Hajuaistin menetys

Jotkut pitävät hajuastia ihmisen aisteista kaikkein alkukantaisimpana. Se on varmasti myös yksi laiminlyödyimmistä. Saattaa mennä päiviä, jolloin emme haista mitään, kun samanaikaisesti päämme on täynnä silmiemme välittämiä kuvia ja korviemme tuomia ääniä. Pyrimme todellakin häivyttämään hajut elämästämme. Niinpä tyypillinen toimisto onkin täysin tuoksuton. Ruokamme on pakattu niin tiiviisti, että monet supermarketit tuoksuvat pikemminkin puhdistusaineelta kuin ruoalta. Kehon omiakin tuoksuja vastaan käydään kovaa kamppailua, jossa aseina ovat suihkut, saippuat ja deodorantit.

Toisaalta makuaistin menettäminen todistaa jälleen kerran Joni Mitchellin olleen oikeassa: Ihminen ei tiedosta, mitä hänellä on, ennen kuin menettää sen. Menetettyään hajuaistinsa ihminen huomaa ensimmäisten asioiden joukossa ruoan muuttuneen mauttomaksi. On ymmärrettävää, että useimmat luulevat makusilmujensa tällöin tuhoutuneen. Maun aistiminen perustuu kuitenkin haju- ja makuaistin keskinäiseen yhteistyöhön ja tärkeimpänä syynä makuaistin katoamiseen on hajuaistin menetys.

Mauton ruoka vie ruokahalun, joten laihtuminen tai jopa aliravitsemus voidaan joskus jäljittää makuaistin menetykseen. Hajuastin häiriöt voivat johtaa myös päinvastaiseen. Ihminen voi lihoa, jos hän syö liikaa tavoitellessaan täysin mauttomasta ruoasta nautintoa.

Hajuaistin menetys voi osoittautua vaaralliseksi, jos ihminen ei havaitse tulipalon tuottamaa savua tai merkaptaanin hajua. Tätä kemiallista ainetta lisätään maakaasuun, jotta sen voisi haistaa. Kyvyttömyys haistaa saattaa olla joillekin lannistavaa tai suorastaan masentavaa, koska he tuntevat näin menettävänsä kontaktin ulkomaailmaan ja elämän suuriin kokemuksiin.

Hajusignaalit

Perusperiaatteeltaan hajuaisti muistuttaa muita ihmisen aisteja. Elimistössä on soluja, jotka kykenevät vastaanottamaan ärsykkeen. Nämä ovat hermosoluja eli neuroneita, jotka kuljettavat vastaanotettuja viestejä. Tietyt aivoalueet muokkaavat tulevan informaation aistimuksiksi ja niihin liittyviksi ajatuksiksi.

Hajuaistin tapauksessa ärsyke saapuu ilman kuljettamina molekyyleinä. Hajureseptorit, nuo hermosolut hiusmaisine värekarvoineen, tarttuvat saapuviin molekyyleihin aivan kuten paikallaan uiskenteleva meripeto saaliiseen. Miljoonia reseptoreja on pakkautunut pienelle, muutaman neliösenttimetrin kokoiselle alueelle kahden nenäontelon katon tasolle, sivussa tavanomaisen hengityksen aiheuttamasta ilmavirrasta (katso kuva). Tästä syystä ihmisen on nuuhkittava ahkerasti ja imettävä nenäänsä lisää ilmaa voidakseen haistaa kunnolla.

Miten haistamme?

Reagoituaan ärsykkeeseen hajureseptorit lähettävät signaaleja hajukäämiin, joka on osa aivoja, vaikka se usein kuvataan vain kyhmyisenä lisäkkeenä. Signaalit kulkevat sitten hajurataa pitkin aivojen korkeampiin keskuksiin. Hajurata on nimensä mukaisesti jono hermosoluja, jotka keskittyvät kuljettamaan hajusignaaleja. Tieto toissijaisista hajuun liittyvistä ominaisuuksista, kuten lämmöstä, pistävyydestä ja ärsyttävyydestä, kulkee aivoihin yhden aivohermoista eli kolmoishermon kautta.

Nenäontelo ja suu ovat takaosistaan yhteydessä toisiinsa nenänielussa, joka ulottuu suun takaosasta nenäonteloon. Hajuaistin voimakas vaikutus makuaistiin johtuu osaksi siitä, että ihmisen pureskellessa tai antaessa ruoan viipyä suussa osa hajumolekyyleistä kulkeutuu nenänieluun ärsyttämään hajureseptoreja.

