Voi hyvin

"Uskon suojelusenkeleihin"

1


"Uskon suojelusenkeleihin"

Valokuvaaja Heli Kolho saa lohtua ja iloa ajatuksesta, että suojelusenkeli istuu olkapäällä.
Teksti Hanna Hyväri
Kuvat Matti Kolho

1. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin

Muista, että vaikeudet voivat johdattaa sinut uuteen, parempaan elämään.

Paloin parikymppisenä pahasti. Huoneeni lattialla oli kynttilöitä. Olin menossa nukkumaan, kun tuli ­tarttui pitkään nailonyöpaitaani. Makasin ­kaksi viikkoa sairaalassa, ja minua hoidettiin kotona pari kuukautta.

Maailmani romahti. Olin aikonut pyrkiä opiskelemaan pukusuunnittelua mutta en pystynyt osallistumaan pääsykokeisiin. Kun ­paranin, luovuin opiskeluaikeista ja  matkustin lomalle Saksaan. Sitten kävin matkailualan kurssin. Löysin alani.

Tein pitkään töitä Matkailun edistämiskeskuksessa. Koko Suomi tuli tutuksi. Nautin, kun sain ­työskennellä monenlaisten ihmisten kanssa. Sitä kautta tapasin mieheni Matin, joka on valokuvaaja. Menimme naimisiin ja ­perustimme perheen.

2. Elämä on rajal­lista - ole rohkea

Ryhdy toteuttamaan unelmiasi jo tänään. Emme ole täällä ikuisesti.

Rakas serkkuni kuoli syöpään vain 42-vuotiaana. Häneltä jäi neljä ­pientä lasta. Olin vihainen Jumalalle. Se oli niin kamalan väärin. Sain lohtua enkeleistä. Ajattelin, että serkkuni seuraa lastensa elämää tuolta pilven reunalta.

Enkelit antavat minulle turvaa, iloa ja lohtua, vaikka olen järki-ihminen. En käy enkelikursseilla enkä ole kokenut yliluonnollisia kokemuksia. Uskon, että suojelusenkeli istuu olkapäälläni. Elämän rajallisuus tuli itselleni vastaan, kun sairastuin rintasyöpään 60-vuotiaana. Kävin tavallisessa seulonnassa. Minulle soitettiin huolestutta­vista tuloksista, kun olin kaupan kassalla. Menin kotiin ja aloin heti suunnitella hautajaisiani. Serkun koh­talo oli jäänyt vahvasti mieleen, joten en edes ajatellut, että syövästä voi selvitä.

Selvisin, ja minusta tuli rohkea. Olin opiskellut valokuvausta viisikymppi­senä Tampereella, jotta voisin toimia paremmin mieheni assistenttina. Tuolloin tunsin itseni huonoksi ja rumaksi nuorten opiskelijoiden keskellä.

Nyt aloin ottaa omia kuvia. Kuvasin enkelihahmoja, joita näin pilvimuodostelmissa, lumen pinnalla ja puiden lehdissä. Kuvasin valoja ja varjoja. ­Molemmat puolet kuuluvat elämään. Pidin ensimmäisen valokuvanäyttelyni 58-vuotiaana. Seuraavasta näyttelystä tein ystäväni Tuula Turusen kanssa kirjan. Tuula kirjoittaa runolliset tekstit ja minä kuvaan.

3. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu

Älä jää tuijottamaan  kiinni mennyttä ovea. Luota huomiseen ja usko tulevaisuuteen. Älä pelkää.

Valokuvausalan yrityksemme työt ­vähenivät vuoden 2010 paikkeilla, kun digikuvaus yleistyi. Hinta tuli laatua määräävämmäksi tekijäksi. En jäänyt suremaan. Miehelleni se oli rankempaa.

Olin selvinnyt niin monesta, että ajattelin nauttia elämästä ja väljemmistä aikatauluista. Päätin huolehtia myös itsestäni paremmin.

4. Yhdessä olemme aina enemmän

Etsiydy toisten ­pariin. Kukaan ei pärjää täällä yksin.

Käyn puhumassa ja näyttämässä kuviani hoitolaitoksissa ja järjestöissä. Kerron oman selviytymistarinani. Haluan antaa toivoa ja iloa. Se on minun tehtäväni täällä.

Tuulan ja minun viimeisimmän kirjan nimi on Yhdessä. Varsinkin naisten kannattaa tukea toisiaan. Meissä on paljon rakkauden voimaa. ♥

Valokuvaaja Heli Kolho, 68, asuu Vantaalla miehensä Matti Kolhon kanssa. Heillä on kolme aikuista lasta ja seitsemän lastenlasta.

Julkaistu: 7.9.2017