Tekoälytutkija Timo Honkela: Sairaus muutti asenteen elämään

Kaikkien meidän aika on rajallista, vaikka emme ajattele sitä päivittäin. Professori Timo Honkela sai muistutuksen tästä vähän päälle viisikymppisenä.

Vuonna 2014 mieheltä leikattiin suuri kasvain ­aivojen vasemmasta takaosasta. Kasvain saatiin poistettua, mutta se oli pahanlaatuinen ja uusiutuu sadan prosentin varmuudella. Nyt eletään jo yliajalla. Moni asia on muuttunut professorin elämässä viimeisten vuosien aikana. Eikä välttämättä lainkaan huonompaan suuntaan.

Timo Honkela on pienestä pitäen ollut kiinnostunut monipuolisesti maailmasta ja halunnut ymmärtää sitä. Hänessä voi yhä nähdä jotain pikkupoikamaista, eikä ole lainkaan yllättävää, että häntä kutsuttiin jo lapsena ’professoriksi’.

Teini tekee koivunlehtipizzaa

Isä kannusti poikaa pohtimaan matemaattisia ongelmia ja antoi tälle mahdottomia tehtäviä. Poika puuhasi innoissaan niiden kimpussa.

Matematiikan lisäksi myös luonto ja kasvit kiinnostivat. Jo nuorena hän vakuuttui siitä, että ihmisen syömisellä on vaikutusta hyvinvointiin. Lukioikäisenä Honkela luki, että varhaisista koivunlehdistä löytyy paljon C-vitamiinia. Tästä innostuneena ­teinipoika teki koivunlehtipizzaa.

– Se oli hyvänmakuista, mutta maistui vähän liikaa saunalta. Se jäi kertakokeiluksi. En tiedä, pitäisikö 40 vuoden tauon jälkeen kokeilla uudestaan, Honkela sanoo ja häntä naurattaa.

– Olen aina kokeillut kaikenlaista.

Honkela kasvoi Kalajoella. Lapsuus ei ollut helppoa aikaa. Isä oli sodan traumatisoima mies, ja vanhemmat tappelivat usein. Pikku-Timo yritti toimia rauhanvälittäjänä aikuisten riidoissa. Se sai hänet jo varhain ihmettelemään ihmisten välisiä suhteita, konflikteja ja niiden ratkaisemista.

Honkelan äiti teki itsemurhan, kun poika oli 8-vuotias. Timo oli vielä se, joka löysi äidin kuolleena keittiön lattialta.

– Ei tällaista traumaattista kokemusta osattu hoitaa 1960–70-luvuilla. Toki myöhemmin oli selvää, että on järkevää käydä asiantuntijan luona keskustelemassa.

Honkela kävi terapiassa, mutta vasta oman kuoleman läheisyys auttoi antamaan äidille anteeksi. Omaa menneisyyttään alkoi katsoa uudessa valossa.

– En ollut tiedostanut, että minussa oli pitkään kytenyt vihaa äitiäni kohtaan. Sain kokea itseni kautta, kuinka paha asia viha ja katkeruus ovat, ja kuinka anteeksianto on aivan keskeinen asia.

Koskettava hetki sairaalassa

Nyt 55-vuotias Honkela on tehnyt pitkän uran tekoälytutkijana. Juuri ennen suurta aivoleikkaustaan hän kutsui kollegat sairaalaan keskustelemaan tekoälyn tulevaisuudesta.

Hän ei voinut olla varma, heräisikö enää leikkauksen jälkeen.

Honkela oli keskustellut tutkimuksistaan useiden työkavereiden kanssa erikseen, mutta nyt hän halusi kaikki koolle yhtäaikaa, jotta tutkijat tapaisivat myös toisensa. Se kertoo miehestä aika paljon.

– Noin parikymmentä työkaveria tuli lauantai- iltana sairaalaan. Osa professoreista istui lattialla. Se oli aika jännä tilanne. Olin melkein tippa silmässä siitä, että niin moni tuli paikalle.

Tiedeyhteisö on tutkijalle tärkeä, mutta muitakin kannattelevia voimia löytyy. Perhe on ollut vahva tuki ja myös Jukka-veli Oulusta tuli sairaalaan.

Laajaan ystäväpiiriin kuuluu myös uskonnollisia ihmisiä. Eräs hyvä ystävä järjesti esirukouksen Honkelan puolesta, vaikka tutkija itse suhtautuu uskonasioihin tiedemiehen tavoin. Tieteellisesti ei voida todistaa, että Jumala on olemassa, mutta ei myöskään, ettei häntä ole.

– Totta kai otan kiitollisuudella vastaan rukoukset. Olisin melkoinen houkka, jos en ottaisi.

– Minä olen lähtenyt siitä, että on parempi olla nöyrä näiden asioiden edessä. Olen jopa kiitollinen siinä mielessä, että näitä asioita saa miettiä ja katsoa eri näkökulmista.

Kuoleman ajatus ei pelota Honkelaa nyt, mutta ei hän ole vielä valmis lähtemäänkään. Elämä tuntuu liian hienolta. Innostavaa ja tärkeää työtä riittää.