Viime aikoihin asti hajuaisti on ollut muiden aistien rinnalla eräänlaisessa tieteellisessä suvannossa. Vuonna 2004 Richard Axel ja Linda Buck saivat fysiologian ja lääketieteen Nobelin palkinnon hajuaistin toimintaa selvittävistä tutkimuksistaan. He tunnistivat tuhat eri geeniä, jotka koodaavat yhtä montaa hiiren hajureseptoria (hiirellä on tuhat, ihmisellä vain 350). Heidän tutkimuksensa osoittivat myös, miten aivot muodostavat hajuaistimukset aivoihin tulevista, eri reseptorien lähettämistä signaaleista.

Tulppana nenässä

Flunssaan sairastuminen johtaa heti alussa hajuaistin heikentymiseen. Nenän tukkoisuus estää hajumolekyylien normaalin pääsyn ärsyttämään hajureseptoreja.

Näin käy aina, kun hajumolekyylien pääsy hajureseptoreille nenän holvin yläosassa estyy. Allergia, influenssa, nenäpolyypit, nenän kasvaimet ja nuhakuume voivat kaikki saada tämän aikaan. Toisinaan nuha (riniitti) tai sivuontelotulehdus (sinuiitti) on kuvassa mukana.

Joissakin subakuuteissa sivuontelotulehduksissa hajuaistin menetys voi tapahtua ilman muita sivuontelotulehduksen oireita, kuten nenän tukkoisuutta, päänsärkyä, paikallista kipua tai paineen tunnetta. Tukos voi olla vähäinen, ilman isompaa estettä tai turvotusta, jolloin siitä ei kuvantamistutkimuksilla saada lisätietoa.

Tulehduksen rauhoittaminen

Hoito riippuu tietysti vaivan syystä. Antihistamiinit voivat auttaa, mikäli nuha johtuu allergiasta. Leukotrieenin estäjät voivat pienentää nenän polyyppeja. Antibiootteja voidaan käyttää, jos vaivaan liittyy bakteeriperäinen sivuontelotulehdus, vaikkakin sivuontelotulehdukseen on Yhdysvalloissa perinteisesti käytetty jopa liikaa antibiootteja.

Yksi tehokkaimmista hoidoista voi olla lyhytaikainen peroraalinen kortikosteroidikuuri, esimerkiksi prednisoni. Se on vahva tulehdusta vastustava lääke, joka pienentää turvonneita sivuonteloiden ja sierainten kudoksia ja rauhoittaa muita tulehdusprosessin oireita, jotka saattavat häiritä hajureseptorien toimintaa. Prednisoni aiheuttaa paljon kiusallisia haittavaikutuksia, joten sen käyttö kannattaa rajoittaa muutamaan viikkoon. Joillakin potilailla se kuitenkin riittää rauhoittamaan tulehduksen ja palauttamaan hajuaistin.

Kortikosteroideja sisältävien nenäsuihkeiden käyttö on luultavasti suun kautta otettavaa prednisonia turvallisempi vaihtoehto vaikuttaessaan vain nenään. Tutkimuksissa on kuitenkin saatu viitteitä siitä, että nenäsuihkeet eivät kuitenkaan olisi yhtä tehokkaita. Jos lääkäri on määrännyt nenäsuihketta, sitä kannattaa käyttää oikein, jotta lääke pääsisi vaikuttamaan oikeaan kohtaan nenässä. Pään on oltava kallistuneena eteen- ja alaspäin nenäsuihketta otettaessa.

Päävammojen merkitys

Hajuaistin voi myös menettää itse hajujärjestelmän vaurioituessa reseptorin, hajukäämin tai korkeampien aivoalueiden tasolla. Tämä aiheuttaa monessakin mielessä enemmän haittaa kuin minkäänlainen nenän tukkeutuminen. Paranemista tapahtuu ja hajuaisti palautuu osittain, mutta itse vauriota ei voida suoranaisesti korjata. On vain odotettava ja toivottava parasta.

Päävamma on yksi tärkeimmistä syistä tämänkaltaiseen hajuaistin menetykseen. Raju päähän kohdistunut isku saattaa vaurioittaa hajukäämiä tai katkaista ohuet hermosäikeet, jotka kulkevat nenäontelon aivoista erottavan reikäisen seulaluun läpi. Eräiden arvioiden mukaan noin 10 % päävammapotilaista kärsii jonkinasteisesta hajuaistin menetyksestä.

