Pitkät psykoterapiat saattavat pitkittää ihmisen pahoinvointia. Tätä mieltä on psykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Ben Furman.

Televisio-ohjelmista tuttu Ben on ollut maamme näkyvin ratkaisukeskeisen psykoterapian puolestapuhuja, joka saa usein perinteisen pitkän terapian edustajan takajaloilleen vain sillä, että kertoo mielipiteitään.

Benillä on valtavirran vastaiset ajatukset myös mielialalääkkeiden käytöstä. Hän on huolissaan psykiatrian medikalisoitumisesta ja lääkehoidon lisääntymisestä erityisesti nuorten potilaiden hoidossa.

Ben ei mielellään itse kantaisi ”virallisen kriitikon” leimaa otsassaan.

– Jos ihminen saadaan lokeroitua, hänen mielipiteensä on helpompi mitätöidä.

Psykologi vs. psykiatri

Alun perin Benistä piti tulla psykologi. Hän oli jo teini-ikäisenä kiinnostunut ihmismielen tarkkailusta. Benin isä, jazz-muusikko Jaakko Furman, kuitenkin halusi, että pojasta tulee lääkäri. Isä passitti poikansa Hesperian ylilääkärin ja hermo- ja mielitautien professorin Toivo Alexius Pihkasen luo. Tämä vakuutti Benille, että lääkärillä olisi huomattavasti enemmän vaikutusmahdollisuuksia kuin psykologilla.

Kun Ben aloitti lääkäriopinnoissaan psykiatriaan erikoistumisen 1980-luvulla, alalla oli yksi oppi ylitse muiden – psykoanalyysi. Siinä tarkastellaan erityisesti mielen tiedostamattomia prosesseja ja pidetään lapsuuden kokemuksia hyvin merkityksellisinä ihmisen kehitykselle.

Uransa alkuvaiheessa Ben työskenteli avohoidossa, missä hän kohtasi muun muassa vaikeita nuoria potilaita, jotka kärsivät esimerkiksi anoreksiasta ja skitsofreniasta. Terapeutit halusivat tehdä tiivistä yksilöterapiaa, mikä johti potilaiden valikointiin. Benin mukaan moni putosi kokonaan avun piiristä, ja terapiasuhteet olivat sekä ylipitkiä että tehottomia.

Ben alkoi miettiä, miten asiat voisi tehdä paremmin. Hänellä oli kutsumus auttaa.

– Katson, että psykologisista asioista puhuminen ja niihin uusien näkökulmien tarjoileminen on elämäntehtäväni.

Perheterapia

Ben kiinnostui ensin perheterapiasta. Hän alkoi opiskella terapiamuotoa, jossa kahden tuolin lisäksi terapiatilaan oli varattu istumapaikkoja myös muille.

– Ajatus oli se, että kutsutaan potilaan läheiset ihmiset, kuten esimerkiksi perheenjäsenet, ratkomaan ongelmia. Löysin alan kirjallisuudesta paljon esimerkkejä siitä, miten potilaiden kanssa oli saatu hyviä tuloksia, kun koko perhe otettiin mukaan hoitoon.

Varsinaiseen lempilapseensa, ratkaisukeskeiseen psykoterapiaan, Ben tutustui 1980-luvulla toimiessaan kouluttajana Mannerheimin Lastensuojeluliitossa. Ulkomaalaiset vierailevat kouluttajat kävivät luennoimassa uudesta terapiamuodosta.

Ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa voimavarat suunnataan tulevaisuuteen. Menneisyyden kaivelun sijaan siinä etsitään ratkaisuja elämän pulmatilanteisiin yhdessä psykoterapeutin kanssa. Terapiassa muodostetaan mielikuva siitä, miten asiat ovat, kun ne ovat hyvin.

Beniä viehätti ajatusmaailman kääntäminen päälaelleen. Ratkaisua ei lähdettykään etsimään menemällä menneisyyteen ja lapsuudentraumoihin, vaan katsomalla tulevaisuuteen.

