Kivut eivät olleet vielä pahoja: yhdyntä onnistui, vaikkakin sisään työntyminen vihlaisi hiukan, eikä yhdyntää voinut jatkaa kauhean pitkään, kun liike alkoi sattua. Lääkärillekin mainitsin tästä, mutta hän väitti, että limakalvot ovat vain herkät tulehdusten takia. Minä uskoin myös niin ja ajattelin, että kyllä se siitä. Käytetään vain liukastusta. Yksi gynekologi jopa epäili, että minulla olisi kondylooma, vaikkei se olisi ollut edes mahdollista.

Olin lukenut jostakin vestibuliitista, ja mietin hiljaa itsekseni, että josko sittenkin. En kuitenkaan halunnut uskoa siihen. Kun yhdyntä ei eräänä kauniina päivänä onnistunut ollenkaan, tajusin, että nyt pitää varata aika lääkärille.

Itku kurkussa kerroin vakiogynekologilleni kivuista. Vanupuikkotestissä valitin kivusta. Itkua nieleskellen kuuntelin diagnoosin ja ajatukset sekaisin menin takaisin oppitunnille. Näin jälkeenpäin ajatellen taisin olla aikamoisessa shokissa. Työnsin diagnoosin taka-alalle, kieltäydyin ajattelemasta sitä. Muistan soittaneeni poikaystävälleni ja kertoneeni melkein iloisesti hänelle, että mysteeri on selvinnyt. Vakuutin iloisesti olevani aivan kunnossa. En kyllä ollut lähellekään kunnossa.

Kun viikonloppuna näin poikaystäväni, en edelleenkään puhunut asiasta mitään, hänkään ei maininnut asiasta. Vasta kun käperryin illalla sängyssä poikaystäväni kainaloon, kaikki padot murtuivat. Itkin, niistin ja taas itkin ja valitin. Koko kauheus iski tajuntaani yhtenä tuskallisen viiltävänä mylläkkänä. Ulvoin, että poikaystäväni pitää jättää minut, eihän kukaan voi olla tällaisen puolinaisen kanssa. Yhdessä ollaan kuitenkin edelleen, oltu jo neljä vuotta.

Nyt sairastan toista vuotta diagnoosin saamisesta ja sairaus on luokiteltu vaikeaksi – yhdynnät ovat mahdottomia. Vaikka diagnoosin sainkin vasta reilu vuosi sitten, on sairaus ollut minulla jo pidempään. Ehkä jopa aina, sillä ensimmäinen kertani oli jo todella kivulias, eikä meinannut millään onnistua. Myös sen jälkeen alapääni oli aina yhdynnän jälkeen enemmän tai vähemmän arka, eikä uusinta ole tullut kysymykseenkään. Ajattelin vain, että se kuuluu asiaan. Että kaikilla on niin, mutta siitä ei vain puhuta.

Vestibuliittiini on kokeiltu penslausta, vähä-oksalaattista dieettiä ja olen syönyt hermokipulääkkeitä ja magnesiumsitraattia. Eivät ole tehonneet. Lisäksi olen rasvannut alapäätäni Ovestin-nimisellä estrogeenivoiteella. Sain vähän aikaa sitten myös lähetteen fysioterapiaan, sillä vestibuliitti on aiheuttanut minulle vaginismia ja lantionpohjan lihakseni ovat kroonisesti aivan jännittyneet ja kovat. Fysioterapian pitäisi saada ne taas rennoiksi.

Vaiva on välillä parantunut hiukan, mutta pahentunut jälleen uudestaan. Epäilen, että tarinat yhtäkkiä parantuneista naisista ovat pelkkää urbaanilegendaa. Kaikkein käsittämättömintä on lääkäreiden haluttomuus perehtyä vaivaan, vaikka se on hyvinkin helposti todettavissa. Taudin syyt ovat vieläkin hämärän peitossa, vaikka tapauksia on ollut olemassa 1800-luvulta lähtien ja yllättävän moni kärsii tästä vaivasta. Toisaalta, koska tauti koskee niin intiimiä elämän aluetta, ei siitä ole helppo puhua ja osaltaan varmasti senkään vuoksi tautia ei ole tutkittu. Ja mikä kismittää eniten, on se, että ketään ei kiinnosta panostaa tautiin, koska se on ”vain” nuorten naisten vaiva. Jos miehet kärsisivät tästä, olisi tehokas hoitokeino varmasti löydetty!

Pikkuhiljaa olen oppinut elämään taudin kanssa, mutta ei tätä hyväksy, eikä tähän totu. Se kalvaa jossakin taustalla ja vaikka sen yrittää painaa jonnekin unohduksiin, se purskahtaa kyynelinä pintaan mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Kun ystävät kertovat seksiseikkailuistaan, minä olen hiljaa ja nieleskelen.

Myös seksielämäni ja suhtautuminen seksiin on heittänyt häränpyllyä. Kun yhdynnät eivät onnistu, tuntuu olo niin vajavaiselta ja riittämättömältä, että se tappaa kaiken naiseuden ja hukuttaa seksuaalisen identiteetin. Seksiä ei tee mieli, koska se ei onnistu kuitenkaan. On helpompaa olla haluamatta. Näin voi välttyä tuskalliselta yhdynnän kokeilemiselta. Eikä tarvitse olla mikään älyn jättiläinen tajutakseen, että tällainen raastaa suhdetta.

Vaikka tiedän, että poikaystäväni rakastaa minua, en voi olla ajattelematta, kuinka pitkään hän jaksaa tällaista. Sekin pelottaa, että jos meillä joskus menee poikki, löydänkö koskaan uutta miestä, joka jaksaa tätä vaivaa. Jos minä olisin mies, en voisi kuvitella seurustelevani vestibuliittia sairastavan naisen kanssa. Poikaystäväni tuki on kuitenkin ollut hienoa ja auttanut jaksamaan eteenpäin.

Vaikka olo välillä tuntuukin epätoivoiselta, en halua luovuttaa kokonaan. Jaksan jossakin mieleni sopukoissa uskoa, että en edes minä voi kärsiä tästä loputtomiin. Joskus minun on parannuttava.