Haju- tai makuaisti voivat palautua nopeastikin päävamman jälkeen turvotuksen laskiessa tai verenvuodon tyrehtyessä. Toisaalta eräässä haju- ja makuaistin häiriöihin erikoistuneella klinikalla tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että päävammapotilaiden hajuaistin palautuminen saattoi kestää yli vuoden, vaikka hajuaistista olisikin hävinnyt vain 10 %.

Ylempiä hengitystieinfektioita aiheuttavat viruksetkin voivat vaurioittaa hajuaistiin liittyviä kudoksia, etenkin hajureseptoreja. Itse asiassa ylempien hengitysteiden infektiot saattavat olla yleisin syy niihin hajuaistin häiriöihin, jotka johtuvat hajuaistiin liittyvistä kudosvaurioista. Tällaiset infektiot voivat myös aiheuttaa runsaasti turvotusta ja tulehdusta, joten on vaikeaa saada selville, johtuuko hajuaistin menetys tästä, reseptorien tuhoutumisesta vai molemmista.

Virusinfektion aiheuttama hajuaistin menetys on onneksi yleensä vain osittainen eikä täydellinen. Noin kolmanneksella potilaista hajuaisti paranee jossakin määrin noin puolessa vuodessa. Eräissä tutkimuksissa on saatu viitteitä myös siitä, että paranemista tapahtuisi vielä parin vuoden kuluttuakin.

Ikääntyvä nenä

Kaikkien hajuaistia mahdollisesti heikentävien tekijöiden käsitteleminen täyttäisi kokonaisen lehden. Mahdolliset syyt ulottuvat tavallisista lääkkeistä, kuten beetasalpaajista myrkyllisiin kemikaaleihin, altistumiseen tupakansavulle ja harvinaisiin perinnöllisiin sairauksiin. Yli 90 % Alzheimerpotilaistakin kärsii jonkinasteisesta hajuaistin menetyksestä, mikä voi kuulua sairauden varhaisiin oireisiin. Myös enemmistö Parkinsonin tautia sairastavista kärsii samantyyppisestä hajuaistin häiriöstä.

Toisaalta täysin terveidenkin ihmisten nenän herkkyys vähenee iän mukana. Ikääntyvässä nenässä on yhä vähemmän hajureseptoreja ja sen hajukäämi on pienempi, koska osa hermosoluista on kuollut. Oikeastaan noin puolet yli 60-vuotiaista ei haista enää entiseen tapaan. Matkalipulla vanhuuteen on oma hintansa.

Mitä sitten on tehtävissä?

Lyhytaikaisesta yskään tai flunssaan liittyvästä hajuaistin menetyksestä ei kannata huolestua. Jos hajuaisti ei palaudu pian tai sen menetys on erityisen vaikea, kannattaa mennä lääkäriin. Niinkin yksinkertainen hoito kuin lyhyt prednisonikuuri saattaa saada ihmeitä aikaan, jos ongelmana on nenän sivuontelotulehdus tai lievä nenäkudosten tulehdus. Hajuaistin menetykseen liittyneistä olosuhteista riippuen voidaan tehdä useita tutkimuksia, kuten kuvantamistutkimuksia, jotta ongelmasta saataisiin parempi kuva. Toisinaan nenä- tai sivuontelokirurgiakin voi tulla kysymykseen.

Jos potilaan käyttämät lääkkeet ovat syynä hajuaistin menetykseen, lääkäriltä kannattaa kysyä mahdollisista lääkevaihtoehdoista. Jos potilaalla on muita neurologisia vaivoja, varhaisen Alzheimerin taudin tai Parkinsonin taudin mahdollisuus kannattaa selvittää. Joskus tarvitaan kuitenkin vain hieman kärsivällisyyttä ja odottelua, jotta voitaisiin nähdä, palautuuko hajuaisti osittain tai kokonaan ennalleen.

Jos näin ei käy, potilaan kannattaa tehdä ruoanlaittoonsa säätöjä, joiden avulla hän voi tehdä ruoastaan maittavampaa. Joissakin tutkimuksissa on osoitettu, että voimakkaan makuisten ruoka-aineiden harkittu käyttö saattaa parantaa heikentyneestä hajuaistista kärsivien ihmisten ruokahalua. Marinoiminen lihaliemessä voi antaa lihaan uutta sävyä. Makeutusaineetkin voivat auttaa. Suola ja mononatriumglutamaatti voivat niin ikään auttaa, mutta niitä käytettäessä maltti on tarpeen, jotta natriumin saanti ei nousisi ylettömän suureksi.

Copyright © 2008 by President and Fellows, Harvard College. All rights reserved.

Artikkelin sisältö vastaa yhdysvaltalaista hoitokäytäntöä.