Hyvinvointi
Voi Hyvin

Hyväksyminen koettelee ja vapauttaa

Hyväksyminen koettelee ja vapauttaa

Vaikeinta elämässä on menetyksen tai tappion kohtaaminen. Tunteet kuohuvat ja tulevaisuus pelottaa. Sisäisen ja ulkoisen todellisuuden hyväksyminen palkitsee. Arvot muuttuvat ja kirkastuvat.
Teksti Hanna Hyväri
Kuvat Teemu Raudaskoski
Mainos

Kun Maria Kuosa kymmenisen vuotta sitten alkoi toivoa lasta, hän ei osannut kuvitellakaan, millaisen matkan joutuisi kulkemaan. Lapsettomuuden hyväksymisen polku oli pitkä, raskas ja mutkikas.

Nyt Maria maistelee jääteetä kotinsa kuistilla Kotkassa. Kalliolta avautuu kimmeltävä merimaisema. Matka on takanapäin, ja Maria on luopunut painavasta taakastaan. Lasta ei tullut. Elämästä tuli silti hyvää, antoisaa ja arvokasta.

Maria huomasi hyväksyneensä lapsettomuuden kokonaan, kun hän katsoi taannoin televisiota. Mainoksessa jokelteli herttainen vauva.

– Tajusin yhtäkkiä, ettei pallero herättänytkään minussa enää erityisiä tunteita. Ei tuntunut oikeastaan miltään, ei ärsyttänyt eikä ihastuttanut. Vauva vain oli siinä.

Korkealta ja kovaa

Lapsen saamiselle oli esteitä: endometrioosi ja monirakkulaiset munasarjat. Raskauden piti silti olla kolmekymppiselle Marialle mahdollista hormonihoidon avulla.

Kun vuodet kuluivat ja hänen kummitätinsä tyttäretkin saivat jo lapsia, Maria alkoi pikkuhiljaa

miettiä, ettei elämä menekään niin kuin hän oli ajatellut. Silloinen suhde päättyi eroon, mutta Maria toivoi tietenkin lasta myös seuraavassa avoliitossaan.

Ajan kuluminen hämmensi häntä.

– Tuntui siltä kuin jokin juna menisi todella kovaa ohitseni. Ajattelin, että mitä ihmettä tässä elämässä oikein tapahtuu.

Maria sai keskenmenoja. Pahin oli ensimmäinen, se sattui Espanjassa kesken lomamatkan. Maria itki tyrmistyneenä sairaalan ensiavussa. Paksu vaippa ei mahtunut kesäsortsien sisään. Pudotus odotuksen onnesta menetyksen syövereihin oli murskaava. Se tuli ”korkealta ja kovaa”.

Oma keho aiheutti yllätyksiä, joiden edessä Maria oli voimaton.

– Olin tottunut siihen, että kun teen töitä asioiden eteen, ne vähitellen toteutuvat. Mutta lasta en saanut aikaiseksi, vaikka kuinka yritin. Se oli jysäyttävä havainto.

Välillä musta huumori helpotti oloa hetkeksi. Erään kerran Maria oli kaasona häissä. Hän oli raskaana kuten kaksi muutakin kaasoa. Myös morsian oli tuota pikaa pieniin päin. Ja kuka näistä neljästä naisesta sai keskenmenon?

– Nauroin, että ei voi olla totta! Aivan mahdottomia tilanteita vain tupsahteli eteeni.

Toive lapsesta ei tuntunut kohtuuttomalta. Maria halusi tavallisen perheen, lapsen miehen kanssa.

– Välillä syytin ankarasti itseäni: olin tehnyt jotain pahaa, joten ansaitsin kaiken kurjuuden. Ajattelin, että universumi varmaan kostaa minulle.

Maria yritti paeta musertavia surun ja vihan tunteitaan. Hän alkoi kuntoilla armottomasti. Se oli yksi keino hallita temppuilevaa kehoa. Jos ei tullut vauvamahaa, tuli ainakin lihaksikas ja napakka vatsa.

– Rääkkäsin kroppaani. Olin ulkoisesti tiukassa kunnossa mutta sisältä ihmisraunio.

Pimeässä peiton alla

Sitten Maria alkoi antaa periksi, ja kaikki tunteet saivat tulla. Murhe, suru, viha, pettymys, ahdistus, katkeruus. Maria kutsuu sitä ”möllivaiheeksi”.

