Oletko yliherkkä auringolle?
Aurinko on elämälle välttämätön, mutta iholle se aiheuttaa monenlaista haittaa. UV-säteet muodostavat vain pienen osan koko auringon säteilyn elektromagneettisesta kentästä, mutta ovat syyllisiä paitsi auringonpolttamaan myös ihon vanhenemiseen, ruskettumiseen ja ihosyöpiin. Osa ihmisistä reagoi muita voimakkaammin ja poikkeavasti UV-säteille.
Auringolle yliherkillä on alentunut punoituskynnys (sietävät vähemmän säteilyä) ja altistuessaan auringolle yli punoituskynnyksensä he saavat erilaisia ihottumia, ns. valoihottumia. Koska usein ei tiedätä tarkasti, mikä takana oleva tautimekanismi on, “aurinkoallergia” on väärä sana. Kyseiset henkilöt ovat yksinkertaisesti yliherkkiä UV-säteille.
Tavallinen auringonpolttama
ei siis ole yliherkkyyttä. Iho on punainen, arka, kuumottava ja ehkä hivenen turvoksissa ja alkaa muutaman päivän sisällä hilseilemään samalla kun punoitus väistyy. Periaatteessa kuka tahansa saa auringonpolttaman altistuessaan tarpeeksi voimakkaasti UV-säteilylle, poikkeuksena tummaihoiset ihmiset. Iho jaetaan auringonvalon sietokyvyn mukaan eri ihotyyppeihin. I ihotyypin ihmiset eivät siedä aurinkoa juuri ollenkaan ja saavat auringonpolttaman hyvin helposti. Suurin osa suomalaisista kuuluu ihotyyppeihin II ja III.
Milloin on yliherkkä auringolle?
Ensin on kysyttävä missä ihottuma sijaitsee. Valoihottuma esiintyy auringolle alttiilla alueilla, kuten kasvoilla, niskassa, käsissä, rinnan yläosassa ja korvissa. Varjoisat alueet, kuten leuan alapuoli ja korvantaustat säästyvät tavallisesti ihottumalta. Punoitus, turvotus, kuumotus ja arkuus liittyvät sekä auringonpolttamaan että valoihottumaan. Sen sijaan näpyt, vesikellot, paukamat, rakkulat ja karvatupentulehdukset viittavat valoihottumaan ja vaativat lisäselvitystä.
Miten valoihottumia pystytään tutkimaan?
Kun ihotautilääkäri on tutkinut ja selvittänyt taustatietoja hän voi suorittaaa valotestejä ja valoepikutaanitestejä. Valotesteissä selvitetään, onko potilaalla alentunut punoituskynnys ja tuleeko altistuksesta testikohtaan valoihottumalle tyypillisiä ihomuutoksia. Useimmiten testit tehdään selän iholle, mutta joskus on välttämätöntä tehdä testit niille alueille, missä ihottuma on esiintynyt. Valoepikutaanitestit selvittävät onko potilaalla aurinkoyliherkkyys, joka syntyy vain, mikäli iho altistuu samanaikaisesti jollekin kemikaalille, esimerkiksi hajusteelle.
Mitä ihottumia aurinkoyliherkkyydestä voi tulla?
Ehdottomasti tavallisin valoihottuma on ns. monimuotoinen valoihottuma. Tyypillistä sille on monimuotoisuus eli kaikki edellä mainitut ihomuutokset voivat esiintyä, mutta erityisesti näpyt, paukamat ja vesikellot.
Monimuotoinen valoihottuma alkaa aikaisin keväällä, ehkä jo maaliskuussa. Kesän mittaan tauti lievittyy ja loppukesästä iho saattaa jo hyvinkin sietää aurinkoa. Iho ikäänkuin karaistuu, kun auringonvalon vaikutuksesta iho paksunee ja ruskettuu.
Jotkut saavat vain paukamia auringossa. Silloin kyseessä on nokkosihottuman yksi muoto eli valonokkosihottuma.
Aurinkoekseema on hyvin harvinainen valoihottuma, joka nykyään kulkee nimellä krooninen aktiininen dermatiitti. Tauti on hyvin hankala ja myös vaikea hoitaa. Joskus ultraviolettisäteily ei yksinään, vaan vasta yhdessä jonkun kemikaalin kanssa, aiheuttaa ihottuman. Tätä sanotaan kemialliseksi valoyliherkkyydeksi. Sekä iholle laitettavat aineet, että sisäisesti otetut lääkkeet saattavat tulla kyseeseen valoherkistäjinä.
Hajusteet ovat ehkä tunnetuimpia valokosketusihottuman aiheuttajia. Jos sisäisesti otettu aine aiheuttaa valoihottuman, kyseessä on useimmiten jokin lääke, esimerkiksi psyykenlääke klooripromatsiini.
Miten valoihottumaa voidaan ennaltaehkäistä ja hoitaa?
Jos ennaltaehkäisy ja mahdollisen kemikaalialtistuksen poistaminen eivät riittävästi auta, tarvitaan lääkärin määräämiä hoitoja. Tässäkin taudissa käytetään kortisonivoiteita. Lievä-oireisessa taudissa saattaa reseptivapaa kortisoni riittää, mutta yleensä tarvitaan vahvempia kortisonivoiteita. Valonokkosihottumassa antihistamiinilääkkeistä voi olla apua. Ihotautilääkärin määräminä hoitoina käytetään diagnoosista riippuen karaisuhoitoa, sisäistä kortisonia ja klorokiinia (malarialääke) sekä vaikeissa tapauksissa siklosporiinia tai atsatiopriinia.