– Pitkän psykoterapian ja ratkaisukeskeisen psykoterapian maailmat ovat kuin yö ja päivä. Toinen haluaa mennä menneisyyteen, toinen tulevaisuuteen. Toinen haluaa nähdä ongelmia, toinen voimavaroja.

Ben kertoo vitsin psykoanalyytikosta, joka mainostaa itseään sanomalla, että jos sinulla ei ole ollut vaikea lapsuus, minun terapiani jälkeen on. Benin mukaan vitsissä on totuuden siemen.

– Minun mielestäni on turvallisempaa keskittyä potilaan tulevaisuuteen kuin menneisyyteen.

Menneisyyden kaivelu

Pitkät, vuosia jatkuvat psykoterapiat saattavat Ben Furmanin mukaan olla potilaille jopa vaarallisia. Potilas voi jäädä useaan kertaan viikossa toteutettuun terapiaan ikään kuin jumiin, vaikkei se tuottaisikaan tulosta.

– Terapia voi pitkittää tai kroonistaa ihmisen pahoinvointia.

Ben kummastelee sitä, että Suomessa Kelan tukema psykoterapia on pääasiassa juuri pitkää, monen vuoden terapiaa. Pitkissä psykoterapioissa ajatellaan usein, että menneisyydestä löytyy jotain kamalaa, kunhan tarpeeksi kaivaa.

Ben kyseenalaistaa tämän näkemyksen. Hän vertaa psykoterapiasuuntauksia uskonlahkoihin, joissa arvostelu tai eriävät mielipiteet ovat kiellettyjä.

– Pitkissä psykoterapioissa on vaarana, että terapeutti nostetaan gurun asemaan, kuten uskonlahkoissa. Ihminen voi hurahtaa terapiaan kuin uskonlahkoon.

Yksi hänen tunnetuimmista kirjoistaan on nimeltään Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Monelle kielelle käännetyssä teoksessa hän kyseenalaistaa myytin, jonka mukaan onnellisuutemme riippuu ratkaisevasti siitä, millainen lapsuus meillä on ollut. Kirjan sanoma kuuluu, että kenenkään ei tarvitse olla menneisyytensä vanki.

Benin mukaan hyvät ihmissuhteet on tärkein terveyttä ylläpitävistä asioista. Muut läheiset voivat korvata sitä, mitä vanhemmilta ei ole saatu.

Lapsuuden haavoittumiset eivät väistämättä pilaa tulevaisuutta, ja koskaan ei ole liian myöhäistä löytää uusia mahdollisuuksia persoonallisuuden vahvistamiseen.

Kirjansa viestillä Ben haluaa helpottaa myös lasten vanhempien oloa. Hänen mielestään pitkien psykoterapioiden sanoma siitä, että kaikki ongelmat juontavat juurensa varhaislapsuuteen, aiheuttaa etenkin äideille turhaa syyllisyyttä.

– Ajatus tekee äidistä yliherkkiä. He alkavat pelätä sitä, että tuhoaisivat tahtomattaan lapsensa elämän.

Ben Furman on kutsumusammatissaan.

Kritiikkiä

Kriittisesti Ben Furman suhtautuu myös siihen, että mielialalääkkeitä määrätään yhä enemmän ja enemmän. Erityisen huolissaan hän on nuorista potilaista. Yhdysvalloissa medikalisaatio on jo niin pitkällä, että päiväkoti-ikäisillä lapsilla saatetaan diagnosoida lääkitystä vaativa mielenterveydenhäiriö.

Benin mukaan Yhdysvalloissa jopa joka yhdeksäs lapsi on lääkitty.

– Suurimmalla osalla heistä on diagnosoitu ADHD, aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö. Monille on määrätty masennus- ja psykoosilääkitys. Myös Suomessa lasten ja nuorten psykoosilääkitys on kasvanut räjähdysmäisesti. Suomessa lääkkeillä hoidetaan esimerkiksi lasten aggressiivisuutta.

Ben ei näe, että mielenterveyden ongelmat olisivat välttämättä kasvussa, vaan niitä vain diagnosoidaan enemmän. Se mikä oli ennen surua, saatetaan nykyään diagnosoida masennukseksi.