Hyväksymisen prosessi käynnistyi. Maria velloi tunteissaan ja kirjoitti niistä runoja. Hän vatvoi asioita ystävien kanssa.

– Välillä koin eläimen raivoa. Olin vihainen omalle kykenemättömyydelleni. Välillä taas sisälläni tuntui puristava tyhjyys.

Maria antoi itselleen luvan myös vain maata pimeässä peiton alla vaikka useamman päivän. Hänen ei tarvinnut reipastua eikä ryhdistäytyä. Kun voimat palautuivat pikkuhiljaa, hän liittyi lapsettomien Simpukka-yhdistykseen ja perusti vertaistukiryhmän.

Puhuminen sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat kokeneet saman, oli parasta terapiaa.

– Toisen surun ja helvetin ymmärsi niin hyvin.

Lapsettomuus oli kuin iso kivenlohkare. Se oli liian iso, jotta sen olisi voinut murtaa kerralla ja hyväksyä. Maria jakoi lohkareen osiin. Hän ymmärsi oman kehonsa rajoitukset järkeilemällä. Endometrioosi on sairaus, jolle hän ei voinut mitään. Rationaalisesti ajatellen elämä ilman lasta oli myös helpompaa. Hän saisi vapaasti toteuttaa itseään, matkustella ja harrastaa.

Tunteet olivat siirtolohkareen vaikein osuus. Maria antoi itselleen luvan ”vajota lapsen tasolle”. Hänen ei tarvinnut hävetä, jos sai itkuraivarit onnellisten lapsiperheiden näkemisestä.

– Jauhoin lapsettomuuden niin pieniksi murusiksi, että pystyin käsittelemään ja viimein hyväksymään sen.

Ei huolta huomisesta

Maria lähti 36-vuotiaana yksin vapaaehtoistyöhön Tansaniaan. Hän halusi ottaa etäisyyttä kaikkeen kokemaansa. Matka oli ratkaiseva käänne hyväksymisen tiellä.

– Heräsin eloon. Tajusin, että elämä on muutakin kuin lapsettomuutta. Oivalsin, etten tahdo tehdä enää mitään, mikä sotii itseäni vastaan. Aloin kuunnella toiveitani ja tunteitani. Suhtauduin itseeni lempeästi.

Maria opetti orpokodissa matematiikkaa ja maantietoa. Syli täyttyi lapsista, jotka tarvitsivat aikuista. Afrikassa vietetty aika hoiti haavoja. Swahilinkielisestä ”hakuna matata” -asenteesta oli apua: Ei huolehdita huomisesta. Eletään tässä ja nyt.

– Tunsin, että voin vihdoin huokaista ja vain olla.

Kun Maria palasi matkaltaan, hän erosi miehestään. Entiset myyntityöt vaihtuivat Kotkaan muuton myötä sosionomin opinnoiksi, jotka vielä jatkuvat. Maria haluaa tehdä työtä, jossa voi auttaa muita.

– Kun on sinut itsensä kanssa, voi olla hyödyksi myös muille. Onni tulee eläen, ei etsien.

Maria kertoo elävänsä leppoisaa arkea nykyisen miehensä kanssa. Elämässä on monenlaisia värejä ja sävyjä. Miehellä on lapsia edellisestä liitosta. Heille Maria ei ole äiti vaan ymmärtäväinen ja turvallinen, hyvän aikuisen malli.

Nyt 40-vuotiaana Maria osaa katsoa myös äitimyyttiä ja onnellisen elämän haaveita realistisemmassa valossa.

– Äitiyttä hehkutetaan ja idealisoidaan aivan liikaa. Kaikilla on murheensa, ja lapsettomuus oli minun murheeni. Joskus tunnen haikeutta, mutta se menee aika nopeasti ohi. Maailmassa on niin paljon muutakin.

Kipu kuuluu elämään

Jokainen kokee elämässään takaiskuja ja pettymyksiä. Ne vaihtelevat pienistä murheista raastaviin menetyksiin. Psykologi Arto Pietikäinen on perehtynyt hyväksymis- ja omistautumisterapiaan.

– Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että kohtaat sekä sisäisen että ulkoisen todellisuutesi pakenematta, välttelemättä tai tuomitsematta kumpaakaan.

Se ei ole helppo urakka. Kaikkein vaikeinta on kohdata menetyksen herättämät tunteet ja ajatukset. Psyykkinen kipu kuuluu kuitenkin elämään. Sitä ei voi välttää. Se kertoo vain siitä, että olemme tuntevia, eläviä olentoja. Kärsimystä sen sijaan voimme joko lisätä tai lieventää.

– Ihminen voi syyttää itseään, että en saisi tuntea näin. Hän arvostelee ajatuksiaan ja häpeää sitä, ettei kykene hallitsemaan tunteitaan. Niitä ei voi kuitenkaan koskaan täysin hallita, Pietikäinen muistuttaa.

Läheisen kuolema, oma vakava sairaus, ero tai vaikka työpaikan menetys heittää meidät syvään kuoppaan, josta kukin kömpii ylös omalla tavallaan. Suurimpana vaarana on, että alkaa itse kaivaa kuoppaa vielä syvemmäksi. Näin voi käydä, jos välttelee vaikeita tunteita tai jää niihin kieppumaan.

Tunteita voi myös säilöä sisälleen, jos ne aiheuttavat pelkoa. Tällöin menetystä vähätellään tai omat

inhimilliset tunteet, kuten itku tai raivo, tuntuvat häpeällisiltä. Ihminen käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kiirehtii elämässään eteenpäin. Vaikeaan tilanteeseen halutaan pikainen ratkaisu, kuten uusi ihmissuhde.

Toinen suosittu keino on analysointi. Pietikäinen kutsuu sitä vatvomistyyliksi. Ihminen muistelee menneitä väsymättömästi. Hän yrittää löytää tapahtumille monenlaisia selityksiä. Myös tulevaisuus velloo mielessä ja huolestuttaa.

Juuri mielessä pyörivien tunteiden ja ajatusten kanssa jokainen joutuu tekemään kovimman psyykkisen työn.

– Pahinta on katkeruuteen jumiutuminen. Se on kova hinta omasta elämänlaadusta. Epäreiluuden kokemuksen murehtiminen ja vihaisuuden noidankehä tuhoavat elämää. Pitkään jatkunut surun välttely voi taas johtaa masennukseen, Pietikäinen sanoo.

Vaikeita tunteita paetaan myös kiivaaseen työtahtiin tai riippuvuuksiin. Toinen pakoreitti on sulkeutuminen ja passivoituminen. Tämän takia tunteiden hyväksyminen on hyvinvoinnillemme ja palautumisellemme niin tärkeää.

– On siis lakattava taistelemasta tapahtunutta vastaan ja ryhdyttävä huolehtimaan itsestään. Se on ensimmäinen askel. Seuraava on omistautuminen eli alamme tehdä omien arvojemme mukaisia, hyvinvointiamme tukevia valintoja, Pietikäinen tiivistää.

Kyllä se siitä!

Hyväksymisen ympärillä elää monenlaisia harha­käsityksiä. Yksi on nopean toipumisen myytti. Tsemppiä vain! Kyllä se siitä. Tai klassinen lausahdus: Se, mikä ei tapa, vahvistaa.

– Pidämme vahvuutena sitä, että koettelemuksista päästään nopeasti eteenpäin. Ihannoimme reippautta ja positiivisuutta. Ympäristö ruokkii helposti tätä asennetta, Pietikäinen sanoo.

Toinen myytti koskee aikaa ja hyväksymisen tapaa. Toipumistakin suoritetaan. Neuvotaan, että parin kuukauden kuluttua helpottaa, vaikka todellisuudessa esimerkiksi suru läheisen menetyksestä voi iskeä viiltävän kipeänä vuosikymmentenkin jälkeen. Mitään kaavaa tai sääntöä ei siis hyväksymiseen ole.

Se miten kukin kohtaa vaikeita tunteita, on usein lähtöisin lapsuudesta. Kukin voi pohtia, kuinka avoimesti perheessä on ilmaistu ja käsitelty vihan tai surun tunteita. Onneksi psykologista joustavuutta eli resilienssiä voi oppia kaiken ikäisenä. Mikään käyttäytymistapa tai ajatusmalli ei ole kiveen kirjoitettu.

