Saharassa vallitsee suuri hiljaisuus – se on paikka, jossa kohtaamme itsemme
Jo matkalla Saharaan mieli alkaa tyyntyä. Kautta aikojen runoilijat ja mystikot ovat etsineet innoitusta hiekka-aavikolta. Dyynien keskelle lähdetään yhä etsimään sielulle rauhaa.
Matkalaukkumme keikkuvat jeepin katolla kiedottuina muoviin. Jätämme hyvästit Tozeurin keidaskaupungille, sen tyylikkäälle hotellille ja uima-allasalueelle. Seuraavan yön viiden hengen seurueemme viettää Saharan autiomaassa.
Olen pakannut kassiini ohjeiden mukaan huivin, jolla voi suojata nenän, suun ja korvat aavikon hienonhienolta lentävältä hiekalta, mutta nyt tarvittaisiin sadetakkia. Koko alkuviikon Tunisian aurinko on antanut parastaan. Ei enää.
On ensimmäinen kertani Saharassa. Enkö näekään kuulua auringonlaskua ja -nousua autiomaassa tai huikeaa öistä tähtitaivasta?
Douzissa, Saharan reunamilla jakaannumme kahteen autoon, kuten täällä on tapana. Apu on lähellä, jos aavikolla joutuu pulaan.
Tunisialainen kuskimme pyörittelee päätään säälle. Hän kertoo olleensa Saharassa tuhatkunta kertaa ja vain pari kertaa aiemmin on satanut. Hänellä on sateisessa hiekassa tekemistä.
Teitä ei ole. Ajoreitit muuttuvat tuulen jatkuvasti muovaaman hiekan mukana. Vaikka hiekkadyynit eivät ole tällä taipaleella korkeita, sade vaikeuttaa entisestään ajamista.
Yritän olla lannistumatta. Heittelen toiveita taivaanrantaan sateen loppumisesta. Alan valmistautua pääasiaan, itseni kohtaamiseen ja mielen rauhoittamiseen autiomaassa.
Millaista on nukkua keskellä ei mitään, Afrikan karttaan piirtyneessä vaaleassa, maailman suurimmassa autiomaassa? Millaista viettää päivänsä hiekan ja hiljaisuuden ympäröimänä?
Puolen tunnin ajomatkan päässä seisoo 12 teltan kylä. Naapureita ei näy. Mustat, berberien perinteisestä paksusta kankaasta tehdyt teltat ovat kahdessa rivissä. Nuotiopaikka on rakennettu keskelle leiriä.
Ekologisen leirin tärkein rakennus eli vessa seisoo heti portin vieressä. Kurkkaan sisään. Kyllä: keskellä autiomaata tököttää kaksi posliinipönttöä. Lavuaarin hanasta tulee vettä ja generaattori luo lamppuun valoa – pari ensimmäistä illan tuntia. Valo ei jaksa koko yötä.
Teltassani on kaksi sänkyä ja pikkuinen yöpöytä. Yksinkertaista ja siistiä. Pedissä odottaa paksu täkki, valkoiset lakanat ja kamelinkarvainen peitto kaiken kruununa. Valonlähteenä on kynttilä.
Sade on kostuttanut teltan, mutta sade on lakannut. Vedän keveän toppatakin päälle, sillä iltaa kohden lämpötila laskee autiomaassa muutamaan asteeseen. Lähdentutkimaan ympäristöä.
Hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa. Mihin tahansa katsonkin.
Hurjaa ja rauhoittavaa samaan aikaan – tällaiselta on joskus tuntunut tunturinlaella maisemaa katsoessa tai pitkillä, paljailla hiihtoreiteillä.
Kovin pitkälle täällä ei kannata kokemattoman lähteä kävelemään, sillä suuntavaisto katoaa nopeasti. Vilkuilen vähän väliä olkani yli kohti leiriä, jotta jokin kiintopiste säilyy. Muita kiintopisteitä kun ei ole. Ruohotupsu siellä täällä ei sellaiseksi riitä.
Beduiineilla ei näitä pulmia ole. He ovat velhoja suunnistamaan autiomaassa. Tuntevat Saharan DNA:n – hiekan olemuksen ja liikkeet perin pohjin.
Olemme enimmäkseen hiljaa, omissa ajatuksissamme. Näen komean tähdenlennon.
