Voi hyvin

Menetys tekee toiseksi

Menetys tekee toiseksi
Isän, läheisen ystävän ja eläinkavereiden kuolemat ovat vieneet käsikirjoittaja Vepe Hännisen arvoitusten äärelle ja surun muokattavaksi.
Julkaistu: 12.8.2013

Entinen pappi, nykyään käsikirjoittajana ja kirjailijana työskentelevä Vepe Hänninen tietää, että kuolema on kaikille tasapuolinen, yhteinen ja varma. Siksi luulisi, että meillä olisi kaikki mahdollisuudet valmistautua sen kohtaamiseen.

– Mutta ei meillä ole. Kuolema on yllätyksen, muutoksen ja myllerryksen paikka aina, hän sanoo ja kaataa teetä kuppeihin.

Kupit seisovat isolla puupöydällä, jonka mahtavat lankut Vepe ja hänen isänsä Veikko Hänninen yhdessä sahasivat ja hioivat. Isä liimasi lankut yhteen, pöydän jalat puolestaan ovat pojan käsien työtä. Yhteisestä projektista on jo aikaa.

– Isän kuolema tuli yllättäen vajaat 10 vuotta sitten, muutama viikko ennen joulua. Siinä oli niin hurja dramaturgia, että kyllä monet käsikirjoitukset kalpenevat.

Ennen isän kuolemaa Vepen vanhemmilla oli ollut pitkään taloudellisesti rankkaa.

– Saimme lopulta hankituksi heille 1700-luvulta peräisin olevan pihapiirin. Remontoimme sitä yhdessä isän kanssa. Näytti, että vaikea tilanne viimeinkin ratkeaa: vanhemmat pääsevät uuteen kotiin ja maisemaan. Se ei entisen tapaan muistuttaisi siitä, miten isän 40 vuoden työ vähitellen mureni silmien edessä, kun maatilan maat muuttuivat tonteiksi ja taloiksi.

– Pakkasimme vanhempien tavarat rekkaan, kaverit olivat luvanneet tulla avuksi purkamisessa. Oli toiveikas olo, oltiin kor­kealla ja sieltä pudottiin, kun äiti soitti, että oli tullut kolari ja he olivat ajaneet ulos tieltä.

Vepe oli katkera ja vihainen, vaikkei hän tiennyt kenelle. Hän olisi halunnut vanhempiensa saavan hyvityksen menetyksistään.

– Koin, että elämä on helvetin epäreilua. Miksei isällä olisi kerrankin ollut toisenlaista, miksei hän saanut vielä elää mukavampia päiviä?

Voiko tästä selvitä?

Pettymyksen ja menetyksen kipu sai kysymään, voiko tästä selvitä. Silloin oikeaan aikaan tulivat sairaalapsykologin sanat: ”Nyt on se pahin päivä. Jos tästä selviät, niin selviät kyllä”.

– Usein sureva saa kuulla, että tätä surua riittää nyt pitkään. Ei sitä kukaan jaksa siinä hetkessä kuulla. Minulle ojennettiin oljenkorsi, ja siihen yksinkertaiseen lauseeseen palasin toistuvasti.

Päinvastoin kuin isän menetys, läheisen ystävän Pekin kuolema reilu vuosi sitten ei tullut yllätyksenä. Pekillä oli imusolmukesyöpä. Se saatiin välillä kuriin, mutta syöpä uusi muutaman kerran ja hoidot rankkenivat.

– Olimme tunteneet toisemme 25 vuotta ja tapasimme useita kertoja viikossa. Pekin ympärille oli muodostunut mielenkiintoinen mikroyhteisö ”Miehistön aamukahvit”. Siihen kuului kavereita, joista monella oli ollut syöpää, sydän- tai muuta vakavaa terveysongelmaa, Vepe kertoo.

– Tapaamisissa ei puhuttu vain urheilusta ja autoilusta, vaan paljon muustakin. Vaikka pappina toimiessani olin kuullut monenlaista, niin kyllä siinä joukossa oli monesti karvat pystyssä. Olin selkeästi tietoinen siitä, että olin porukan tervein.

Veneily oli ystävysten yhteinen harrastus. Vepe osti kaikki Pekin vanhat veneet, ja Peki opetti Vepelle kaiken merenkulusta.

– Tiesimme Pekin kanssa elävämme laina-aikaa. Siksi sanoimme oikein ääneen, että nyt eletään. Kun raskaitten hoitojen jälkeen selviää vielä elävien puolelle, tietää todella kunkin hetken arvon. Se ei ole runoilevaa teoriaa vaan tiukasti koettua totta.

Pari päivää ennen Pekin kuolemaa ystävykset kävivät peittämässä veneen. Peki jaksoi vielä nousta veneen katolle, mutta köysisolmun avaamiseen eivät voimat riittäneet.

– Pekin vaimo soitti ja kertoi, että Peki on sairaalassa ja huonossa kunnossa. Lähdin sairaalaan ja olin Pekin vieressä hänen vaimonsa kanssa viimeiset tunnit. Hän kuoli silmiemme edessä.

Kun Vepe seurasi ystävän asteittaista siirtymistä pois elämästä, hänelle tuli vahvasti mieleen syntyminen.

– Koin, että samalla tavalla kuin syntyminen on ihme, myös kuolema on ihme. Ihminen on kahden arvoituksen välissä. Kummastakaan ei ole mitään varmaa tietoa.

– Kuoleman ja oman ajan rajallisuuden mielessä pitäminen antaa tervettä suhteellisuuden tajua. Kuolema-ajatusten kanssa ei kuitenkaan pitäisi kuljeskella liikaa.

