Vallankäyttö murtuu ja muuttuu
Suomessa toivutaan kyykyttämisen ja komentamisen perinteestä.
Nöyryytyksiin liittyy aina vallankäyttö
Se näkyy selkeimmin lasten ja nuorten ryhmissä. Joku alkaa määräillä muita käskyttämällä tai käymällä käsiksi.
Olavi Sydänmaanlakalle tämä on tuttua. Hän toimi aiemmin Aseman Lapset ry:ssä. Nykyään hän on Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtaja ja mukana Vesote-hankkeessa, jossa parannetaan suomalaisten terveyttä.
– Halu kyykyttää muita kertoo itsetunnon puutteesta ja keskeneräisyydestä. Toista alentamalla pääsee itse vähän ylemmäs. Toimintatapa on primitiivinen. Kauhistuttavaa siinä on se, että pelon säestämänä nöyryytys toimii. Hetkellisesti saavutetaan tavoite ja hyvä olo. Nöyryyttäjä ei toimi näin silkkaa pahuuttaan. Hän käyttää voimaa, ettei tulisi itse syrjäytetyksi. Oma paikka on lunastettava keinolla millä hyvänsä, koska se koetaan uhatuksi.
– Vanhempien ja opettajien tehtävä on murtaa tällaisen käyttäytymisen mekanismit. Se ei ole helppoa.
Poissaoleva vanhemmuus
Sydänmaanlakka näkee taustalla poissaolevaa vanhemmuutta, erityisesti isän puutetta. Arjessa ei ole aikuista, jonka kanssa käydä kiistoja kotitöistä ja läksyjen teosta.
Kirjailija Kjell Westö kuvaa erään poikaporukan dynamiikkaa hienosti romaanissaan Rikinkeltainen taivas. Varakkaan suvun vesa, Axel Rabell nöyryyttää julmasti ystäväänsä muiden seuratessa vierestä. Tapahtumat vaivaavat kirjan päähenkilöä vielä aikuisenakin.
Muistot eivät jätä rauhaan. Sukutarinassa selviää, että Axel noudattaa samaa toimintatapaa aikuisena yritysmaailmassa. Hän ei tiedosta tapojaan.
Kasvuun tarvitaan kitkaa
Ihminen tarvitsee Sydänmaanlakan mukaan kitkaa ja haasteita kasvaakseen ja tunnistaakseen itsensä. Niitä pitäisi saada kotona, turvallisessa ympäristössä.
” Arjen pieniltä näyttävät asiat ovat valtavan tärkeitä ja isoja. Niiden kautta opitaan, että minun tekoni ja päätökseni ovat aina suhteessa toisiin. Elämä toteutuu ihmissuhteissa. ”
Entä sitten aikuisten leikkikentillä? Sydänmaanlakan mukaan Suomessa elää yhä patriarkaalinen johtamiskulttuuri, joka on onneksi muuttumassa.
– Kuljemme hyvään suuntaan ja se on pätevien naisten ansiota. He ovat tulleet johtopaikoille nimenomaan asiantuntijoina eivätkä vallankäyttäjinä.
Sydänmaanlakka on purkanut työpaikkojensa hierarkkisia organisaatioita. Hän on pyöräyttänyt koko pyramidin ylösalaisin. Hänellä on ”salkkuteoria” työyhteisöistä.
Perinteisessä linjaorganisaatiossa pomolla on isoin salkku, jossa on ”kaikki tieto”. Hän siis ajattelee hallitsevansa kaiken paremmin kuin kukaan muu. Päällikkötason ihmisillä on kansioita. Alemmilla portailla on vihkoja ja perusduunareilla yksi A4.
– Käänsin systeemit. Työntekijällä on nyt se salkku ja minulla A4. Olen siis mahdollistaja. Annan muille oikeasti vastuuta ja valtaa kehittää ja tehdä omaa työtä. He ovat parhaita tämän alan asiantuntijoita, en minä.
Kirpaiseeko vallasta luopuminen?
– Tekeehän se kipeää. Kun luovut vallasta, pelkäät ehkä samalla menettäväsi omanarvontunteesi. Mutta se tulee takaisin, kun huomaat, että alaiset pääsevät tekemään oikeasti vaikuttavaa työtä. Olen ylpeä heistä. Ihan kuin olisin itse tehnyt!
Sydänmaanlakka näkee työkavereita tylyttävässä pomossa myös keskeneräisen persoonan. Jos oma ammatillinen identiteetti on heikko, toinen näyttäytyy uhkana. Ja jos ei luota itseensä, ei pysty luottamaan muihinkaan. On valvottava ja määräiltävä.
– Ikään kuin toisen osaaminen olisi minulta pois. Jotkut valitettavasti jämähtävät siihen, eivätkä koskaan näe itsensä yli. Muut osaajat ovat eduksi myös minulle. He ovat mahdollisuuksia eivätkä uhkia.