Auringonlaskun aika lähenee. Kirkkaan päivän jäljiltä taivas loimuaisi tunisialaisen vahvana oranssina, mutta nyt taivaanranta aaltoilee aprikoosin ja pinkin värisenä.
Uskomaton näky: silmänkantamattomiin värikylpyä ja hiekkaa.
Vetäydyn sivummalle. Tämä hetki on minun.
Ymmärrän, mitä paikalliset tarkoittavat sanoessaan, että Saharassa ollessasi näet kaiken oikeassa koossa.
Liikutun. Täällä, vieraassa paikassa, kaukana kotoa, raamit hahmottuvat uudella tavalla. On vain tämä hetki – pieni ihminen osana jotakin suurempaa ja vähän selittämätöntä.
Illallisseuraksemme istahtanut alueen matkailutoimistoa johtava Mohamed Essayem sanoittaa tuntemukseni.
”Saharaan meno tarkoittaa paluuta luontoon. Sahara on ihmisyyden paikka. Paikka, jossa kohtaamme itsemme. Sahara synnyttää paljon tunteita sekä nostaa ajatuksia, joihin ei ehkä ole koskaan ehtinyt miettiä vastauksia.”
Ei ihme, että aikoinaan profeetat tulivat Saharaan mietiskelemään. Tällä alueella myös runous on ollut aina voimissaan. Sahara ja sen lähikaupungit Tozeur, Nefta ja Kebili ovat Tunisian runouden kehtoja. Islamilaiset mystikot, kuten Sidi Bou Ali, vierailivat usein Neftassa.
Sen puhuttelevat maisemat ovat vedonneet myös länsimaisiin elokuvantekijöihin.Star Warsin lisäksi alueella on kuvattu Kristin Scott Thomasin ja Ralph Fiennesin tähdittämä Englantilainen potilas -elokuva.
Valtava alue Afrikassa
Sahara on maailman suurin aavikko. Se on lähes Euroopan kokoinen ja sijaitsee Afrikassa. Alueen koko vaihtelee sademäärien mukaan. Se ulottuu ainakin seuraaviin maihin (kartassa oranssilla): Algeria, Tunisia, Tsad, Egypti, Libya, Mali, Mauritania, Niger ja Sudan. Saharassa elää useita miljoonia ihmisiä, pääasiassa keitailla ja vuoristoalueilla.
suora lento Suomesta Tunisiaan kestää alle neljä tuntia. Saharaa lähinnä oleva kansainvälinen lentokenttä on Tozeur-Nefta.Hyvä aika vierailla Saharassa on lokakuusta toukokuuhun, jolloin ei ole liian kuuma. Talvella yöt ovat kylmiä, joten varaa mukaan lämpimiä vaatteita.
Pohdin, miltä tuntuisi olla Saharassa viisi päivää, viikko tai kaksi. Millaisille urille ajatukset lähtisivät tässä elävässä autiudessa, jonka kulkua rytmittäisivät aurinko ja tuulet.
Miltä tuntuisi taittaa matkaa kamelin-selässä, kuten paikalliset perheet lomaillessaan? Vaihtaa leiriä ja istua verkkaisessa kyydissä. Ratsastaa hiekkadyyniltä toiselle, vaeltaa valtavan aavikon keskellä näkemättä taivaanrannassa yhtäkään asutuksen tai ihmisen merkkiä.
Leirimme omistaja Ali Ben Zaied tietää. Hän on kuusivuotiaasta asti kulkenut Saharan autiomaassa. Hänen isänsä oli ensimmäinen, joka alkoi tuoda autiomaahan matkailijoita.
”Sahara rauhoittaa. Sielu lepää Saharassa”, hän toteaa.
”Tämä on paikka, joka antaa sinulle positiivista energiaa. Sahara tekee hyvää päälle ja keholle. Täällä virtaa hyvä energia.”
Tänne matkataan myös puhtaan ilman vuoksi. Nykyään Ali Ben Zaiedin leirille tullaan myös meditoimaan ja joogaamaan.
Osallistujat ovat pääasiassa naisia, jotka haluavat eroon stressistä ja yhteyden taas itseensä. Innostun oitis. Aamuisin levittäisin muiden saharankokijoiden lailla mattoni dyyneille ja aloittaisin päiväni tunnin meditaatiolla. Sen jälkeen olisi opastettu reippailu aavikolla, ja iltapäivällä joogaa. Auringonlaskun aikaan kahden tunnin meditaatio.
