Hyvinvointi
Voi Hyvin

Manuela Bosco: Luotan sisäiseen totuuteen

Manuela Bosco: Luotan sisäiseen totuuteen

Taiteilija Manuela Bosco on vaihtanut elämänsä suuntaa monta kertaa. Se on tarkoittanut kipua ja elämän perustusten kyseenalaistamista.
Teksti Katariina Romppainen
Mainos

Taidetta on kahdenlaista: hengetöntä ja sellaista, missä henki on läsnä, kuvataiteilija Manuela Bosco sanoo. Hengetön taulu ei herätä tunteita, se ei kosketa.

Manuela tietää myös, miltä tuntuu, kun elämässä kaikki tärkeä menettää merkityksensä ja valahtaa pois. Kun mikään ei tunnu enää miltään, ei kosketa.

Kuinka hän on silloin päässyt elämässään eteenpäin? Aloitetaan tästä hetkestä.

On tavallinen aamu. Manuela Bosco on vienyt neljävuotiaan tyttärensä ja kaksivuotiaan poikansa päivähoitoon ja tullut ateljeehensa Helsingin Kruununhakaan.

Hän on sitonut pitkät hiuksensa löysälle nutturalle ja pukenut yllensä huolettoman vintagetakin, joka on värittynyt maalinroiskeilla. Sitten hän alkaa maalata.

Hetkinen. Manuela Bosco? Se suomalais-italialainen aitajuoksija ja näyttelijä? Kyllä, sama henkilö.

Manuela uskoo, että mikään elämässä ei ole sattumaa ja että elämme näkymättömässä verkossa, jossa logiikka on usein kätkössä.

– Uskon, että kaikki elämäni tapahtumat ovat johdattaneet minut juuri tähän hetkeen.

Kivutta se ei ole käynyt.

Isän kuolema murtaa

Ensimmäinen iso pysähdys sattuu vuonna 2003. Manuelan rakas isä, vahvan sisilialaisen miehen perikuva, liikuntafysiologian tutkija Carmelo Bosco, kuolee aivosyöpään.

Sinä yönä kun isä kuolee, Manuela, 21-vuotias aitajuoksija ja taidehistorian opiskelija, herää kesken unien. Hän on Italiassa, ja kello näyttää 3.15 aamuyöllä.

Kirjassaan Ylitys hän kuvailee tuota hetkeä: "Taivas oli kietonut ympärilleen syvän vaaleanpunaisen harson. Valo oli uskomattoman kaunis. Se oli lempeä. Ihmettelin, kuinka aurinko saattoi valaista niin voimakkaasti siihen aikaan vuodesta. Ikkunasta avautui näkymä oliivi­pellolle, jossa rivissä talvehtivat puut taittoivat tummia varjoja vaaleanpunaista valoa vasten. Näky oli levollinen. Siinä oli jotain käsin kosketeltavan taianomaista. Melkein mystistä. Minut valtasi voimakas rauhan tunne."

Aamulla Manuela kuulee isän kuolleen rauhallisesti nukkuessaan kello 3.14.

Ensin isän poismeno tuntuu helpotukselta pitkän sairauden jälkeen. Manuela sulkee surunsa sisimpäänsä, puree hammasta ja koettaa jatkaa elämäänsä oppimallaan rutiinilla. Treenejä, kisoja ja opiskelua Jyväskylän yliopistossa. Äiti, liikunnanopettaja Anni Kirvesniemi-Bosco ja pikkusisko Carla tukevat häntä yhteisessä surussa.

Mutta kun isän kuolemasta on kulunut kuukausi, Manuela romahtaa. Hän kokee menettäneensä kaiken, elämänilonsa, intohimonsa ja tavoitteensa – ja kyvyn tuntea.

– Voin huonosti ja tunsin kovaa henkistä kipua ja tuskaa, hän muistelee.

– Isä oli suurin auktoriteettini, kallio ja turva. Luottamukseni elämään oli täysin riippuvainen siitä, kuinka paljon luotin isään. Nyt se pohja oli pudonnut pois.

