Voi hyvin

Ihmeiden aika on nyt

Ihmeiden aika on nyt
Uspenskin katedraalissa on ikoni, jonka edessä ihmiset rukoilevat ihmeitä. Kaikki heistä eivät ole uskovaisia. Silti ikoni vetää puoleensa magneetin lailla. Olisiko aika uskoa ihmeisiin?
Julkaistu: 22.2.2019

Mitä tämä oli, oikeasti? Mistä tässä oli kyse ja kuka tätä kaikkea ohjasi? Ei voinut olla niin, että asiat tapahtuivat sattumalta, tiesin, että niin ilmeisesti oli, mutta se tuntui minusta mahdottomalta.

Näin kirjailija Juha Itkonen pohtii omakohtaisessa romaanissaan Ihmettä kaikki. Perheen kolmannen lapsen hankinta sysäsi isojen kysymysten äärelle ja mullisti ajattelua.

Ensin onnellisesti alkanut raskaus päättyi lapsen menetykseen. Suru oli musertava. Sitten pariskunta sai kaksoset, jotka syntyivät pieninä keskosina. Huoli oli hurja mutta loppu onnellinen.

Sairaalapastori tulkitsi, että kyse oli siunauksesta. Perhettä oli siunattu lopulta neljällä lapsella. Isä-Itkonen vain ihmetteli sairaalasta kotiutuvia vauvojaan: ”Seisoimme valossa, valon keskellä, eikä ­pimeyttä sillä hetkellä ollut.”

Kozelštšanin Jumalanäidin edessä palaa tyypilliseen tapaan eniten tuohuksia. Pieni tummanpuhuva ikoni erottuu heti muista maalauksista Uspenskin katedraalissa Helsingissä.

Neitsyt Marian ja lapsen ympärille on ripustettu votiivilahjoja: sormuksia ja kultaketjuja. Ne ovat ihmisiltä, jotka ovat palanneet kiittämään. Ihme omassa tai läheisen elämässä on koskettanut.

Tämän ihmeitätekevän ikonin edessä on rukoiltu perheenlisäystä, sairauden voittamista ja työpaikan saamista. Siis lähes kaikkea mahdollista inhimillistä maan ja taivaan väliltä. Lohtua ja turvaa.

Eräs pariskunta matkusti Uspenskiin Keski-Euroopasta lapsitoiveensa kanssa. He palasivat kiittämään pienokainen ­sylissään.

Läheskään kaikki tarinat eivät ole näin ihmeellisiä ja onnellisia. Miksi eivät?

– Vain Jumalalla on harkintavalta. Jos et saa vastausta, se ei suinkaan tarkoita, että Jumala ei olisi kuullut. Se, ettei tapahdu mitään, voi myös olla ihme. Voin pyytää asiaa, joka ei olekaan hyväksi minulle , Uspenskin kirkkoherra Markku Salminen vastaa.

Hänestä olisi suorastaan vaarallista, jos pyynnöt toteutuisivat ­jotenkin liukuhihnalla.

– Ajattele, jos menisin ikonin eteen ja kaikki toiveeni toteutuisivat. Millaista inhimillistä kärsimystä se aiheuttaisi! Nehän olisivat vain minun toiveitani. Herra varjelkoon meitä siltä.

Uspenskissa on käynyt usein myös luterilainen pappi Kaisa Kariranta. Vuosia sitten erokriisin keskellä hän koki ihmeellistä rauhaa Kozelštšanin ikonin edessä. Mitään muuta mullistavaa käännettä raskaassa elämäntilanteessa ei ­rukouksista huolimatta tapahtunut.

Silti ei ole mikään ihme, että pari vuotta sitten Kariranta palasi Uspenskiin tuoreen toiveensa kanssa. Hän sytytti tuohuksen ja rukoili, että saisi kirjoittaa ihmeistä matkakirjan. Hän halusi kiertää niissä Euroopan pyhissä paikoissa, joissa on tapahtunut yllättäviä asioita.

