Henkiset vaikuttajat: Anthony de Mello – pappi, joka tavoitti vapauden

Anthony de Mello ohjasi lähes kahdenkymmenen vuoden ajan retriittejä, seminaareja ja työpajoja eri puolilla maailmaa. Hän oli loistava puhuja, joka yhdisti taitavasti huumorin syvälliseen opetukseen.

Hänellä itsellään ei ollut aikaa kirjoittaa kuin muutama kirja, mutta ystävät ja kuulijat kokosivat hänen puheistaan useita kirjoja. Niiden suosio on yllättänyt: kirjoja on käännetty yli 20 kielelle ja myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta.

De Mellon opetus hämmästytti ja herätti monia ihmisiä etsimään, kokemaan ja tutkimaan hengellisyyttä uudesta, raikkaasta näkökulmasta. Siitä huolimatta, ettei de Mello pyrkinyt mielistelemään kuulijoitaan eikä tarjonnut helppoja elämänohjeita, hänestä pidettiin ja häntä arvostettiin.

Siksi moni tyrmistyi, kun vuonna 1998 Vatikaanin kirkon oppia valvova virasto, uskonopin kongregaatio julkaisi laajan tiedonannon, jossa de Mellon myöhäiskauden kirjoitukset tuomittiin.

Koska de Mello piti kaikkia uskontoja, myös kristinuskoa, suhteellisina ja jopa esteenä totuuden etsijälle, hänen todettiin asettuvan kristinuskon ulkopuolelle. Tiedonannon lisäksi katoliset piispat saivat erillisen kirjeen, jossa heitä kehotettiin omassa hiippakunnassaan lopettamaan de Mellon kirjojen myynti ja huolehtimaan, etteivät hänen opetuksensa leviä.

Noviisina sikalassa

Kuka ja millainen oli sitten tämä mies, joka herätti niin suurta ihailua ja innostusta ja toisaalta niin vahvaa pelkoa ja arvostelua?

Anthony de Mello syntyi Intiassa Bombayssa, nykyisessä Mombaissa. Vanhemmat olivat kotoisin Goasta, joka oli Portugalin siirtomaata 1510–1961. Portugalin vaikutuksesta Goan asukkaista moni oli katolilainen.

Goalaiset pitivät yhteyttä myös brittiläisiin siirtokuntiin ja omaksuivat englannin kielen ja englantilaisia tapoja. Anthonyn perhe puhui kotona englantia ja eli länsimaiseen tapaan, vaikka äiti mielellään käyttikin saria.

Anthony kävi katolista koulua, jonka jesuiittaopettajia hän arvosti ja ihaili. Vanhempiensa vastustuksesta huolimatta Anthony aloitti 16-vuotiaana jesuiittojen noviisikoulutuksessa.

Tärkeä osa alkuaikojen opintoja oli osallistuminen 30 päivän retriittiin, joka vietettiin täydellisessä hiljaisuudessa. Opiskelijoiden tuli valmistautua elämään köyhyydessä, siveydessä ja kuuliaisuudessa. Jesuiitta tulee sanoista Jesu-ita, Jeesuksen kaltainen, ja se oli noviisien tavoitteena.

Anthony-noviisi pyrki kaikin tavoin toteuttamaan agere contra -periaatetta eli toimimista vastoin omia mieltymyksiään. Hän tarjoutui likaisimpiin ja vastenmielisimpiin tehtäviin: siivosi vessoja ja pesutiloja sekä työskenteli sikalassa.

Jesuiittaveljeskunnan perustaja Ignatius Loyola oli soturi, joka loi järjestöön sotilaallisen kurin. Yksilöllisiä sovellutuksia opetuksesta ei sallittu, ja henkilökohtaiset ystävyyssuhteet olivat kiellettyjä.

Kuuntelemisen lahja

Anthony oli alusta asti päättänyt, että valmistuttuaan papiksi hän lähtee lähetystyöhön köyhien pariin. Jesuiittojen Bombayn piirin johtaja isä Edvard Mann oli kuitenkin päättänyt toisin.

Hän oli huomannut Anthonyn luontaisen lahjakkuuden kuunnella ja näki hänessä tulevan terapeutin. Nuoren jesuiittapapin ei auttanut kuin totella ja matkustaa Yhdysvaltoihin chicagolaiseen Loyola-yliopistoon opiskelemaan psykologiaa.

Opintojensa aikana de Mello tutustui transaktioanalyysiin, hahmoterapiaan ja muihin psykologian koulukuntiin. Ennen oleskelua USA:ssa hän oli ollut tekemisissä lähinnä uskonnollisten ihmisten kanssa.

Chicagossa suurin osa hänen opettajistaan ja opiskelutovereistaan oli vapaa-ajattelijoita, jotka etsivät tarkoitusta elämälleen eri uskontojen hengellisistä elementeistä. Intialaisena jesuiittana de Mello ihmetteli länsimaisten ihmisten kiinnostusta itämaisiin uskontoihin.

