Henkiset vaikuttajat: Hildegard Bingeniläinen – nainen, joka loisti rakkautta

Aatelisperheen kymmenes lapsi oli niin hento ja sairaalloinen tyttö, että vanhemmat pelkäsivät lapsen menehtyvän. Kun tämä jäi henkiin, kiitolliset vanhemmat päättivät luovuttaa hänet Jumalan palvelijaksi. Se ei ollut 1100-luvun Euroopassa kovinkaan harvinaista.

Ylhäiset perheet lunastivat kymmenyksillään, usein merkittävällä summalla, jollekin lapsistaan paikan kirkon suojeluksessa. Kirkko sai näin varoja toimintaansa ja luostarit munkkeja ja nunnia asukkaikseen.

Pikkutyttö Hildegard sai Disibodenbergin luostarissa ohjaajakseen nuoren nunnan, Jutta von Sponheimin. Tämän ohjauksessa Hildegard oppi lukemaan ja laulamaan psalmeja. Tyttö kasvoi ja eli 30 vuotta luostarin suojissa.

Kun abbedissana toiminut Jutta kuoli, nunnat valitsivat yksimielisesti 38-vuotiaan Hildegardin uudeksi johtajattarekseen.

Hildegardilla oli näkyjä kolmevuotiaasta asti. Hän ei ollut transsissa eivätkä näyt tulleet unessa, vaan Jumala ilmestyi hänelle loistavana valona ja ohjaavana äänenä.

Hildegard ei ollut halukas kertomaan näyistään muille kuin Jutalle ja rippi-isälleen Volmarille. Kun Hildegard sairastui 42-vuotiaana, näyt kuitenkin voimistuivat ja yhdessä niistä Jumala kehotti häntä kirjoittamaan muistiin näkemänsä ja kuulemansa.

Hildegard kävi mielessään kamppailua, sillä hän piti itseään kykenemättömänä pyydettyyn tehtävään. Myös ihmisten epäilyt ja pahantahtoiset juorut pelottivat. Lopulta abbedissa kuitenkin antoi periksi ja tarttui kynään. Samaan aikaan, kun kirjoittamisen lahja heräsi, sairaus katosi.

Luostariin Hildegardia oli seurannut hänen rippi-isänsä, munkki Volmar, joka toimi myös nunnan kirjurina. Hildegard kirjoitti näkyjensä perusteella kolme kirjaa: Scivias – Tunne tiet, Liber vitae meritorun (suomeksi Kirja elämän ansioista) ja De operatone Dei (Jumalan teoista).

Paavi Eugenius III asetti vuonna 1147 lautakunnan tutkimaan Hildegardin kirjoituksia. Vaikutusvaltainen ranskalainen mystikko Bernhard Clairvaux’lainen tuki Hildegardia, ja niin paavi hyväksyi abbedissan näyt aidoiksi Pyhän Hengen ilmentymiksi. Lautakunnan lausunto oli erittäin tärkeä, sillä se antoi Hildegardille suojaa arvostelijoita ja epäilijöitä vastaan.

Abbedissa Jutta oli harjoittanut hyvin ankaraa asketismia. Ruumista tuli kurittaa, jotta sielu vapautuisi sen kahleista. Hildegard sen sijaan piti ruumista sielun temppelinä, josta tuli pitää hyvää huolta, jotta ihminen pystyy hoitamaan palvelutehtävänsä maailmassa.

Hildegard luotti, että Luoja oli antanut toimivat keinot ruumiin huolenpitoon. Hän tutki tarkkaan kasvien ominaisuuksia ja vaikutuksia ja löysi hoitokeinot niin kihtiin ja hengenahdistukseen kuin korvakipuihin ja mahahaavaan.

Tutkimustensa ja oivallustensa perusteella Hildegard kirjoitti teoksen Physica, joka käsittelee luonnontieteellisiä kysymyksiä, sekä teoksen Causae et Curae, jossa kerrotaan sairauksien syistä ja hoidoista.