Pimeimmällä hetkellä Manuela melkein näkee, kuinka maailmanjärjestys, joka on pitänyt hänen elämäänsä koossa, murtuu silmien edessä. Silloin hän kuulee sisimmästään lempeän äänen. Päästä irti, se sanoo. Siitä alkaa henkinen etsintä.

Uusi maailmanjärjestys

Murtunut Manuela ajautuu isän kuoltua ensimmäistä kertaa elämässään olemassaolon kriisiin. Onko kuolema totta, tapaako hän enää isää? Kuka tai mikä johtaa elämää? Onko kaikki kaaosta ja jos on, miksi pitäisi edes elää?

Hän lukee paljon psykologiaa, filosofiaa ja henkistä kirjallisuutta. Buddhalaisia ja kristillisiä tekstejä, kvanttifysiikkaa ja esimerkiksi Deepak Chopran, Wayne Dyerin ja Anthony de Mellon kirjoja.

Manuela löytää vastauksia, mutta monet niistä tuntuvat kuivilta, kuolleilta teorioilta. Eräs kirja, joka kuitenkin

koskettaa Manuelaa, on amerikkalaisen henkisen opettajan Marianne Williamsonin Palatkaamme rakkauteen.

Manuela ahmii kirjan, sillä sen sanoma resonoi hänessä vahvasti. Teos opastaa takaisin siihen totuuteen, mihin ihminen on syntynyt: rakkauteen.

Vähitellen murentuneen maailmanjärjestyksen tilalle rakentuu uusi.

– Aloin aavistaa ja kokea, että kaiken takana on suurempi tietoisuus, johon voimme olla yhteydessä, jos haluamme. Kaikki on yhteydessä kaikkeen.

Vähitellen isän menetyksen aiheuttama turtumus hälvenee. Mieli ja aisti avautuvat. Siinä auttaa myös meditaatio, johon Manuela on tutustunut viimeisinä urheiluvuosinaan.

Manuela muistaa hetken, jolloin hän sai kirkkaan yhteyden sisäiseen tietoisuuteensa. Se oli kuin leimahdus.

– Surffailin netissä ja päädyin roomalaisen teatterikorkeakoulun sivuille. Tiesin heti, että minun tulee hakea sinne. Tiedolle ei ollut kokemuksellista pohjaa, vaan varmuus tuli sisältäni. Tunsin valtavaa iloa ja innostusta. Aivan kuin minua olisi johdatettu juuri siihen hetkeen.

Manuela pääsee kouluun, lopettaa urheilun ja muuttaa Roomaan teatteria opiskelemaan. Ratkaisu on erinomainen.

Vaellus sisimpään

Toinen pysähdys sattuu vuonna 2010. Manuela on valmistunut intensiivisten opiskeluvuosien jälkeen näyttelijäksi ja asuu Lontoossa. Hän käy koekuvauksissa, työskentelee lastenhoitajana ja kirjoittaa kirjaa suhteestaan isäänsä. Jokin hänen sisimmässään sanoo, että tämä ei riitä.

– Lopulta kuulin, kuinka sanoin ystävälleni, että lähden kävelemään Santiago de Compostelaan. En ollut ajatellut koko asiaa tietoisesti vuosikausiin, mutta se vain tuli ulos suustani. Se oli hassu tunne.

Saman vuoden toukokuussa Pohjois-Espanjassa sataa räntää ja lunta. Manuela on henkisesti rikki ja eksyksissä mutta kävelee silti pyhiinvaellusreittiä peltojen, metsien ja kylien halki. Eteen tulee vuoria ja viinitarhoja. Paikallisia asukkaita, koiria, kissoja. Keltainen nuoli osoittaa tien, eksyä ei voi.

Manuela on lähtenyt Santiagoon Ranskan rajalta Saint-Jean-Pied-de-Portista.

Henkisen etsijän päivävauhti on kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen kilometriin. Joka päivä on taitettava matkaa, sillä majataloissa saa viipyä vain yhden yön.

Hän väsyy ja hidastaa tahtia. Mielessä pyörivät isot kysymykset. Mitä seuraavaksi? Kuka olen ja minne kuulun?