– Kun teini-ikäisellä oli ennen elämäntuskaa, heillä oli jumalusko hakusessa tai etsikkoaika. Nykyään murrosikäisellä on helposti mielenterveysongelma.

Benin mukaan ongelma ei ole pelkästään termeissä, vaan myös ratkaisukeinoissa.

– Jos ihminen oli ennen onneton, hänen piti käydä rukoilemassa, juttelemassa isoäidin kanssa tai lähteä merille. Nykyään onneton on masentunut, ja masennusta hoidetaan mielialalääkkeillä.

Kaikkia mielenterveyden ongelmia ei Benin mielestä tulisi luokitella heti sairauksiksi. Mielen ailahtelu voi olla myös ohimenevä kriisi, joka kuuluu elämään.

Hän ei näe, että käynnissä olisi valtavaa pahoinvoinnin lisääntymistä. Päinvastoin hänen mukaansa tutkimuksissa on viitteitä siitä, että ihmiset ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin aiemmin.

– Mielialalääkkeiden kulutuksen kasvu ei välttämättä kerro kasvavasta pahoinvoinnista. Se voi kertoa myös medikalisaatiosta.

Ben Furmanin mielestä mielialalääkkeitä määrätään nykyään liian helposti. – Yhdysvalloissa jopa joka yhdeksäs lapsi on lääkitty.

Maalaisjärki

Mikä sitten avuksi mielenterveyden haasteisiin, jos lääkitys ja pitkät psykoterapiat ovat vähemmän hyviä vaihtoehtoja? Ben Furman vastaa, että lyhytterapia – ja maalaisjärki.

Hän liputtaa ratkaisukeskeisen lyhytterapian puolesta. Joskus se voi tarkoittaa avun saamista jopa ensimmäisellä istunnolla.

– On kestänyt kauan tajuta, että erilaisiin mielenterveyden ongelmiin voi saada helpotusta jo muutamalla hoitokerralla tai jopa yhdellä istunnolla. Ennen uskottiin, että hoito veisi vuosia.

Ratkaisukeskeisessä terapiassa ei ajatella, että ihminen on sairas ja tarvitsee siksi terapiaa, vaan että hänen elämäntilanteensa on hankala. Terapeutti on sparraaja tai valmentaja, joka auttaa miettimään, miten hankalassa tilanteessa kannattaa edetä.

Ihmistä voi auttaa myös ystävän kanssa juttelu. Ben suree sitä, että ihmisten välinen auttaminen on vähentynyt. Kohtalotoverilta, eli niin sanotulta kokemusasiantuntijalta, voi saada korvaamatonta apua kriisitilanteessa.

– Joskus haemme turhaan apua lääkäriltä, kun oikea osoite voisi löytyä paljon lähempää. Vertaistuki saattaa olla toisinaan parasta hoitoa.

Ben peräänkuuluttaa myös maalaisjärjen ja luovuuden käyttöä. Jos ongelma on esimerkiksi se, että aamut töihin lähtöineen ja lasten tarhaan viemisineen tuntuvat olevan liian kiireisiä, kannattaa ottaa luovuus käyttöön.

– Ihmisen pitäisi keksiä uudet keinot rauhallisempaan aamuun. Ongelma ei ratkea kovin hyvin lääkityksellä ja diagnoosilla varhaislapsuuden häiriöstä.

Tavallinen elämä

Omaa elämäänsä Ben kuvailee tasapaksuksi ja tavalliseksi. Suuria kriisejä ei ole ollut.

– Minulla on ollut parisuhteen päättymisiä ja muita ihmiselämään tyypillisesti kuuluvia vaiheita. En ajattele, että olisin kohdannut mitään aivan käänteentekevää. Jos luen vanhoja kirjoituksiani, huomaan, että ajattelin monesta asiasta melko samalla tavalla kuin nyt.