Hildegard antoi myös ruokaohjeita, joita seuraamalla voi luoda hyvän pohjan terveelle elämällä. Hän arvosti erityisesti vanhaa viljalajia spelttiä sekä fenkolia ja omenoita. Sydänvaivoja hän kehotti hoitamaan viinillä, jota ensin keitettiin persiljan kanssa ja johon sen jälkeen lisättiin etikkaa ja hunajaa.

Kun Hildegardin maine opettajana ja parantajana levisi, luostariin tuli runsaasti kävijöitä ja heidän mukanaan lisätuloja. Abbedissa oli kuitenkin alkanut kaivata enemmän tilaa ja itsenäisyyttä itselleen ja nunnilleen. Hän pyysi apotti Kunolta lupaa muuttaa hylättyyn Rupertsbergin luostariin.

Kun apotti torjui pyynnön, Hildegard kääntyi rohkeasti Mainzin arkkipiispa Henrik I:n puoleen ja sai luvan uudelle luostarille. Kun apotti ja munkit edelleen vastustivat nunnien muuttoa, Hildegard sairastui ja halvaantui. Sairauden syyksi Hildegard totesi Jumalan tyytymättömyyden, koska Hänen tahtoaan siirtää nunnat Rupertsbergiin ei oltu noudatettu.

Vuonna 1150 päättäväinen abbedissa, parikymmentä nunnaa sekä rippi-isä ja kirjuri Volmar muuttivat uuteen luostariin. Myöhemmin Hildegard perusti Eibingeniin sivuluostarin, johon otettiin nunniksi myös alempisäätyisten perheiden naisia. Luostarissa he saivat tilaisuuden opiskeluun, joka muuten olisi ollut mahdotonta.

Oma luostari ja sen mukanaan tuoma vapaus innoittivat abbedissan luomaan myös musiikkia. Sen ajan kirkkomusiikissa laulajina olivat mieskuorolaiset. Naiset olivat messuissa hiljaa, ja heillä oli lupa säveltää musiikkia vain oman sisarkuntansa käyttöön.

Hildegardin säveltämä hartausmusiikki ei noudattanut gregoriaanisen kirkkolaulun sääntöjä, vaan laulettava sävelkorkeus vaihteli paljon enemmän. Hänen musiikkiaan voidaan pitää yksiäänisen kirkkolaulun tyylillisen kehityksen huipentumana.

Tuottelias abbedissa sävelsi myös musiikkinäytelmän Ordo virtutum, eli Hyveiden näytelmä. Tapansa mukaan Hildegard ei ottanut kunniaa sävellyksistään, vaan piti itseään jumalallisen viisauden välittäjänä.

Hildegardille ei ole annettu kovin suurta arvoa musiikin historiassa, osittain siksi, että jo hänen elinaikanaan kirkkolaulu alkoi siirtyä yksiäänisestä moniääniseksi.

On ymmärrettävää, että nunnan mielestä neitsyys oli hengellisen elämän korkein aste. Hildegard ei kuitenkaan hyväksynyt aikansa kirkon yleistä käsitystä, että naisen seksuaalisuus oli peräisin paholaisesta.

Hän kyllä arvosteli lihallisten himojen väärinkäyttöä, mutta korosti useissa teksteissään, että seksuaalinen mielihyvä vahvistaa myös naisen elämäniloa. Hän puhui myönteisesti äitiydestä sekä miehen ja naisen toisiaan tukevasta tehtävästä avioliitossa.

Abbedissa kirjoitti: ”Mies ja nainen ovat kytköksissä toisiinsa niin, että toinen on toisen työtä. Ilman naista miestä ei voi sanoa mieheksi, ilman miestä naista ei voi sanoa naiseksi. Kumpikaan ei siten voi elää ilman toista”.

Hildegard ihmetteli ja ylisti jatkuvasti luomakunnan kauneutta ja parantavia voimia, jotka hän näki Jumalan lahjoina ihmisille. Hänen mielestään jokaisessa ihmisessä hehkuu jumalallinen kipinä ja ihmisen tehtävä on heijastaa tuon kipinän valoa ympärilleen.

Luomakunnan ytimessä toimii viriditas, jumalallinen alkuvoima, joka antaa ihmisille voimaa pyrkiä voittamaan paha ja taistelemaan hyvyyden puolesta. Ihmisellä on universaali vastuu huolehtia luomakunnasta. Jos hän hylkää tuon vastuun, hän lankeaa syntiin, jonka seurauksena hän kokee olevansa syyllinen ja muukalainen maailmassa.