Manuela luottaa jo siihen, että sisäinen kompassi osoittaa ennen pitkää suunnan. Se ei tapahdu hoputtamalla vaan ajan kanssa. Siksi on hyvä vaeltaa omaan tahtiin toisten joukossa, silti yksin. Muu maailma pysyy kaukana.

800 kilometrin reitillä on hiljentymään kutsuvia pysähdyspaikkoja: temppeleitä, kirkkoja ja kappeleita. Manuelan mieleen jää Pyhän Lucian kirkko.

Siellä hän hengähtää, istuu hiljaisuudessa ja kuulostelee sieluaan.

Räntäsade hellittää, sää kirkastuu ja pilvet väistyvät auringon tieltä. Kolmen viikon kävelyn jälkeen Manuela saapuu perille Santiago de Compostelan vanhaankaupunkiin. Mieli on seestynyt ja levollinen.

Vastaus on kypsynyt kilometrien myötä. Se on Suomi.

– Minulle tuli koti-ikävä. Kun pääsin perille Santiagoon, ostin menolipun Helsinkiin.

Sormet puskevat värejä

Palattuaan Suomeen Manuela saa töitä melkein heti. Hän näyttelee Mikkelin teatterissa lähes vuoden. Mikkelistä hän palaa Helsinkiin ja kirjoittaa Ylitystä. Vuonna 2012 julkaistusta kirjasta tulee eräänlainen tilinpäätös urheilu-uralle ja isäsuhteelle.

Ajan sukkula pyörii, ja tärkeitä asioita tapahtuu.

– Tapasin lasteni isän, ja saimme kaksi lasta. Se oli hyvää aikaa, monessa mielessä, hän kertoo.

Ensimmäisellä äitiyslomallaan Manuela kirjoittaa lastenkirjan näyttelijä­kollegansa Pamela Tolan kanssa. Hän saa myös kivoja tv-rooleja, mutta freelancerin henkinen ja taloudellinen epävarmuus rasittavat mieltä.

– Halusin suuremman tähtäimen. Halusin työn, jossa voisin luoda kauneutta päivittäin niin, etten olisi riippuvainen kenestäkään muusta. Työn, johon voisin uppoutua täydesti.

Tulee vuosi 2015. Manuela etsii taas vastauksia. Miten hän voisi luoda maailmaan harmoniaa ja kauneutta päivittäin, saada siitä elannon ja määrätä itse työaikansa? Miten hän voisi toteuttaa kutsumustaan "isosti"?

Manuela meditoi päivittäin ja kuuntelee sisintään. Oivallus iskee tällä kertaa varsin fyysisesti. Tuntuu kuin kädet kihelmöisivät, kuin sormista puskisi värejä ulos. Vanha unelma on palannut!

Manuela kertoo, että hän on lapsesta asti rakastanut maalaamista. Isä sanoi häntä perheen taiteilijaksi. Yläkouluiässä Mikkelissä Manuela urheili, harrasti nuorisoteatteria ja maalasi. Hän oli lukiossa hyvä kuvaamataidossa, mutta ei uskonut vielä silloin, että olisi tarpeeksi lahjakas.

– Silti halu maalata jäi minuun viideksitoista vuodeksi, vaikkakin hiljaisena tulena. Sitten se roihahti. Tarve alkaa maalata systemaattisesti ja päivittäin oli niin vahva, etten voinut enää ohittaa sitä. Samaan aikaan löysin ateljeen päivittäisen kauppamatkani vierestä, hän kertoo.

Manuela alkaa maalata. Elämä yllättää iloisesti. Hänen värikylläiset, abstraktit maalauksensa menevät heti kaupaksi.

– Laitoin sosiaaliseen mediaan kuvia tauluistani, ja tilauksia tuli heti. Se tuntuu ihmeeltä, johdatukselta, hän toteaa.

Manuela työskentelee yhä samoin. Kun taulu valmistuu, hän ottaa siitä valokuvan ja lataa sen someen, missä hänen taiteensa ystävät eri puolilla maailmaa tietävät jo sitä odottaa.

Hän on myynyt kolmessa vuodessa satoja tauluja ja pitänyt kahdeksantoista näyttelyä. Elanto tulee nyt kuvataiteesta. Välillä Manuela tekee töitä myös näyttelijänä, jos kiinnostava rooli osuu kohdalle.

