viisi naista kappelissa.

Sukututkimus digiaikana

Sukututkimus on nykyään huomattavasti helpompaa kuin ennen. Enää ei tarvitse tihrustaa mikrofilmejä, vaan voi napsauttaa kotitietokoneen päälle ja lähteä seikkailemaan arkistojen kätköihin.

Varsinkin sota-ajoista on avautunut laajoja tietokantoja kaikkien tutkittaviksi. Sukututkimuksen opettaja Ritva Sampio kertoo, että tämä on lisännyt huomattavasti sekä nuorten että vanhempien kiinnostusta juuriinsa.

Tänä vuonna sisällissodan tapahtumat ovat tulleet lähelle. Moni on halunnut selvittää, mitä sukulaisille tapahtui 1918 ja kummalla puolella lopulta oltiin.

Laaksamo kertoo tapauksesta, jossa suvussa säilytettiin vanhaa sotilasmanttelia ullakolla. Sen alkuperä oli kaikille tuntematon. Lopulta paljastui, että isoisä olikin käynyt sotilaskoulua Saksassa ennen vuoden 1918 tapahtumia.

– Hän vei salaisuutensa hautaan. Asia jäi avaamatta ja puhumatta. Sanoitus puuttui, kuten usein kivuliaissa tai häpeällisissä aiheissa.

Sukupuu tuo turvaa

Nykyään kaivataan juurevuutta, lihaa historian kalisevien luiden ympärille. Omakohtaisuutta, makua ja mehukkuutta kuivan faktatiedon rinnalle. Lisäksi maailma muuttuu niin järkyttävällä vauhdilla, että harva ehtii edes vilkaista taustapeiliin. Katse on tiiviisti kiinni tulevaisuudessa.

– Sukupuu tuo turvaa. Kuulut johonkin, etkä vain ajelehdi kuin lastu laineilla. Voit ankkuroida itsesi. Löydät tärkeitä kiintymyssuhteita. Näet oman merkityksesi ja arvosi, Laaksamo sanoo.

Verkosta löytyy runsaasti sotapäiväkirjoja. On eri asia tietää, että ”isovaari kuoli sodassa” kuin että hän kaatui 2. heinäkuuta klo 13.40 Äyräpäässä tarkka-ampujan luotiin.

– Täsmälliset tiedot tuovat edesmenneet sukulaiset aivan uudella tavalla meitä lähelle, Ritva Sampio uskoo.

Tunnistan heti, mitä hän tarkoittaa. Tein aikuisena äitini kanssa juurimatkan Antreaan, pieneen karjalaiseen Taurun kylään. Tarvitsin konkretiaa. Menetettyä maata jalkojen alle.

Äitini oli loihtinut lapsuudessani kyseisestä kylästä taianomaisen, lähes paratiisimaisen kuvan. Sellainen se varmasti olikin ollut pienen tytön silmissä ennen sairauksia ja sotaa.

Lopulta istuimme ja itkimme siinä samassa pihapiirissä, jossa isoisoäitini Hanna valokuvassa seisoo. Kuvassa on myös 2-vuotias äitini. Suu mutrulla. Totisena mummonsa vieressä. Hän menetti koko perheensä: äidin, isän ja pikkusiskonsa.

Äitini lapsuudenkodista, pienestä hirsimökistä ei ollut jäljellä kuin murtunut, sammaleen kukittama perustus. Otin siitä kivenpalasen mukaani.

Tunsin matkan jälkeen samaa vapautusta ja helpotusta kuin Elli-Maija Laaksamo. Surusta huolimatta. Kylä oli todella ollut olemassa. Näin sen omin silmin. Kasvatin juuriani.

Lisää yllätyksiä

Sukututkimuksia tehdessään Ritva Sampio on löytänyt myös toisenlaisia sota-ajan yllätyksiä. On paljastunut, että luovutettuun Karjalaan onkin jäänyt hehtaareittain omaisuutta. Se voi herättää jälkipolvissa katkeruutta. Vauraus on muuttunut köyhyydeksi. Kaikki on jouduttu aloittamaan alusta.

Talouden lamat ja nousukaudet tuivertavat sukupuita. Esimerkiksi 1990-luvun romahduksen traumoja ei ole Suomessa vieläkään kunnolla käsitelty. Ne ovat jättäneet ihmisiin syviä arpia.

Omaisuuksia on kautta historian peritty ja menetetty. Joissain suvuissa suhde rahaan voi olla hyvinkin tulenarka aihe.

Laaksamo muistelee, miten erään aikuisen miehen isä ei olisi millään antanut poikansa perustaa yritystä. Isän mielestä ainoa turvallinen tapa ansaita elanto oli ryhtyä valtion virkamieheksi.

Hankalaa kiistaa alettiin tutkia sukupuun kautta. Paljastui, että isän ukki oli aikoinaan taannut veljensä yrityslainoja. Konkurssin takia ukki oli menettänyt omaisuutensa ja talonsa.

