Olavi Sydänmaanlakka: Läsnäolon lähettiläs

Olavi Sydänmaanlakka on HelsinkiMission Nuorten Kriisipisteen johtaja. Hän on perustanut myös väkivaltakierteen katkaisuohjelman, Aggredin, 12–29-vuotiaille nuorille. Hänen asiakkainaan on velanperijöiden lisäksi huumediilereitä, pahoinpitelijöitä ja päihderiippuvaisia.

– Mielestäni kova kundi on sellainen, joka on helvetin tunteva ja jopa liikuttuu asiakkaiden edessä. On hyvä yhdistelmä olla sekä luja että tunteva. Se on muodostunut minulle pikku hiljaa, Olavi sanoo.

Olavi on ollut uransa alusta lähtien kiinnostunut nuorison katukulttuurista ja väkivallan maailmasta. Katukulttuuriin hän on kuitenkin tutustunut työnsä kautta, oma nuoruus Kouvolassa oli luultua kesympi.

– Luulin silloin olevani pahis, mutta nykytietämyksen mukaan olin ihan tavallinen koulupoika, jolla oli tyypillistä murrosiän poukkoilua. Siinä missä joku asiakkaani aloittaa Subutexin tai heroiinin käytön jo 13-vuotiaana, me keittelimme nuorena kiljua kellarissa, Olavi hymyilee.

Olavi kiittää hyvää kasvatustaan siitä, että pahimmat töppäykset jäivät tekemättä. Silti hänessä on jotain katu-uskottavaa. Hänen rauhallinen ja vakuuttava puhetyylinsä imaisee kuuntelemaan korvat höröllä. Mistä luottamus ja uskottavuus syntyvät?

– Se että on luja, tulee muusta kuin hölmöilystä. Uskottavuus syntyy vuorovaikutuksesta ja läsnäolon intensiteetistä.

Olavi ei pidä rooleista auttaja ja autettava. On vain kohtaamisia, jotka syntyvät kunnioittavasta keskustelusta.

– Ei nuoria voi mennä noin vaan auttamaan sillä ajatuksella, että ”mulla on kokemusta, mä olen kova”. Sen sijaan voin puhua arvoista. Tai voin kysellä, että ”mitä duunia sä teet”? Kun osaa puhua pienistä asioista, pystyy puhumaan isoista.

Olisi helpompaa sortua moralisoimaan, mutta Olavi arvostaa nuoren valintoja, on hän sitten huumediileri tai tavallinen murkku. Hänestä on tärkeää nähdä ja ymmärtää, miksi joku toimii niin kuin toimii.

– On helppo sanoa, että teet väärin, lopeta, mutta voi olla iso riski lopettaa kaikki kuin seinään. Sitä paitsi täytyy arvostaa sitä, että jollain huumediilerillä voi olla paremmat asiakastaidot kuin fysioterapeutilla, siis siinä kontekstissa. Vaatii taitoa osata käyttäytyä rauhallisesti vaativassa maailmassa, jossa virhe voi maksaa oman hengen.

Yksinjäämisen hinta

Ennen kuin nuoresta tulee päihdeongelmainen tai väkivaltainen rikollinen, hän on ollut nuori, joka on halunnut tulla nähdyksi ja kuulluksi. Olavia vihastuttaa se, että tätä asiaa ei katsota tarpeeksi syvällisesti.

– Yhteiskunnassa määritellään aina oire, mutta ei ongelmaa. Päihteet ja väkivalta ovat oireita ja primitiivisiä ratkaisumalleja. Ongelma on se, että ollaan yksin, hän rypistää otsaansa.

Kuka tahansa voi jäädä yksin, on sitten hyvästä tai rikkinäisestä perheestä. Nykyinen yhteiskunta suosii yksilöllisyyttä ja arvottaa työtä ja suorituksia. Suomen koululaitosta arvostetaan maailmalla ja Pisa-tulosten mukaan suomalaisoppilaat pärjäävät huippuhyvin eri aineissa, mutta silti monet nuoret voivat pahoin.

Yhteisöllisyys puuttuu, eikä kaikilla ole edes yhtä aikuista, jolla olisi hänelle aikaa. Internetistä löytyy kyllä sosiaalisia yhteisöjä, mutta ne eivät poista päihteisiin, masennukseen tai väkivaltaan johtavaa yksinäisyyttä.

Olavi ymmärtää yksinäisen hätää. Hän on tunnistanut syvällä sisimmässään loputtoman yksinäisyyden, joka kumpuaa jostain lapsuudesta.