Aidosti elämiseen kuuluu luopuminen

Toimiessaan pappina Vepe päätti olla hautajaisissa koko persoonalla mukana ihmisten surussa, mutta kun tilaisuus päättyi, siitä oli irrottava, sitä ei pitänyt kantaa itsessään. Niinpä Vepe ajoi meren rantaan, vetäisi papinkauluksen irti ja antoi autoradion soittaa täysillä rokkia ja silmien levätä uimarannan kaunottarissa.

Nykyisyydessä aidosti elämiseen kuuluu ajoittain myös vapaaehtoinen luopuminen.

– Vaikka sen takana on oma päätös, on siinäkin kirpaiseva menetyksen maku. Mutta kirpaisun kestää, jos päätökseen on ohjannut itselle hyvin arvokas syy.

Toimittuaan 12 vuotta pappina Vepe luopui pappeudesta keskittyäkseen kirjoittamiseen. Nyt takana on luopuminen hankkeesta, jossa olisi kertynyt ansiota, mutta joka alkoi tuntua vieraalta.

– Homma rupesi valvottamaan öisin ja vaisto alkoi kuiskailla, että onkohan tämä nyt välttämättä minun juttuni ollenkaan. Pakko­ oli miettiä tilannetta uudelleen. Siitäkin huolimatta, että koki itsensä tavallaan rintamakarkuriksi. Mutta elämän syviä virtoja vastaan ei kannata ryhtyä pyristelemään ja pärskimään.

Koirat osaavat huumorin

Vepe koki menetyksen jo lapsena. Hänen Kalle-kissansa jäi auton alle. Kalle oli kulkenut pikkupojan perässä joka paikkaan ja kasvanut tosikaveriksi. Lapselle oli kipeää tajuta kuoleman peruuttamattomuus.  Hän olisi halunnut kaivaa kissan ylös haudasta nähdäkseen sen vielä kerran. Se oli pitkä ja raastava suru.

Vielä tuoreena on 15 vuotta kaverina eläneen Reetta-koiran kuolema. Siihen liittyi päätös koiran elämän lopettamisesta, vastuunkantaminen ystävästä loppuun asti.

– Vanhan ja sairaan koiran elämän jatkaminen olisi ollut eläinrääkkäystä. Luopumisen eteen joutuvat monet, sillä eläimet elävät useimmiten lyhyempään kuin ihmiset. Yhdessä ehtii kuitenkin monessa tapauksessa elää 10–15 vuotta. Siinä ehtii kiintyä ja tulla läheiseksi. Lemmikin kuoleman tuomaa surua ei voi ymmärtää, jos maailmankatsomuksen mukaan ihminen on kaiken keskipiste.

Vepen elämässä hyvin tärkeällä paikalla on kaksi uutta ystävää: basset Jekku ja mäyräkoira Arsi.

– Koirissa on hienoa niiden leikkisyys. Ne ovat kuin kehitysvammaisia susia. Leikki kuuluu pentuvaiheessa susillekin, mutta koiralla se jatkuu koko elämän. Jos ihminen suhtautuu elämään huumorilla, hänkin on vähän kuin koira. Katselee lapsen tavalla aikuisten touhuja ja näkee ne huvittavina.

Vepen mielestä yhdelle jos toisellekin saattaisi olla hyväksi, ettei yrittäisi elää täydellisemmin kuin mihin kantti kestää. Siinä tukehtuu ja uupuu. Parempi olisi päästää irti, antaa mennä läskiksi välillä ja tehdä pilaa kaikesta, vaikka Jumalastakin.

Koirien arvostus näkyy myös Vepen esikoiskirjassa Minä vakuutusetsivä. Yksi kirjan päätekijöistä on pikkubasset Ludvig, joka säilyttää rauhallisuutensa ja huumorintajunsa isännän elämän vaihtelevissa koukeroissa.

Seuraava suru on erilainen

Vepe toteaa, että surussakin kokemus auttaa. Kun kipeä menetys koskettaa ensimmäisen kerran, sen rajuus yllättää ja hätäännyttää.

– Pekin kohdalla tiesin suruni sisällä, että tältä tuntuu aikansa, mutta tästä selviää. Ja kun nyt ajattelen isän kuolemaa, huomaan, että ne asiat, joita kaipasin, olivat joka tapauksessa jo mennyttä elämää. Elämä on vain tässä. Muu on muistoja ja suunnitelmia.

Vepen mielestä pitäisi kieltää lailla yksinkertaistavat elämäntaito-oppaat, joissa neuvotaan, miten tehdään suru­työtä, työstetään ihmissuhteita ja laitetaan muutenkin kaikki mallilleen.

– Ei elämä eikä ihminen pysy samana. On turha kuvitella, että entinen palaa. Läheisen kuoleman jälkeen pitää itsekin joltakin osin kuolla. Suru muovaa meitä ja tulemme aikanaan siitä ulos muuttuneena, ja se toisenlainen ihminen jaksaa jatkaa elämäänsä.

Vepe on oppinut, että muutosta ei voi hallita eikä sitä pidäkään voida. On vain antauduttava prosessiin ja myönnyttävä siihen, miten luonto toimii.

– Hiljalleen se muokkaa ihmisen myrskyn jälkeen taas elinkelpoiseksi. Kyllä elämä on hyvä opettaja monella tavalla ja tasolla, kun vain oppilas malttaa olla mukana ja seurata opetusta, Vepe pohtii kokemuksiaan.

– On ollut mielenkiintoista nähdä, miten moni peloistani on ollut turha. Pelkäsin, ettei ystäviä enää ole, mutta heitä onkin ilmestynyt lisää. Elämä on yllättänyt – myös positiivisesti.

Kommentoi »