Kariranta ei pyytänyt Jumalanäidiltä suoraan rahaa tai kustannussopimusta. Se olisi tuntunut liian karkealta ja itsekkäältä. Vähän häntä tämä kaunis kiertely tosin nauratti, sillä tarvittavat summat olivat kyllä tiedossa.

Ihmeellinen matkakirja ilmestyi nyt syksyllä. Kariranta teki kolme reissua: länteen, etelään ja itään.

– Olihan se todella ihme. Hain ja sain apurahaa sekä kustannussopimuksen. Kun ystävät kuulivat projektistani, he antoivat myös runsain mitoin hyviä matkavinkkejä.

Matkoillaan Kariranta esirukoili ihmeitä, pieniä ja suuria, lähipiirilleen. Itse hän oli jo saanut tämän mainion matkalahjakortin.

Yksi vahvimman vaikutuksen tehneistä paikoista oli isä Paisioksen hauta Surotin kylässä Kreikassa. Paisios oli Athosvuoren kilvoittelija, parantaja ja opettaja.

– Siellä oli aivan erityinen, vahva tunnelma, Kariranta kuvailee.

Hän rukoili haudalla erään sairaan ystävänsä puolesta. Vastaus tuli nopeasti. Jo seuraavana päivänä Kariranta sai viestin, että ystävän diagnoosia oli korjattu. Tilanne ei ollutkaan niin vakava kuin oli luultu. Ihme vai silkkaa sattumaa?

Kuinka moni onkaan rukoillut läheisen toipumista ja pettynyt pahasti?

– Kohtaloon ei tarvitse alistua hymistellen. Jumalalle saa raivota ja olla vihainen. Hän ei mene siitä rikki, Kariranta sanoo.

Nuoret miehetkin ovat yllättäen purskahtaneet itkuun Jumalanäidin edessä, Markku Salminen kertoo.

Miksi ikonit ja tietyt pyhät paikat koetaan niin voimakkaasti?

Rukoukset tarttuvat ikoneihin ja seiniin, Salminen ja Kariranta vastaavat. Siellä, missä on toivottu paljon, on saatu paljon.

– Jo perspektiivi on käännetty. Ikoni on ikkuna iäisyyteen. Se katsoo minua, puhuttelee. Ja tuo katse saa minussa toivottavasti aikaan jonkun sielunliikkeen. Ihme ei ole päämäärä, vaan polku muutokseen, Salminen sanoo.

Hän pyytää usein esirukouksia pyhältä Menakselta, kun hukkaa tavaroitaan. Menaksella on kuulemma pitkä kokemus ihmeiden alalta. Hän eli 300-luvulla.

– Toimii! Siis, jos joku muu rukoilee puolestani Menasta. Olen itse heikko rukoilija, vasta aloittelija.

Salmisen mukaan nämä ”täsmäpyhät” ovat hyviä, jos tarvitsee nopeasti apua. Esimerkiksi yllättävässä myrskyssä merellä kannattaa pyytää pyhältä Nikolaukselta apua.

Kaikista ihanista ihmeistä huolimatta, niistä puhuminen tuntuu silti jotenkin vanhahtavalta. Vähän kuin katselisi värähtelevää mustavalkoista rainaa ensimmäisistä alkeellisista lentokoneista. Ne vaappuivat hetken ilmassa ennen kuin rojahtivat alas.

Uskomme vankasti tieteeseen ja järkeen, tutkimuksiin ja tilastoihin. Järeisiin suihkukoneisiin ja suuriin satelliitteihin. Ja jos ihminen ei osaa asiaa omilla laitteillaan ja laskelmillaan selittää, sitä ei ole olemassa. Maallistunut mieli torjuu ihmeen mahdollisuuden.

Silti koko elämä maapallolla on suuremman luokan ihme. Täällä me pyörimme keskellä mustaa avaruutta samalla, kun mietimme, mitä ruokaa ostaisimme kaupasta työpäivän jälkeen.

Olemmeko lukinneet ihmeiltä ulko-oven vai emmekö vain yksinkertaisesti enää havaitse niitä?

– Sattumille on jäänyt hyvin pieni tila. Emme enää osaa odottaa ihmeitä, Kaisa Kariranta vastaa.

