Pääkirjoitus: Anteeksiannosta – tuska ja viha ovat raskaita matkakumppaneita

Oletko hyvä pyytämään anteeksi? Onko se sinulle helppoa vai vaikeaa? Entä miksi anteeksiantoa pidetään niin tärkeänä? Oma kokemukseni on, että anteeksiantajana voi kehittyä. Kehitys on usein hidasta. Se vaatii pohtimista ja elämänkokemusta. Muistan olleeni etenkin nuorena aikuisena kohtuullisen mustavalkoinen ja melko ehdoton. Asiat olivat usein joko väärin tai oikein. Armoa en juuri tuntenut heitä kohtaan, joiden katsoin kohdelleen minua väärin tai epäoikeudenmukaisesti.

Nykyään olen monelle entiselle ”vihamiehelleni” kiitollinen. Aikanaan raskaalta tuntunut koettelemus vaikkapa työelämässä onkin kääntynyt matkan varrella omaksi parhaakseni tai suorastaan siunaukseksi.

Tällaisen oivalluksen hetkellä anteeksianto on helppoa ja vaivatonta. Ei ole mitään syytä pitää mieltään kurjuuden tilassa, sadatella tai surra. Anteeksiantaminen tuntuu suurelta helpotukselta. Aivan kuin suuri taakka harteilta haihtuisi ja tilalle astuisi lähes autuuden tunne.

Ajattelen niin, että anteeksianto on ennen kaikkea sisäinen muutos. Ei riitä, että pystyt muodon vuoksi puristamaan suupielestäsi sanallisen pyynnön, sillä mieltäsi jää edelleen painamaan raskas taakka. Sydämestä kumpuava anteeksianto rentouttaa yhtä lailla kehon ja mielen.

Anteeksiantamattomuus kalvaa ihmisen sisintä. Ei ole sellaista elämää, johon eivät kolhut ja naarmut kuuluisi. Matkan varrelle osuu myös heitä, jotka meitä koettelevat. Voisitko ajatella, että he ovatkin vastustajien sijasta opettajia? Ilman opetuksia et nimittäin kehity etkä kasva.

Uusi näkökulma haasteiden kohtaamiseen helpottaa elämää. Sulata siis kiukkusi ja anna anteeksi. Äläkä unohda, että antamalla anteeksi myös itsellesi lasket haarniskasi ja olosi kevenee. Tuska ja viha ovat raskaita matkakumppaneita. Kun mielesi on myrkytön, huomaatkin, ettei ole mitään anteeksiannettavaa.