– Esimerkiksi 15-vuotiaalle ensirakkauden päättyminen voi olla täysi romahdus. Yleensä toiveikkuus kuitenkin lisääntyy elämänkokemuksen myötä. Opitaan, että tästäkin vastoinkäymisestä voi selviytyä.

Pelkäämme tunteita liikaa. Pietikäinen muistuttaa, ettei mikään tunne voi hukuttaa meitä alleen, koska olemme itse se meri, jossa tunteiden aallot lyövät. Tämä on lohdullinen kuva, jonka voi pahimmassa myrskyssä aina palauttaa mieleen. Aaltoja en pysty hallitsemaan. Silti en huku.

Hyväksymisen polku on arvokas kokemus, vaikka mennyttä ei voikaan korvata. Puhutaan trauman jälkeisestä kasvusta, jossa arvot muuttuvat ja selkiytyvät.

– Menetys ravistelee perususkomuksiamme siitä, keitä olemme, millainen maailma on ja mikä siinä on meille tärkeää, Pietikäinen kuvailee.

Menetys on kuin herätys, joka saa tarkastelemaan omaa elämää uudelleen. Monille on tuttua, että ison hyväksymisprosessin jälkeen esimerkiksi jotkut ystävät vain poistuvat elämästä. Tuntuu, ettei mitään yhteistä enää olekaan. Ihmisen arvot ovat kenties muuttuneet perustavalla tavalla.

Psyykkisen kivun läpikäyminen nostaa pintaan uusia voimavaroja ja sitkeyttä. Usein hyväksyjä myös ymmärtää, kuinka ainutlaatuista ja haurasta elämä lopulta on. Jokainen päivä on lahja.

– Myötätunto itseä ja muita kohtaan saattaa kasvaa, Pietikäinen tiivistää.

Miksi elämä muuttui?

Vantaalainen 72-vuotias Kirsti Kalliomaa hoitaa 87-vuotiasta muistisairasta miestään kotona. Kirstin hyväksymisen prosessi on kuohuntavaiheessa. Tunteet kulkevat vuoristorataa: vihasta ja pettymyksestä suruun ja pelkoon.

Kirsti on ollut omaishoitaja viisi vuotta. Rakkaan puolison sairaus on pahentunut nopeasti viimeisen vuoden aikana.

– Tässä on kovin paljon hyväksymistä ja työstämistä. Olen menettänyt ihanan puolison ja yhteisen mukavan arjen. Meillä oli hyvä avioliitto. Juttelimme kaikesta. Mies teki oman osansa kotitöistä, laittoi ruokaa ja pesi pyykkiä. Miksi elämä muuttui näin?

Kun puoliso oli terve, pariskunta matkusteli paljon. Sosiaalinen elämä oli myös vilkasta.

– Nyt joudun hoitamaan kaiken yksin. Ei ole tukea eikä turvaa. Pelottaa, mihin tämä vielä johtaa. Itken usein iltaisin. Mieheni edessä yritän esittää reipasta.

Välillä Kirsti suuttuu puolisolleen, joka kuulee huonosti ja jankuttaa jääräpäisesti jotain vanhaa asiaa. Vihan laannuttua vaimo soimaa itseään.

– Miksi en vain voi hillitä kieltäni? Hänhän on sairas eikä voi tilanteelleen mitään.

Toisinaan mies sekoittaa Kirstin edelliseen, 30 vuotta sitten kuolleeseen puolisoonsa. Tämä on tuntunut pahimmalta kestää.

– Hän elää muistoissaan työvuosiaan, 1960- ja 1970-lukuja ja puhuu ihmisistä, joita en ole koskaan tavannutkaan. Se on raskasta. Tuohon aikaan mies myös poltti, ja nyt hän vaatii minua ostamaan tupakkaa tai antamaan rahaa niihin.

Musta huumori auttaa välillä. Puoliso liikkuu huonosti ja muistuttaa Kirstin mielestä toisinaan hissukseen ”hiihtävää kummitusta”. Toukokuun helteillä mies ajatteli olevansa jossain mukavassa etelän lomakohteessa eikä suinkaan kotonaan Vantaalla.

– Minua naurattaa ja itkettää. Joskus heitän ihan lekkeriksi ja vain vitsailen. Se helpottaa oloa.

