Terve.fi

Kipuni on vihdoin otettu vakavasti – lukijan kertomus vestibuliitista


Kirvelyä ja kipua. Pikkuhousut hankaavat kävellessä niin että itku meinaa päästä. Pyöräillä en voi, se tekee niin kipeää. Istuminenkin koskee.

Kirvelyä ja kipua. Pikkuhousut hankaavat kävellessä niin että itku meinaa päästä. Pyöräillä en voi, se tekee niin kipeää. Istuminenkin koskee. Mikä minulla on? Virtsarakontulehdus se ei ole, eikä hiivakaan. Poikakaverin kanssa suudellessakin koskee. Tuntuu kuin koko alapääni olisi tulessa. Katselen ulos ikkunasta ja mietin, mikä on vikana. Ikää vasta 16 vuotta. (Päiväkirjasta 12.2.1999.)

Ensimmäiset oireet vestibuliitista tulivat viidentoista ikävuoden loppupuolella. Kovaa kirvelyä virtsatessa, pyörällä polkeminen oli mahdotonta. Liian kireät housutkin aiheuttivat kivun. Kaverit kulkivat tiukoissa farkuissa, minulla eivät housut saaneet puristaa lainkaan. Seurustelin vakavasti, mutta yhdyntää emme olleet vielä kokeilleet. Äitini sai minut menemään gynekologille, koska oireet alkoivat huolestuttaa.

Sisätutkimus teki kipeää, mutta gynekologi arveli sen johtuvat siitä, etten ollut vielä ollut yhdynnässä. Kun kerroin muusta kivusta, oli gynekologi sitä mieltä, että kyse on psyykkisistä tekijöistä. Menimme poikakaverini kanssa yhdessä hänen vastaanotolleen keskustelemaan seksuaalisuudesta. Hänen mielestään se olisi ratkaisu kipuihini. Apua siitä en kuitenkaan saanut.

Kivut jatkuivat. Ehdotin poikakaverilleni monta kertaa että voimme erota, kuka tällaista jaksaa? Mieli oli pitkään maassa, kaikki tuntui niin epätoivoiselta ja se kipu, vain minun pääni tuotosta. Liikunnanopettajani ei ymmärtänyt, etten voinut tulla uimaan, koska tamponin käyttö on aivan mahdotonta. Pillereitä söin jatkuvasti epäsäännölliseen ja runsaaseen vuotoon. Poikakaverin edessä häpesin, olin niin viallinen.

Menimme kihloihin ja naimisiin tietoisina kivusta. Kukaan häävieraista ei varmasti tiennyt, että hääpukuni alla ei suinkaan ollut mitkään pitsistringit, vaan puuvillaiset löysät alushousut. Ja morsian käy vessassa lisäämässä puuteria nenäänsä? Ei, vaan laittamassa rasvaa alapäähänsä, että voi rauhassa ja kivutta juhlia.

Ensimmäinen yhdyntäkokeilu oli kammottava. Kipu tuntui varpaissa asti, eikä siinä nauttinut kumpikaan. Pitkä seurusteluaika ja monet lääkärissäkäynnit olivat kuitenkin tehneet suhteestamme lujan ja avoimen. Itkin sängyssä niin etten meinannut happea saada. Mieheni toi pakastevihannespusseja haarojeni väliin, jotta polte helpottaisi. Seuraavana aamuna oli vielä hankala käydä WC:ssä. Yhdynnät jatkuivat samanlaisina, jolloin muutaman kerran jälkeen päätimme lopettaa ne kokonaan.

Hakeuduin taas kerran eri gynekologille, avun toivossa. Pillereitä vaihdettiin ja sain reseptin puudutusainetta varten, jota voisi käyttää ennen yhdyntää. Päätimme yrittää uudella innolla. Varovaisten esileikkien jälkeen laitoin puudutusainetta, katsoimme molemmat kelloa, milloin 7 minuuttia on kulunut. Sitten äkkiä itse yhdyntään, jotta sen ehtii suorittaa ennen kuin puudutteen vaikutus lakkaa. Ensimmäisen kerran nautin yhteisestä hetkestämme näissä merkeissä. Yhdynnän loppumisesta kului kymmenen minuuttia ja taas tuntui kamala kipu. Uudelleen lääkäriin, jolloin hän totesi, että näemmä jälkikipu on niin kova, ettei puudutusaineen teho riitä siihen.