Myös Benin maailmankatsomus on säilynyt melko muuttumattomana. Suomalaisjuutalaisen perheen kasvatti uskoo ennen kaikkea biologiaan, evoluutioon ja siihen, että ihminen on laumaeläin. Häntä hämmästyttää se, kuinka monella ihmisellä on tarve uskoa johonkin yliluonnolliseen.

– Kävin juutalaisen koulun, enkä koskaan uskonut niihin uskonnollisiin höpötyksiin, joita meille opetettiin. Olen aina ollut vähän ateisti.

Tärkein elämänkokemuksen mukana tuoma oppi on Benille ollut turhasta kritiikistä luopuminen. Hänen mukaansa ihmiset harrastavat hirveän paljon sekä itsekritiikkiä että toisten arvostelemista. Myös Ben sortui tähän usein nuorempana.

– Olin nuorena kärkäs mielipiteissäni. Arvostelin esimerkiksi psykoanalyysia kovin sanakääntein.

Edelleen Ben tuo omat näkökantansa selkeästi esille, mutta hän pyrkii tekemään sen kunnioittamalla muita aiempaa enemmän.

– Useimmiten kritisointi ei vie omaa asiaa eteenpäin, vaan päinvastoin aiheuttaa toisessa vastareaktion. Pelkästään kritisoimalla ei voi muuttaa maailmaa.

Ben sanoo, että arvostelun sijaan maailmaa voi muuttaa yhteistyön ja luovuuden keinoin. Näitä keinoja kannattaa käyttää esimerkiksi lastenkasvatuksessa.

Jos lasta arvostelee siitä, että tämä pukee aamulla liian hitaasti, lapsi tuskin toimii seuraavana aamuna nopeammin. Jos lapselle taas esittää kysymyksen siitä, miten me yhdessä ratkaisisimme kiireisen aamujen pulman, lapsi saattaa olla hyvinkin halukas yhteistyöhön.

– Kenenkään ei tarvitse olla menneisyytensä vanki, Ben Furman sanoo. Hän on nähnyt, kuinka ihmiset voivat selvitä hyvinkin vaikeista kokemuksista ja elää onnellista elämää.

Kansanvalistajan identiteetti

67-vuotias Ben ei haaveile eläkepäivistä. Hän valmistelee artikkeleita, pitää luentoja ja kouluttaa Lyhytterapiainstituutissa. Kutsumusammatin toteuttaminen pitää mielen virkeänä.

– Minulla on kansanvalistajan identiteetti. Katson, että psykologisista asioista puhuminen ja niihin uusien näkökulmien tarjoileminen on elämäntehtäväni.

Beniä motivoi ihmisten kiitokset ja positiivinen palaute. Hänestä on tärkeää puhua lyhytterapian ja muiden sellaisten hoitomuotojen puolesta, joihin hän itse uskoo.

– Haluan tuoda esille erilaisia arkisia apukeinoja, joiden avulla ihmiset voisivat ratkoa ongelmiaan turvallisesti joko itsekseen tai yhdessä läheisensä kanssa.

Benin tulevaisuuden missio on tuoda ratkaisukeskeisen psykoterapian menetelmät kouluopetukseen. Hänen mukaansa menetelmien avulla kiusaaminen vähentyisi, ilmapiiri paranisi ja opettajat jaksaisivat työssään paremmin. Ben haluaisi olla levittämässä ratkaisukeskeisen ajattelun periaatteita myös työpaikoille, ystävyyssuhteisiin ja ihmisten arkeen.

Ratkaisukeskeistä lähestymistapaa voi harjoittaa jokainen. Yksi sen keskeinen työkalu on aktiivinen kuuntelu. Yksinkertaisuudessaan se tarkoittaa sitä, että antaa toisen puhua rauhassa.

Kuuntelun lomassa voi nyökkäillä tai näyttää muilla eleillä, että on läsnä. Lopuksi voi lyhyesti toistaa tai vetää yhteen sen, mitä toinen on sanonut. Tärkeintä on pidättäytyä arvostelemasta toista tai antamasta neuvoja.

– Yksinkertaisilla asioilla voimme parantaa omaa ja toistemme hyvinvointia.

Haastattelu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 3/2021.