Tärkein tuki on oma sisko, jonka kanssa Kirsti käy säännöllisesti tuulettamassa ajatuksiaan. Aikuisten lasten kanssa rankasta arjesta on vaikea puhua.

Uusin pelastusrengas on omaishoitajien vertais­tukiryhmä, josta on ollut Kirstille jo paljon iloa. Kokemuksia ja vinkkejä jaetaan kannustavassa hengessä, ja kaikesta voi puhua.

Seuraava iso askel hyväksymisen tiellä koittaa pian. Kirsti joutuu polvileikkaukseen, ja puoliso menee neljäksi viikoksi tilapäishoitoon palvelukotiin. Edessä on luopuminen rakkaasta ihmisestä joksikin aikaa.

– Tuntuu todella vaikealta viedä hänet pois kotoa ensimmäistä kertaa. Mutta ei auta. Meidän on mentävä eteenpäin näillä ehdoilla, jotka on annettu. On vain oltava ja hyväksyttävä. Se vaatii aikaa.

Askeleita hyväksymisen polulla

Huomaa, että kärsit. Pidä huolta itsestäsi kuin äiti lapsesta. Helli ja paijaa. Ole myötätuntoinen. Jos se tuntuu vaikealta, jatka harjoittelua. Ota vastaan apua.

Ankkuroidu hetkeen. Kiinnitä huomio hengitykseen, ympäröiviin ääniin ja muihin aistihavaintoihin. Havainnoi tuntemustesi kirjoa. Tätä taitoa voit opetella päivittäin.

Anna vaikeiden tunteiden tulla. Voit nimetä ne yksi kerrallaan.

Tarkkaile tunteita kuin kapteeni ­hyökyaaltoja. Mikään tunne ei kestä loputtomiin. Voit lausua mantraa: Tämäkin tunne menee ohi.

Katso todellisuutta sellaisena kuin se on. Et voi perua tapahtunutta. Nyt kävi näin. Yritä pitää kiinni arjen rutiineista. Muista syödä. Myös liikunta helpottaa oloa. Tapaa ihmisiä, jos jaksat.

Tunnista mielesi tuottamat tarinat kuten ”en tule selviämään tästä” tai ”miksi en ymmärtänyt ajoissa”. Kun mieli pyörittää hyödyttömiä analyyseja, käännä huomio nykyhetkeen. Keskity esimerkiksi hengitykseen.

Vaihda näkökulmaa. Kun etenet hyväksymisen polulla, huomaat muuttuvasi. Tätä kutsutaan psyykkiseksi kasvuksi. Mikä nyt on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista? Mille haluat omistautua, antaa aikaasi? Mitä olet oppinut?

Päästä pikkuhiljaa irti. Anna anteeksi itsellesi ja toisille. Kulje kohti asioita, jotka ovat sinulle aidosti tärkeitä. Mitkä teot vahvistavat arvojasi?

Lähde: Arto Pietikäinen: Joustava mieli tukena elämänkriiseissä. Duodecim 2017.

Pysähdy tunteeseen

Kun raskas ja vaativa tunne valtaa mielesi, pysähdy ja ota aikalisä. Istu rauhalliseen paikkaan ja keskity tunteeseen. Tutustu siihen kuin utelias antropologi. Missä kohtaa kehoa tunne tuntuu voimakkaimmin? Minkä värinen se on? Mikä sen vahvuus on asteikolla 1–10?

  1. Hengitä suoraan tunteen sisään ja sen ympärille. Tee sille tilaa syvään hengittämällä. Anna sen vain olla. Voitko lopettaa kamppailun tunnetta vastaan ja tehdä sen kanssa rauhan?
  2. Voit muistuttaa itseäsi lempeästi: En pidä tästä tunteesta mutta minulla on tilaa sille.
  3. Koe tunne juuri sellaisena kuin se on sillä hetkellä ilman mielesi kertomia tarinoita. Älä yritä analysoida sitä.
  4. Vaikka mieli tekisi, älä yritä päästä tunteesta eroon. Se muuttuu itsestään. Jos tunne ei muuta muotoaan, hyväksy sekin.

Lähde: Arto Pietikäinen: Joustava mieli – Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta. Duodecim 2009.

Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 6/2018

Julkaistu: 12.9.2018