Kuoleman jälkeistä elämää on tietenkin tullut pohdittua sairauden myötä, mutta se kuuluu Honkelalle siihen elämän alueeseen, joka jää epävarmaksi.

– En pelkää, että minulle kävisi kuolemassa jotenkin erityisen huonosti. Siinä mielessä se ei ole tärkeä asia. Enemmän koen, että läheisten ihmisten ja kollegojen yhteydestä irtoaminen on erityisen surullista.

Tietty kokonaisvaltaisuus on paikallaan. Lääkärit hoitavat oman tonttinsa, mutta eivät hekään tiedä kaikkea maailmasta, Timo Honkela sanoo.

Honkela palasi töihin yliopistolle puolitoista vuotta sitten. Ensin osa-aikaisena, mutta kun vointi parani, hän lisäsi työtä sitä mukaa. Nyt hän tekee jälleen täyttä päivää.

Elämää rytmittävät neljän kuukauden välein toistuvat kontrollikuvaukset.

– Kyllä siihen liittyy tunteiden vuoristorata. Ensin odottaa koetta ja siitä alkaa jakso, jossa odottaa tulosta.

Vertaistuki auttaa

Viipalekuvien tulkinta vaatii erikoislääkärin asiantuntemusta ja tulosten saamiseen menee noin viikko. Oman syöpälääkärin kanssa käydään sitten tilanne läpi vielä yksityiskohtaisesti.

Toistaiseksi tulokset ovat aina olleet hyviä, ja siitä seuraa valtava helpotuksen tunne.

Honkelalle tärkeää on ollut myös vertaistuki. Esimerkiksi Facebookissa samanlaisessa tilanteessa elävät ihmiset voivat vaihtaa kokemuksiaan omassa ryhmässä. Kerrankin Honkela tuskaili siellä kontrollikäyntien aiheuttamaa ahdistusta.

– Eräs ryhmäläinen totesi, että näyttää olevan tyypillistä, että jos on oireita, niin sitten kannattaa ruveta pelkäämään. Ja jos ei ole oireita, niin ei kannata olla niin huolissaan.

Se kertalausahdus auttoi aika paljon. Vaikka tutkija pystyy usein katsomaan asioita ylätasolta ja itsensä ulkopuolelta, omia tunteitaan tai sairauttaan ei voi paeta. Erityisesti elämän dramaattisissa käänteissä vertaisen kohtaaminen on tärkeää, sellaisen joka ymmärtää tilanteen oman kokemuksensa kautta.

– Ihminenhän ei pysty nostamaan ja parantamaan itseään, jos on vaikka pahasti masentunut. On jopa varsin julmaa sanoa, että reipastupas nyt.

Honkela painottaa, että vaikka ihminen ei pysty muuttamaan mielenliikkeitään sormia napsauttamalla, hän voi vaihtaa kontekstia. Voi hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, jotka auttavat katsomaan asiaa toisesta näkökulmasta kuin siitä, mikä ylläpitää ikävää olotilaa.

Honkela arvostaa lääkäreiden työtä, mutta hän hoitaa itseään myös muuten kokonaisvaltaisesti.

– Jotkut ottavat vain länsimaisen lääketieteen ainoaksi ohjenuorakseen eivätkä usko mitään muuta. Toiset taas ovat pettyneet siihen ja keskittyvät johonkin muuhun ja pahimmillaan tuottavat suurta vahinkoa itselleen. Minä olen onnellinen siitä, että voin olla molemmissa mukana.

Itsensä hoitamisessa hyvin yksinkertaiset asiat ovat tärkeitä. Yksi niistä on nukkuminen. Se vaikuttaa muun muassa immuunijärjestelmän toimintaan. Honkela seuraa hyvinvointia koskevia tutkimuksia ja uutisointia.

– Vastikään oli uutisia siitä, että lepo ja jo makuulla olo vaikuttavat nestekiertoon ja kuona-aineiden poistumiseen, ja tämä koskee myös aivoja. Se on näin yksinkertainen puhdistusprosessi.

Timo Honkela on aina ollut iltavirkku, eikä hänen mielestään ihmistä pitäisi pakottaa itselleen vastaiseen rytmiin. Professori aloittaa työpäivänsä noin puolenpäivän aikaan ja tekee sitten töitä puoleenyöhön saakka.

Kun Honkela oli todella sairas, hän nukkui vähintään 12 tuntia, joskus jopa 15 tuntia päivässä. Nykyisin riittää kahdeksan tai yhdeksän tunnin unet. Professorin tosin täytyy tarkkailla itseään, ettei innostu tekemään liikaa töitä.

– Jos on sellainen olo, että en jaksa kunnolla, niin en pakota itseäni ylittämään rajojani. Kuuntelen, mitä keho sanoo.

Metta-meditaatio vie uneen

Nykyisin elämään tuo mielenrauhaa myös ­metta-meditaatio. Sen Honkela löysi tuttavansa kautta, joka suositteli kokeilemaan.