Markku Salminen ratkaisee ongelman siteeraamalla metropoliitta Ambrosiusta, joka on sanonut, ettei Kristuksella ole muita käsiä kuin ihmisen kädet. Ne voivat olla hyvän kirurgin tai syöpälääkärin kädet.

– Järki ja tiede ovat oikein hyviä asioita. Pätevä lääketieteellinen hoito on yhtä Jumalan ihmettä. Sen sijaan tiedeuskovaisuus on vaarallista. Se ei ole koko kuva maailmasta. Jos poistetaan uskon mahdollisuus, kavennetaan ihmistä.

Salminen pitää holistisesta ihmiskuvasta, jossa nähdään myös hengelliset tarpeet. Jos uskaltaisimme avautua, voisimme tulla myönteisesti yllätetyiksi.

– Ihme ei ole vaihtoehtoinen vaan täydentävä hoitomuoto. Ihme voi olla se, että löydän juuri oikean lääkärin tai hoidon.

Maallistunut järki-ihminenkin saattaa tipahtaa polvilleen ja rukoilla ihmettä, kun tilanne on sietämätön eikä ratkaisua näy. Salminen rukoilisi jo aiemmin.

– Tekisin sen toisinpäin. Menisin ensin ikonin ääreen ja sitten poliklinikalle.

Kirkkoherran mielestä hienoin ihme on se, kun ihminen nousee kukoistukseen mahdottomuuden keskeltä. Tai että hän jaksaa elää sen mahdottomuuden keskellä katkeroitumatta ja uhriutumatta.

Kirkonisät sanovat, että sairaus on Jumalan vierailu ihmisen luona. Se ei ole rangaistus. En silti romantisoi sairautta. Mutta kaikkihan me kuolemme. Keho oireilee kuoleman merkkejä jo eläessämme. Se on kehotus elää juuri tässä ja nyt.
Tuohuksen voi sytyttää kuka tahansa. Ei tarvitse olla ortodoksi. Palava tuohus symboloi rukousta.

Kozelštšanin ikonin tarina on aika ihmeellinen. Maalattu painokuva on peräisin 1800-luvulta ja malli 1700-luvulta. Ikoniin liittyvät ihmeet alkoivat vuonna 1881, kun kreivi Kapnistin tytär Maria parani rukoiltuaan äitinsä kanssa ikonin edessä.

Suomessa ikoni koki hurjan matkan vuonna 2010, kun se varastettiin Uspenskista. Lopulta varas tuli katumapäälle vankilassa ja kertoi, missä Jumalanäiti lepäsi: maakätkössä Turussa.

Markku Salminen muistaa hyvin, kun poliisit laskivat vettyneen, likaisen ja ötököitä vilisevän ikonin hänen työpöydälleen. Kirkkoherra oli riemuissaan. Tämä oli ihme. Varkaat olivat myyneet lähes kaikki votiivilahjat ja helmivaippa oli poissa.

Nunna Kristoduli tulkitsi tapahtumia niin, että Neitsyt Maria halusi riisua päältään helmet ja korut, jotta häntä olisi helpompi lähestyä.

Kozelštšanin ikoni siis konservoitiin ilman uusia koristeita. Siitä tuli karun kaunis. Markku Salminen paljastaa, että ikoni alkoi pitkän konservoinnin lopussa tuoksua ihmeellisen hyvälle. Se oli merkki. Neitsyt Marian ja lapsen oli aika palata kotiin Uspenskiin.

Kun luterilainen kirkko vahvisti asemiaan, kaikenlainen taikauskolta tuoksahtava pestiin pois perin juurin. Karirannan mielestä äärimmäisessä pelkistämisessä menetettiin lapsi pesuveden mukana.

”Luterilainen ihme on kassin pohjalle unohtunut karkki, joka löytyy hädän hetkellä”, Kaisa Kariranta kiteyttää hauskasti kirjassaan. Vähän toista siis kuin ihmeparaneminen tai yllätysvauva. Makeinen sulaa nopeasti suussa.

