Realismi vaatii kahta oivallusta. Mennyt on muistikuvia ja tulevaisuus kuvitelmia. Vain nykyhetki on reaalinen eli todellinen. Niinpä pitää pystyä pysähtymään nykyhetkeen, jotta voi arvioida toisia ihmisiä. Olemmehan nimittäin todellisia vain toisille. Itsekseen tai lemmikin kanssa ihminen on luontokappale, mutta kaupassa asioidessamme tai deitillä laseja kilistellessämme olemme todellisia.
Vaa'an perustaito on siis tyyntyä nykyhetkeen arvioimaan kanssaihmisen ilmeistä ja sanoista, missä mennään. Tällä taidolla voi löytyä kumppanin lisäksi työpaikka, asunto, ystäviä ynnä muuta todellista. Pitää vain luottaa kili-kili-kelloihin, jotka varoittavat työhönottajan tai seuraa hakevan pimeistä puolista. Tämä arviointi on vaakasymbolissa olevan puntarin käyttämistä.
Vaaka on parhaimmillaan keski-iässä. Hetkessä viipyily, tyylitaju, puheilmaisu, käytöstavat ja kaikki sosiaalisen alueen niksit ja kommervenkit on sisäistetty. Takana on teinisekoilua, nuoren aikuisuuden hapuilua ja jossain edessä vanhuus.
Kun ikää on 42–48, voi vaaka katsoa peilikuvaansa ja ajatella että tällainen minusta sitten tuli. Jos työ ja kumppaniasiat ovat kunnossa, elämä jatkukoon. Jos eivät, on silmät pidettävä auki tilaisuuden varalta. On nimittäin realistista luottaa sattumaan ja tilaisuuksiin. Parempi työ tai uusi kumppani voi tulla itsestään, kun tarttuu tilaisuuteen. Mallikkaita vaakoja ovat esimerkiksi Kirsi Piha ja Kaija Saariaho.