Rauhoittuminen ja hengitykseen keskittyminen kuuluvat siihen muiden meditaatioiden tapaan. Metta-meditaation ydin on hyvyyden toivominen itselle ja muille ihmisille. Ajatusta laajennetaan askel askeleelta lähipiiristä globaaliksi onnellisuuden toiveeksi.

– Minä teen sen usein iltaharjoituksena ja annan itseni tarkoituksella nukahtaa siihen. Minulle ei ole itsetarkoitus saada harjoitusta läpi, vaan rauhoitun samalla uneen ja turhat ajatukset, jotka olisivat vaarassa jäädä haittaamaan unta, unohtuvat. Tämä on erittäin hyvä keino siihen.

Honkela kuuntelee meditaatiota äänitiedostona, jossa naisääni johdattelee harjoitukseen. On mielenkiintoista, että laajoja ja monimutkaisia ajatuskuvioita pyörittelevä tekoälytutkija onnistuu rauhoittamaan itsensä meditaatioon.

– Ymmärrän toki, että se saattaisi epäonnistua pahastikin. Mutta olen antanut tälle naiselle luvan olla auktoriteetti minulle siinä hetkessä. Kunnon oppilaan tavoin kuuntelen, mitä hän sanoo, ja tottelen.

Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, Honkela kokee olevansa nyt onnellisempi kuin ennen aivosyöpää. Aikaisemmin hän oli aina jollain tavalla tyytymätön.

– Sairastuminen muutti minun asennettani maailmaan. Elämä ja ihmiset, joita tapaan, kaikki se näyttäytyy nyt hienona kokemuksena.

Sairaus sai Honkelan suhtautumaan uudella tavalla myös työhönsä. Hän kertoo olleensa aiemmin hyvin kilpailullinen. Nyt kilpaileminen on jäänyt, itseään ja tekemisiään ei tarvitse verrata muihin.

– Vähän raamatullisesti sanottuna minä nyt ehkä ennemminkin kilvoittelen. Pyrin tekemään ne asiat hyvin, jotka koen tärkeinä, mutta en yritä olla parempi kuin joku toinen.

Pois syyllistämisestä

Kun Honkelalta kysyy, miten hänen näkemyksensä ja kokemuksensa mukaan ihmisen tulisi elää, tutkija pohtii hieman aikaa.

– Valtavan iso kysymys. Ensimmäisenä mielen pohjukoista nousee sana kunnioitus. Sanoisin, että tärkeää on itsen ja muiden kunnioittaminen, että arvostaa itseään ja arvostaa muita.

Itsensä kunnioittaminen sisältää Honkelan ajattelussa myös kunnioituksen omaa potentiaalia kohtaan. Ja sen käyttämistä laajemmin muiden ihmisten hyväksi.

Juuri näin Honkela on itse toiminut kirjoittaessaan tekoälytutkijan testamentin eli Rauhankone-kirjan. Siinä hän valjastaa oman ajattelunsa ja tieteellisen kokemuksensa ihmiskunnan hyväksi. Hän hahmottelee, kuinka tekoälyä voitaisiin tulevaisuudessa käyttää lisäämään ihmisten välistä ymmärrystä ja tätä kautta ennalta ehkäisemään konflikteja.

Kunnioituksen lisäksi Honkela nostaa esiin armollisuuden.

– On asioita, jotka eivät ole meidän omaa syytämme. Sanoisin, että suomalainen kulttuuri on aika julmaa. Me syyllistämme toisia ihmisiä yksilöinä vähän liikaa.

Honkela ajattelee, että ihmisen köyhyys tai sairaus eivät johdu siitä, että tämä olisi tehnyt jotain väärin. Ei edes tieteellisestä näkökulmasta katsottuna. Selvä esimerkki tästä on jo jokaisen oma, syntymässä saatu geeniperimä.

Honkela vierastaa myös ajatusta siitä, että toisia ihmisiä katsotaan nenänvartta pitkin. Vaikka jotkut ajattelevat maailmasta eri tavalla, ei se oikeuta olemaan ylimielinen ja epäkunnioittava.

Erilaisten ajatusten kohtaamisesta voi päinvastoin olla iloa ja hyötyä. Maailma olisi tylsä ja tehoton paikka, jos kaikki olisivat samanlaisia.

– Ihmisten moninaisuus on rikkaus. Sitä kautta voi syntyä jotain uutta ja ihmeellistä.

Professori on puhunut pitkään ja saanut välissä syötyä muutaman suupalan kasvisruokaa. Juuri tällä hetkellä elämässä tärkeintä on lähteä yhdessä nuorimman tyttären kanssa toisen tyttären laulukonserttiin. Tärkeää on myös tuleva golfkierros hyvän ystävän kanssa, jolloin samalla pohditaan maailmanmenoa, tekniikan, filosofian ja kielen kysymyksiä. Ja nautitaan auringosta.

Ilon aiheita riittää.

Juttu on julkaistu Voi Hyvin -lehdessä 5/2018