– Olen tässä suhteessa kapinallinen luterilainen. Haluan uskoa ihmeisiin enkä vierasta hörhöilyä. Jumalahan on joka tapauksessa järkeä suurempi. Itselläni on ollut hengellisiä kokemuksia, jotka ovat tuntuneet hyvin ihmeellisiltä.

Luterilaisissa kirkoissa ei ole yhtään voimallista ikonia tai hämmästyttävää reliikkiä, pyhäinjäännöstä. Ei suitsukkeen tuoksua eikä mysteerin makua. Uskonpuhdistaja Luther taisi olla aikamoinen tosikko?

– Hän oli ihan hauska mies, mitä olen lukenut. Erästä ystäväänsä hän patisteli tekemään syntiä synkistelyn sijaan, että Jumalalla olisi jotain armahdettavaa. Me Lutherin seuraajat olemme niitä tosikkoja. Myöhempi luterilaisuus on tehnyt tästä aika vakavaa hommaa, Kaisa Kariranta vastaa.

Hän työskentelee parhaillaan turistipappina Espanjan Aurinkorannikolla. Puolen vuoden pesti oli myös ihme. Pari vuotta sitten valmistunut pappi oli toivonut ulkomaankomennusta. Ja kas vain, sellainen mahdollisuus avautui ihmeenomaisesti.

– Ihme ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei itse tarvitsisi tehdä mitään. Asioita pitää edistää ja tehdä töitä. Silti on vapauttavaa, kun voi letkeästi jättää paljon myös Herran haltuun. Elämä ei ole minun varassani.

Entä jos koko kristinusko ei herätä mitään vastakaikua omassa mielessä? Pitääkö myös ihmeet unohtaa saman tien?

Kariranta kannustaa hakeutumaan esimerkiksi luonnon ihmeiden äärelle: korkeille vuorille, virtaavien vesien ja lähteiden läheisyyteen. Myös taide voi koskettaa ihmeenomaisesti.

Kun istuu hyvien ystävien kanssa iltaa tai kattaa perheen kanssa pöytää kotona, harvemmin sitä pysähtyy ja havahtuu. Nämä ihmiset ympärilläni ovat suuri ihme. Eikä tämä hetki koskaan toistu juuri samalaisena. Miten monenlaisten sattumien, yllätysten ja erehdysten kautta olemmekaan päätyneet yhteen.

– Voidakseen nähdä ihmeitä, pitää nähdä koko elämä ihmeenä, Kaisa ­Kariranta pohtii.

Kaisa Kariranta Aurinkorannikon evankelisluterilaisen seurakunnan pappi.
Markku Salminen Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra.

Toivotko ihmettä elämääsi?

Mitä tulisi tehdä, jos haluaa kokea ihmeen?

Markku Salminen: ”Luottaa etukäteen siihen, että Jumala tietää tarpeemme parhaiten. Aina saa pyytää. Meitähän kannustetaan anomaan. Jos koet ihmeen, kätke se sydämeesi ja kiitä Jumalaa. Älä mene kuuluttamaan sitä julkisuuteen. Pyydä läheisiltä esirukouksia. Esirukous on erittäin vahva väline, jos on voimaton olo.”

Kaisa Kariranta: ”Kannattaa alkaa kiittää kaikesta. Mieti joka ilta, mitä hyvää tänään on tapahtunut. Mitä enemmän kiität, sitä selvemmin havaitset kiitollisuuden aiheita.”

Mitä ihmettä rukoilisitte näin vuodenvaihteessa?

Markku Salminen: ”Vilpittömästi sitä, että ihmiset jaksaisivat kompleksista, monimutkaista maailmaa. Että emme tyytyisi helppoihin ratkaisuihin. Vastakkainasettelu on vaikeiden asioiden yksinkertaistamista. Elämä on niin monimuotoista, että se vaatii monipuolisia lähestymistapoja. Rukoilen meille keskeneräisyyden sietämistä.”

Kaisa Kariranta: ”Rukoilen, ettei kenenkään tarvitsisi olla yksin. Saisimme uutta rohkeutta kurottautua toisiamme kohti.”

Kommentoi »