Taas itkua, itkua ja masennusta. Puudutusaineiden avulla tulin raskaaksi. Ilo oli suuri, tuleehan minusta äiti, alapääni ei sittenkään ole täysin käyttökelvoton. Muutama viikko ja keskenmeno. Olen sittenkin täysin viallinen. Naistenklinikalla kerroin, että minulla on epäilty olevan vulvodynia. Kerroin oireista, mutta kukaan ei noteerannut ongelmaani. Lääkäri kysyi kuinka tulin kivusta huolimatta raskaaksi. Kun kerroin puudutusaineen käytöstä, hän nauroi. Nauroi ääneen minun edessäni. Ultraääni tehtiin peräsuolen kautta ja sekin koski. Itkin niin katkerasti. Olin valmis lopettamaan suhteeni ja elämäni. En ole parisuhteeseen kelpaava, näin kuinka mieheni kärsi. Yritin hyväillä häntä, minulle ei voinut kivun vuoksi tehdä mitään. Ei koskettaa eikä hyväillä.

Äitini oli löytänyt lehdestä artikkelin jossa käsiteltiin samanlaisia oireita kuin minulla. Siinä kerrottiin naistenklinikalla toimivasta vulvodyniapoliklinikasta sekä uusista hoitomenetelmistä. Onneksi tätini on lääkäri ja sain häneltä heti lähetteen naistenklinikalle. Odotus tuntui iäisyydeltä.

Minulla todettiin kolmen plussan vestibuliitti (= erittäin vaikea-asteinen). Lääkäri Paavonen ehdotti, että kokeillaan ensin fysioterapiaa ja sitten pistoshoitoja. Sain lähetteen kätilöopistolle fysioterapiaan ja jäimme odottelemaan hoidon tuloksia. Oma fysioterapeuttini oli aivan mahtava ja auttoi minua vielä enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Ensimmäinen ulkopuolinen ihminen joka kuunteli ja välillä tuntui, että jopa ymmärsi. Se oli tärkeää, koskapa itse hoidoista ei tuntunut olevan kovasti apua. Hoidot tekivät kipeää, mutta yritin urhoollisesti. Ajan myötä ne kuitenkin lopetettiin, tuloksitta. Palasin takaisin naistenklinikalle Paavosen vastaanotolle. Hän tutki minut ja kertoi, ettei pistoshoitoja kannata aloittaa, koska niistä ei luultavimmin ole minulle mitään hyötyä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi leikkaus.

Sairauden kanssa on elettävä. Olen ollut naimisissa kohta kolme vuotta. Sairautta on kestänyt viisi vuotta. Minulla on aivan mahtava mies. Hän on joka suhteessa asettanut tarpeeni omiensa edelle. Monet yöt olen itkenyt ja inhonnut itseäni, alapäätäni. Mieheni on kannustanut jaksamaan, odottaminen tuntuu iäisyydeltä. Tekee niin kipeää nähdä vierellä nuori mies, joka yrittää hillitä omia halujaan ja ymmärtää kipuani, tuskaani. Silloin kun olemme voineet olla yhdynnässä, tapahtuu se tietyssä asennossa, tietyllä tavalla ja nopeasti. Yksikin liikahdus väärään suuntaan tai yksikin minuutti liian kauan aiheuttaa kohtuuttoman kivun. Kuinka moni hetkemme on päättynyt itkuun, tuskaan ja pahaan mieleen.

Joulukuussa (2003) on leikkaus edessä. Se on viimeinen toivoni. Olen miettinyt, että entä jos se ei onnistu? En jaksa olla enää urhea. Maailmani hajoaa siihen. Olen vasta kahdenkymmenen enkä voi nauttia seksuaalisuudestani, en pyöräilystä tai muista asioista jotka aiheuttavat hankaamista. Toimenpiteen on pakko onnistua, minulle ei muuta vaihtoehtoa jää. Onneksi me sairastuneet olemme löytäneet toisemme. Vain me voimme ymmärtää toistemme tuskan.

Toivon sydämessäni, että ensi jouluna nautin siitä, että olen nainen ja että minulla on aivan erityislaatuinen aviomies. Kipua ja toivottomuutta en varmasti koskaan unohda. Ja aina on mielessäni lääkärin sanat: “kipu voi johtua sinun omista esteistäsi seksuaalisuuden suhteen”. Onneksi kipu ei ole pääni sisäistä tuotantoa. Kipuni on oikeaa ja vihdoin otettu vakavasti.

Julkaistu: 26.6.2012