Aikuisen miehen isä oli olettanut, että hän perisi sitten aikanaan oman isänsä, mutta perintörahat olivat jo menneet.

– Asiasta ei ollut puhuttu lainkaan, mutta yrittäminen oli siis isän mielestä hyvin vaarallista. Poika teki lopulta oman ratkaisunsa ja perusti firman.

Muhkeasta testamentista huolimatta jälkipolvet ovat voineet periä viileän tunneilmapiirin. Kylmä on kulkenut sukujuuria pitkin isiltä pojille, kuura äideiltä tyttärille. Joskus huurteiset kulissit ovat olleet tärkeämpiä kuin läheiset ja mutkattomat ihmissuhteet.

Oma vai suvun valinta?

Monet ammatit kulkevat suvuissa. On hyvä pohtia, ovatko valinnat omia vai sukuperinteen sanelemia. Kovista odotuksista voi olla vaikea räpistellä eroon. Perinteet vaikuttavat myös toiseen suuntaan. Nuori aikuinen laskee ehkä rimaa, koska suvusta ei ole kukaan koskaan mennyt yliopistoon tai väitellyt tohtoriksi.

Ritva Sampio kertoo, miten erään naisen perhepiirissä oli paljon haasteita ihmissuhteissa. Kanssakäyminen oli kitkaista ja karua. Sampio kaivoi sukututkimuksen avulla 1800-luvulta rouvan, joka oli elänyt pitkän ja antoisan elämän.

Nainen sai sukulaisen, jota saattoi ihailla ja arvostaa. Ei haitannut, että kyseinen sankaritar oli kuollut ja kuopattu jo ajat sitten.

– Hänestä tuli tälle naiselle henkilökohtainen voimahahmo, joka inspiroi ja innosti.

Dna-testiin vai ei?

Dna-testit ovat mullistaneet sukututkimusta. Sampio tietää monia tapauksia, joissa on paljastunut, ettei esimerkiksi isoisä ollutkaan biologinen sukulainen. Uutinen ravistelee jälkipolvia. Miksi tätä ei kerrottu? Ketä haluttiin suojella?

Kevyemmät dna-tutkimukset ovat myös isoa bisnestä. Esimerkiksi MyHeritage-yritys mainostaa, kuinka näppärästi löydät kaukaiset sukulaisesi ja selvität etnisen ryhmäsi.

– Nämä testit ovat vain pintaraapaisuja eivätkä todellista sukututkimusta. Ne ovat vasta alkutietoja varsinaiselle tutkimukselle. Hauskaa ja mielenkiintoista tieto toki on, Sampio sanoo.

Kannattaa myös miettiä, minne dna-tietojaan luovuttaa ja miten niitä käytetään. Hakukoneet yhdistävät hetkessä toisilleen täysin tuntemattomia ihmisiä geeniperimän perusteella. Tietojen käsittely oman elämän, perheen ja identiteetin kannalta onkin sitten paljon suurempi savotta.

Ime voimaa sukupuusta

Vaikka olisi kuinka laho tai kelottunut sukupuu, siitä voi imeä elinvoimaa. Ritva Sampio korostaa, ettei sellaista sukua olekaan, jossa ei olisi jotain hyvää.

Elli-Maija Laaksamo sanoo samaa.

– Kannattaa tutkia perittyjä voimavaroja. Miksi on ollut hyvä kuulua juuri tähän sukuun? Mitä ovat olleet ne myönteiset, elämää ylläpitäneet adjektiivit? Näe kaikki se hyvä, joka kantaa sinua.

Edelliset sukupolvet ovat tarponeet sitkeästi vai-keuksien läpi. Ihmiset ovat selvinneet. Monet katkeroitumatta ja useat lopulta kiitollisina. Heillä on ollut paljon psyykkistä pääomaa: huumorintajua, valoisuutta ja elämänuskoa. Sitä on siirretty seuraaville sukupolville.

Elli-Maija Laaksamo muistelee äitiään. Ei hän ollut salaisuutensa vanki.

– Äiti oli valoisa ihminen, vaikka elikin vaikean elämän. Lapsilleni Irja-mummo oli idoli.

Suvun perintö aktivoituu ja sähköistyy kastejuhlissa. Nimien valinta ei ole sattumaa. Niitä harkitaan tarkasti. Jos perii nimen edeltäviltä sukupolvilta, henkilöön liittyy ominaisuuksia, joita on arvostettu.

– Valitaan nimi, jolla on hyvä klangi, Laaksamo tietää.

Jo helpottaa

Ymmärrän nyt itse, mitä olen perinyt äidin puolelta. Olen usein ihmetellyt, mistä se lämpö on peräisin. Isoisoäitini Hanna ei jättänyt jälkeensä rikkauksia eikä rahaa. Hän jätti lämpöä, peruslämpöä. Se on kestävää valuuttaa. Aistin sen äidissäni. Nautin siitä lapsena.

Tiedän, mitä siirrän lapsilleni. En jätä taakkoja enkä salaisuuksia. Jätän perinnöksi lämpöä.

Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 9/2018