Sahara tekee hyvää päälle ja keholle.Täällä virtaahyvä energia.
Iltaisin leirinuotiolla on kuulemma spirituaalisia tansseja, jolloin torvet ja rummut soivat.
Muuten leirin omistaja ei halua 4 000 hehtaarin tontilleen hälinää. Suuria ryhmiä hän ei ota leirille lainkaan. Rauha on Saharan salaisuus, josta hän haluaa pitää kiinni.
Aina kun mahdollista Ali Ben Zaied hurauttaa illaksi autiomaahan matkatoimistostaan Douzista.
”Ajan autolla toimistolta tänne kello 18 ja unohdan kaiken muun. Sahara on osa minua. Se on elämäni.”
Hän menee yksin leirin ulkopuolelle hiekkadyynille makaamaan ja jää usein sinne myös yöksi. Nukkuminen dyyneillä onnistuu maaliskuusta toukokuuhun. Kesällä on liian kuuma.
Skorpioneja ja käärmeitä ei tarvitse hänen mukaansa pelätä. Ne nukkuvat lokakuusta lähtien.
”Nehän piiloutuvat varjoihin ja kivien taakse, ei niitä hiekassa ole.”
Illan pimetessä saamme nähdä, kuinka berberien perinneleipä paistuu autiomaan hiekassa. Illallinen tarjotaan kynttilänvalossa teltassa, jonka yksi seinä on kokonaan auki nuotiopaikalle ja aavikolle.
Pilvet taivaalla alkavat hälvetä. Illallisenjälkeen siirrymme nuotion ääreen. Lämmikkeeksi haemme viltit.
Ensimmäiseksi esiin tulee kuu. Pilvetön aukko suurenee ja pian taivas on auki. Ja millainen taivas: kirkkaimmat tähdet ikinä ja taivaankansi lähempänä kuin koskaan. Ainakin siltä tuntuu.
Olemme enimmäkseen hiljaa, kukin omissa ajatuksissaan.
Näen komean tähdenlennon. Toivon isoja. En malttaisi mennä nukkumaan. Kaikki stressi ja kiire tuntuu kaukaiselta. Murheitani en juuri nyt muista.
Ainoa muistutus ulkopuolisesta maailmasta ovat illallisen jälkiä korjaavien beduiinien kännykät, jotka välkkyvät yössä. Itse olen unohtanut koko puhelimen.
Telttaan mennessäni sytytän kynttilän. Ilma on niin kylmää ja kosteaa, että menen sänkyyn vaatteet päällä.
Mielikuvitus alkaa laukata. Juuri nyt autiomaan autius ei rauhoita – tai ajatus siitä, että itsekseni en täältä pääsisi pois.
Tai mitä jos tulisi hiekkamyrsky. Puhallan kynttilän ja hengittelen syvään rentoutuakseni. Nyt olisi telttakaveri tervetullut, mutta leiri on jo unessa.
Hiljaisuuden keskeltä kuuluu matkatoverin kuorsaus ja toisen kyljenkääntäminen.
Herään puoli kuuden maissa katsomaan auringonnousua. Se on haalea, mutta juuri kun olen aikeissa luovuttaa ja lähteä takaisin sänkyyn, näen aamuauringon luoman haloilmiön. Elämäni ensimmäisen. Huikeaa.
Leiri heräilee, kannamme matkakaverin kanssa penkin dyyneille ja istumme hiljaa.
On viimeisen silmäyksen aika.
Hyppään haikein mielin jeeppiin. Olisin halunnut olla pidempään ja nähdä, mihin ajatukseni suuntaavat.
Mutta tämäkin kokemuksenjyvänen upposi syvälle. En ikinä unohda, miltä tuntui katsoa pitkälle – hiekkamaisemaan, jolle ei loppua näy.
Sain myös elää todeksi paikallisen viisauden: Sahara rauhoittaa.
RETKIÄ SAHARAAN voi kysyä suoraan Tunisian lomakohteiden hotellista tai matkanjärjestäjältä. Kaikkiin ei sisälly yöpymistä Saharassa, vaan esimerkiksi hotelliyö Saharan laidalla. Nämä ns. transit-hotellit ovat hyvätasoisia uima-altaineen.
Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 2/2020.