Ilo näyttää suunnan

Kuvataiteilijana Manuela kertoo olevansa vahvasti intuitiivinen.

– Käsi menee sinne, minne menee. Joskus suurten teoskokonaisuuksien punainen lanka paljastuu vasta ennen viimeisiä maalauksia. Toki voi käydä toisinkin päin ja syntyy selvä teema, mikä alkaa toistua. Mutta lähes aina lopputulos on minulle yllätys, Manuela kuvailee.

– Minulla on myös loppumaton halu luoda syvällisempää, parempaa, kauniimpaa ja herkempää taidetta. Jos voin jollain tavalla koskettaa ihmisten sisintä niin, että se lisää heidän elämäänsä kauneutta, voimaa, iloa ja lohtua sekä luottamusta parempaan, olen onnistunut. Tällaisesta palautteesta olen hyvin kiitollinen. Se on minulle suurin lahja taiteilijana.

Vaikka luomisen rytmi on syklinen, työ vaatii arkisia kehyksiä.

– Maalaaminen ei ole haahuilua vaan työtä. Maalaan virka-aikana ja illat pyhitän perheelle. Haluan olla läsnä lapsilleni.

Kuvataide yhdistää Manuelaa ja hänen nykyistä aviopuolisoaan, muusikko Tuure Kilpeläistä.

– Tuure on koulutukseltaan taiteen maisteri. Hän on myös visualisti ja erittäin taitava piirtäjä. Romanttiskaihoisa vaatemerkkimme BosKil, yhteinen kuvataiteen sivuhaara, julkaistaan syksyllä.

Boskilin vaatteet tehdään ylijäämäkankaista. Se sopii parin arvomaailmaan.

Sisäinen tieto kantaa

Manuela on vasta 36-vuotias, mutta hän voisi kirjoittaa jo toisen tilinpäätöksen. Siinä hän kertoisi, että elämä näyttäytyy nykyhetken näkökulmasta johdonmukaisena jatkumona.

– Näen elämäntapahtumien välisen logiikan. Urheilu antoi minulle kehykset, joiden sisällä voin luoda vapaasti. Se toi kurinalaisuutta, järjestyksen ja päivärytmin. Urheilu opetti minua tekemään fyysistä työtä tavoitteen eteen. Vaikka koin epäonnistumisia, en jäänyt murehtimaan, vaan suunta oli aina eteenpäin, hän kuvailee.

Myös opiskeluaika Roomassa oli tärkeä.

– Siellä kasvoin naiseksi ja opin seisomaan omilla jaloillani. Olen aina ollut vähän ulkopuolinen. Se johtuu monikulttuurisesta taustastani. Olen elänyt kahden kulttuurin välissä, sisilialaisen isän lapsena suomalaisessa pikkukaupungissa ja suomalaisena italialaisessa koulussa.

Manuelan mukaan ulkopuolisen identiteetti sopii taiteilijalle, koska sen avulla hän voi liikkua sujuvasti eri piireissä.

– Minun ei tarvitse kuulua mihinkään tai edustaa mitään. Identiteetti on mielestäni tarpeellinen illuusio, mutta en usko sen muuttumattomuuteen.

Tilinpäätöksessä Manuela kiittäisi myös kriiseistä. Nyt hän luottaa sisäiseen tietoonsa.

– Olen oppinut erottamaan, mitä itse haluan ja milloin toimin ulkoa ohjatusti.

Vaikka Manuelan elämänpolun käännekohdat jäsentyvät helposti ammatillisesti, intuitio ja henkisyys kattavat koko elämänpiirin. Hän meditoi yhä päivittäin ja kuuntelee sisimpäänsä päätöksiä tehdessään. Oikean valinnan tunnistaa innostuksesta ja ilosta, jota se herättää.

– Minut valtaa rauhan tunne ja varmuus, että tämä tie on oikea. Se on suuri helpotus. Kuollut ei jatka matkaansa vaan tippuu pois tai muuttaa muotoaan. Se on mielestäni kasvun, kehityksen ja oppimisen kannalta tärkeää.

Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 6/2018

Julkaistu: 12.9.2018