– Vaikka olen vanha parta, sisältä minäkin olen vielä pieni, hän tunnustaa.

Oppia heikkouden sietämiseen

Olavi peräänkuuluttaa puhumista sekä yhteiskunnan että yksilön tasolla. Liian usein pelätään sanoa vihaisia kommentteja, vaikka aggression perustehtävä liittyy kasvuun.

– Elämään kuuluvat pettymykset, loukatuksi tuleminen, ahdistus ja kipu, mutta meiltä puuttuvat taidot kohdata ja sietää vastoinkäymisiä. Vanhempien merkittävin työ olisikin opettaa lasta käsittelemään vastoinkäymisiä ja heikkouden tunnetta.

Päivittäin viisi alle 30-vuotiasta nuorta jää varhaiseläkkeelle mielenterveydellisistä syistä. Jokainen tarvitsisi perustaitoja siitä, miten selvitä kriiseistä. Jos vihaansa ei tutustu, se voi tulla hallitsemattomaksi. Tai sitten tunteita paetaan mielihyväkoukkuihin, missä Olavin asiakkaat ovatkin hyviä. Myös lapset oppivat hakemaan mielihyvää tv:stä ja peleistä, myöhemmin päihteistä.

– Kodin pitäisi olla arjen osaamiskeskus. Miten toimia eri tilanteissa? Älkää vanhemmat jekuttako lapsia harrastuksiin! Harrastuksissa on hyvät puolensa, mutta kotona kohdataan konflikteja, jotka kasvattavat arjessa pärjäämiseen.

Kun Olavin tyttärien olisi pitänyt lisätä voimistelua 3–4 kertaan viikossa valmennusryhmässä, Olavi vihelsi pelin poikki. Hän halusi, että tytöt viettävät aikaa kotona ja kokevat myös arkipäivän tylsyyden.

– Liian usein lapselle ostetaan hyvä mieli. Saneerataan ikävät tunteet pois ja tehdään vain kaikkea kivaa. Läsnäolon sietämätön keveys on arvokasta. Ja kun lapsi sanoo ”epäoikeudenmukaista”, juuri silloin hän oppii solidaarisuutta!

Läsnäolo riittää

Olavi manaa portailla lojuvia tavaroita. Hän on pyytänyt tytärtään jo monta kertaa viemään tavarat yläkertaan, koska portaissa ne ovat vaaraksi.

Ei lasten kasvattaminen helppoa ole, ei edes Olaville. Hän myöntää, että terapeutin tittelistä ei ole omien lasten kanssa paljon apua, sillä heidän kanssaan tunteet ovat ”ihan eri levelillä”. Hän on suuttuessaan melkoinen kuumakalle.

– Suuttuessani lapsetkin tietävät, että terapeuttinen asenne menee taskuun.

Haasteena on sekin, että kaikki lapset ovat erilaisia. Yksi hänen lapsistaan on tip top, toinen on luova mutta sotkuinen, ja kolmatta kiinnostaa eniten telkkari. Aikuisen tehtävänä ja vastuulla on vetää rajat, joiden sisällä mahdollistuu tasa-arvo – aikuinen ei voi olla kaveri.

– Riitoja saa olla. Lapsi oppii, että vaikka on riitoja, elämä jatkuu ja kaikki kuuluvat yhä perheeseen. Vanhempien tehtävänä on taata, että koti on turvallinen paikka tuntea turvattomuutta.

Kommunikaation tulisi olla jokapäiväistä ja ihan arkista – eikä sen edes tarvitse olla sanallista. Läsnäolo riittää. Murrosikäisetkin, jotka kapinoivat kotona ja suorastaan inhoavat tyhmiä vanhempiaan, kaipaavat yhä läsnäoloa. He haluavat tulla kuulluiksi ja nähdyiksi omina itsenään.

– Läsnäoloa kaivataan, mutta se ei ole meille luonnollista. Sitten hakeudutaan keinotekoisiin tilanteisiin, kuten vaikkapa baarin tungokseen, jossa on ”sallittua” mennä toisen lähelle. Pelisääntömme estävät luonnollisen läheisyyden, Olavi harmittelee.  

Olavin kotona on aina hellitelty lasten kanssa. Murrosikäinen tytärkin kaipaa vielä halailua.

– Kuulostaa nyhveröltä, mutta sitä se ei ole. Voin halata myös asiakkaan kanssa. Jos ollaan vuosi koettu ja jaettu paljon yhdessä, niin pienistä murusista tulee pulla. Olisi aika kunniakkaalle läheisyyskulttuurille.

Lue koko artikkeli Voi hyvin -lehdestä 1/2012