Avautuminen vapauteen

Palattuaan Intiaan de Mello toimi jonkin aikaa noviisikoulun rehtorina, minkä jälkeen hänelle tarjottiin paikkaa jesuiittojen Bombayn alueen johdossa. Hän kuitenkin halusi keskittyä antamaan hengellistä opetusta ja neuvontaa erilaisille ryhmille ja perusti keräys- ja lahjoitusvaroin Sadhana-instituutin. Sadhana tarkoittaa pyrkimystä kohti hengellistä päämäärää.

Isä Anthonyn elämässä alkoi merkittävä vaihe. Hän tutki hengellisyyttä syvällisesti ja kokeili uusia oivalluksiaan käytännössä. Hänen tapansa elää oli pitkään perustunut sääntöihin, perinteisiin ja rajoituksiin.

Nyt hän alkoi avautua vapauteen, jossa ohjaajana oli Jumalan Henki kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa. Kristillinen ja jesuiitallinen hengellisyys laajeni universaaliseksi hengellisyydeksi, jonka ihmiset voisivat uskonnostaan riippumatta tuntea kodikseen.

Anthony de Mello toimi myös terapeuttina. Sen lisäksi, että hänellä oli koulutus psykologiassa, hänellä oli luontainen taito kuunnella myötätuntoisesti ja keskittyneenä. Hänen terapiansa ei koskaan ollut teoreettista, vaan hän johdatti ihmisen näkemään ja kohtaamaan ongelmansa.

Yksityisen terapian lisäksi isä Anthony arvosti ryhmäterapiaa, jossa osallistujat jakoivat tilanteensa ja vaikeutensa pienen ryhmän kanssa.

Syvä yhteys

Rukous oli ollut mukana Anthonyn elämässä lapsesta asti, ja vuosien mittaan sen merkitys vain vahvistui. Sadhana-instituutissa käytettiin rukouksen erilaisia muotoja, joihin hän sai virikkeitä myös hindulaisista joogaharjoituksista ja buddhalaisista resitaatioista.

Eri muotojen yhteinen päämäärä oli syvä yhteys Jumalaan, joka ei isä Anthonyn mielestä ollut vain muutamien mystikkojen tavoitettavissa, vaan sen voi kokea kuka tahansa kristitty.

Isä de Mellon ohjaamiin tilaisuuksiin tuli yhä enemmän ihmisiä, joilla ei ollut uskonnollista taustaa. Nimi ja maine levisivät ja de Mello alkoi matkustaa eri puolilla Intiaa. Häntä alettiin kutsua myös Japaniin, Malesiaan ja Singaporeen, ja hän opetti säännöllisesti myös Yhdysvalloissa.

De Mello tunnettiin leveästä hymystään ja tavastaan käyttää puheessaan humoristisia tarinoita ja sutkauksia. Mutta hän ei yrittänyt mielistellä kuulijoitaan eikä tarjonnut heille helppoja elämänohjeita.

Kun yleisö oli asettunut kuuntelemaan ja odotti hauskaa tarinaa, de Mello kysyikin yllättäen: ”Haluatteko olla onnellisia? Oletteko onnellisia?” Kun ihmiset nyökyttelivät, de Mello totesi: ”Ette te ole onnellisia, ette edes tiedä, mitä onni on.”

Kivun ja kärsimyksen ero

De Mello pääsi puhumaan mieliaiheistaan onnellisuudesta ja riippuvuudesta. Hän totesi, että kaikki ihmiset tavoittelevat onnea, vaikka väittäisivät jotakin muuta.

Usein onni kuitenkin nähdään tavoitteiden saavuttamisena, menestyksenä, omien tai yhteiskunnan odotusten toteutumisena. De Mello kutsui tätä onnellisuutta hankituksi onnellisuudeksi. Se saadaan ponnistusten ja omaisuuden avulla, tunnustuksista ja maineesta sekä ruoan, nautinnon ja seksin tuomasta kehon ja mielen mielihyvästä.

Tämä onni kuitenkin laimenee, kun jano on sammutettu. Ja pian mieleen nousee seuraava tavoite ja taas seuraava.

Epätyydyttävyyden kokemus ei lakkaa, ja päällisin puolin hyvinvoivat ihmiset masentuvat, turhautuvat ja alkavat toimia itsetuhoisesti. Lyhyesti sanottuna he kärsivät.

Isä Anthony erotti kivun ja kärsimyksen. Kipu kuuluu elämään, eikä sitä voi välttää, mutta kärsimys on seurausta riippuvuudesta ja sen voi välttää. On vain päästettävä irti niistä asioista ja ihmisistä, joita kuvittelee tarvitsevansa ollakseen onnellinen.

Eikö siis saa haluta mitään, ei saa rakastua eikä pyrkiä luomaan parempia elinoloja? Muuttuuko elämä värittömäksi asioiden ja ihmissuhteiden välttämiseksi ja kieltäytymiseksi? Onko de Mellon ihanneihminen passiivinen, vetäytyvä ja välinpitämätön?

Ei ollenkaan, de Mello vastasi. Elämän keskelle tulee kiitää avoimena ja pelotta. Kaikkeen voi ryhtyä, monenlaista voi tavoitella, mutta mihinkään ei tule kiinnittyä niin, että sitä ilman ei voi elää hyvää elämää.