Hildegard korosti, ettei hän kirjoita ja puhu vain oman aikansa ihmisille, vaan erityisesti ihmisille aikana, ”jolloin ilmaa ei voi enää hengittää eikä vettä juoda”.

Vuonna 1158 Hildegard sai Jumalalta uuden tehtävän: hänen piti lähteä puhumaan hengellisille ja maallisille johtajille oikeudenmukaisuudesta ja julistaa sekä heille että tavalliselle kansalle Jumalan tahtoa.

Silloin 60-vuotias abbedissa kärsi jo monenlaisista vaivoista, mutta niistä huolimatta hän teki kolme pitkää puhujamatkaa. Hän saarnasi tuhansille ihmisille toreilla ja katedraalien edustalla.

Hildegard tuomitsi pappien maalliset ja ahneet elämäntavat ja muistutti, ettei ihminen omin voimin parane synneistään. Jumalan edessä nöyrtymällä ja Hänen tuellaan ihminen voi kuitenkin puhdistua ja saada voimaa täyttää tehtävänsä ja vastuunsa maailmassa.

Kulkuneuvona saarnamatkoilla olivat hevoset, ja tuskin matkat olisivat onnistuneet, ellei Hildegard monien muiden taitojensa lisäksi olisi ollut myös erinomainen ratsastaja ja hevosten ystävä. Keskiajalla oli kuitenkin tavatonta, että abbedissa ratsasti ympäri maata opettamassa ihmisjoukkoja ja kritisoimassa valtaapitäviä.

Benediktiiniläisluostarikunta kuitenkin salli sen, koska Hildegardia pidettiin profeettana. Myönteiseen suhtautumiseen vaikutti myös se, että Hildegard oli ylhäistä syntyperää ja hänellä oli vaikutusvaltaisia tukijoita, kuten Bernard Clairvaux’lainen ja Saksan keisari Fredrik I Barbarossa.

Huolimatta siitä, että hän oli luostarin perustanut abbedissa, joka tutki kirjoituksissaan teologiaa, kosmologiaa, luonnonhistoriaa ja lääketiedettä sekä sävelsi kirkkomusiikkia, Hildegard viittasi itseensä ”heikomman sukupuolen edustajana”.

Patriarkaalisen kirkkohierarkian aikana oli myös viisasta, että abbedissa toistuvasti muistutti kaikkien teostensa ja sävellystensä olevan peräisin Jumalasta. Siten hänellä oli takanaan auktoriteetti, jota oli vaikeaa kumota.

Hildegard pystyikin olemaan esillä ja ilmaisemaan mielipiteitään aikana, jolloin harva nainen sai ääntään kuuluviin.

Lapsesta asti Hildegard oli kokenut Jumalan elävänä, kirkkaana valona. Kun abbedissa kuoli, hänen ympärillään olleet nunnat kertoivat kahden valonsäteen välähtäneen taivaasta hänen kuolinvuoteensa poikki.

Hildegardin oma aika arvosti häntä erityisesti profeettana, mystikkona ja parantajana. Myöhemmin myös muut hänen taitonsa ja saavutuksensa ovat herättäneet kiinnostusta. Nykyisin Hildegard Bingeniläinen nähdään oman aikansa monipuolisena nerona, poikkeuksellisena naisena.

Suomessa toimii Pyhän Hildegardin seura, joka tekee tunnetuksi abbedissan elämäntyötä, järjestää tapahtumia ja harjoittaa julkaisutoimintaa.

Vox Silentii -lauluduo sekä laulaja, äänipedagogi Pia Skipdahl ovat esittäneet ja taltioineet Hildegardin lauluja. Ohjaaja Margarethe von Trotta on tehnyt elämäkerrallisen elokuvan Vision – Aus dem Leben der Hildegard von Bingen vuonna 2009.

Hildegardin maine mystikkona ja hänen holistiset näkemyksensä luonnonlääkinnästä ovat tehneet hänestä suositun myös hengellisessä new age -liikkeessä.