Riippuvuudesta vapaa tuntee ilon

Väärät käsitykset onnen olemuksesta syntyvät de Mellon mukaan päänsisäisestä ohjelmasta, joka määrittelee, millainen maailman ja ihmisen tulisi olla, mitä ihmisen pitäisi haluta.

Ohjelma on muotoutunut vähitellen vanhempien, yhteiskunnan, kulttuurin ja omien menneiden kokemusten vaikutuksesta ja määritellyt onnen ehdot. Ihminen on alkanut kuvitella, että kun hän vain saa itsensä, muut ihmiset ja maailman muutettua, onni on hänen.

Tosiasiassa ihmistä eivät silloin ohjaa hänen aidoimmat ja syvimmät tarpeensa, vaan tuo tiukasti mieleen juuttunut ohjelma, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen onnen kanssa.

Riippuvuuksista vapaa ihminen iloitsee sekä kauniista että vähemmän kauniista. Hän kokee syvää kipua nähdessään köyhyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, sotia ja väkivaltaa. Mutta hän ei kärsi eikä muutu toivottomaksi. Hän toimii asioiden hyväksi niin paljon kuin pystyy, mutta ei tee mistään onnensa estettä.

Vähitellen de Mello alkoi käyttää puheissaan onnen ja onnellisuuden sijasta sanoja vapaa ja vapaus. Vapaan ihmisen onni on toisenlaista kuin hankittu onni. Se vain tapahtuu, on olemassa riippumatta menestyksestä, rikkaudesta tai rakkaudesta.

Onnellinen ja vapaa

Vapaa ihminen ei etsi onnellisuutta, ei kurkota sitä kohti, vaan kokee sitä kaikissa tilanteissa. Hänelle ei ole olemassa huonoja ja parempia hetkiä, koko elämä on jatkuvaa armoa ja lahjaa Jumalalta.

Esimerkkinä vapaasta ihmisestä de Mello kertoi tarinan matkailijasta ja paimenesta:

Matkailija: ”Millaistahan säätä tänään on tulossa?”

Paimen: ”Minulle mieleistä säätä.”

Matkailija: ”Kuinka te voitte sanoa noin. Eihän säästä voi koskaan tietää mitään varmasti.”

Paimen: ”Kun minulle selvisi, etten voi aina saada, mistä pidän, opettelin pitämään siitä, mitä saan. Joten olen varma, että tulossa on minulle mieleinen sää.”

Anthony de Mello oli elänyt aina vaatimattomasti, ja luonto oli ollut tärkeä osa hänen hengellisyyttään. Hän nautti raikkaasta tuulesta, lehtien puhkeamisesta puihin ja auringon valosta. Rakkaus luontoon vain vahvistui viimeisinä elinvuosina.

Kun isä de Mello sai kirjansa The Prayer of the Frog, suomeksi Sammakon rukous, painokuntoon keväällä 1987, hän matkusti New Yorkiin tapaamaan Bill-veljeään ja jesuiittayhteisön jäseniä. Vietettyään illalla hetken jesuiittaveljien kanssa hän vetäytyi huoneeseensa lepäämään.

Yöllä hän kirjoitti ystävälleen: ”Minua kiinnostaa vain hengen maailma. Kaikki muu on epäolennaista. En ole koskaan ollut näin onnellinen, näin vapaa.”

Seuraavana aamuna Anthony de Mello löydettiin huoneestaan kuolleena. Syyksi todettiin äkillinen sydänkohtaus.

De Mellon ruumis kuljetettiin Mumbaihin, jossa se haudattiin samaan Pyhän Pietarin kirkkoon, jossa Anthony oli lapsena kastettu ja aikuisena vihitty jesuiittapapiksi.

Varoitusmerkki

Vatikaanin kongregaation kannanotto ja viesti piispoille – lähes kymmenen vuotta isä de Mellon kuoleman jälkeen – eivät saaneet aikaan toivottua tulosta. Päinvastoin. Nekin, jotka eivät aikaisemmin tunteneet de Melloa, halusivat tutustua hänen opetuksiinsa.

Taitavat kirjakauppiaat käyttivät tilannetta hyväkseen merkitsemällä de Mellon kirjat punaisella varoitusmerkillä. Kielletty kiinnosti ja kauppa kävi.

Jos Anthony de Mello olisi vielä silloin elänyt, hän olisi varmaan hymyillyt tilanteelle lempeän ilkikurisesti.

De Mellon suomennetut kirjat: Havahtuminen (Like 2000), Kuuletko linnun laulun? (Kirjapaja 2008 ja 2015), Viisauden välähdyksiä (Kirjapaja 2009), Katseleminen (Johnny Kniga 2011), Uudistuminen (Basam Books 2013), Rakkauden tiellä (Kirjapaja 2013), Yhden minuutin filosofiaa (Kirjapaja 2013), Lähteillä (Kirjapaja 2014), Ilma jota hengität (Kirjapaja 2014), Pysähdy ja luovu itsesi korjaamisesta: huomaa, että kaikki on jo hyvin (Viisas Elämä 2022).