Poika on osaston historian vaikein lapsi. Hän käyttäytyy hyvin aggressiivisesti pienempiään kohtaan. Potilastietoihin kirjataan, että hän on särkenyt 17 ikkunaa ja yhden radion.

On vuosi 1971 Oulun lääninsairaalan lastentautien klinikalla.

Äiti antoi lapsensa pois

Tommi Tanninen ei ole vielä edes teini-ikäinen, mutta on ehtinyt jo kokea paljon, todennäköisesti liikaa.

Hänellä ei ole mitään muistikuvia biologisesta äidistään. Äiti synnytti neljä poikaa, ja hänen kerrotaan antaneen kaikki lapsensa pois jo sairaalassa.

Poika on kätevä ja kiinnostunut tekniikasta. Hän pystyy purkamaan mopon palasiksi ja kokoamaan sen käden käänteessä. Hän on myös levoton. Näpistelee ja käyttäytyy aggressiivisesti.

Kukaan ei välitä

Pienenä Tommi on ollut lastenkodissa, sen jälkeen kasvattina kauppiasperheessä, jossa pojatkin puettiin tytön vaatteisiin. Eri perheeseen ottopojaksi hänet on otettu korvaamaan perheen kuollutta biologista poikaa. Adoptioperheen isä ottaa pojan mökkimatkoille mukaan ”esiliinaksi” muhinoidakseen naisten kanssa vaimon selän takana.

Pojasta tuntuu, ettei kukaan välitä.

Vähän alle 12-vuotiaana hän joutuu – tai pääsee – koulukotiin, Pohjolakotiin. Ensimmäinen kuukausi kuluu suljettujen ovien takana. Isommat pojat pomottavat, ja poika panee vahingon kiertämään kiusaamalla pienempiään. Kun Tommi avaa suunsa, joka toinen sana on ärräpäitä.

Miten poika selvisi?

Yli neljäkymmentä vuotta on kulunut. Pöydän ääressä istuu 56-vuotias Tommi, kolmen lapsen pappa. Monenlaista on tapahtunut. On ollut muun muassa monta eroa, kovaa työntekoa ja nyt työttömyys.

Tanninen sanoo, että ihan herkästi olisi voinut käydä niinkin, että hän olisi nyt hautuumaalla. Mutta pää on pysynyt pinnalla. Mikä on auttanut selviytymään?

-Ehkä se on kiinni luonteesta, miten selviää vaikeista kokemuksista. Jotkut voivat pitää sisällään kaiken, ja jotenkin se sieltä kumminkin purkautuu.

Kovaakin kuria

Tanninen on kertonut oman tarinansa myös juuri julkaistussa kirjassa Elämää etsimässä. Pohjolakoti sata vuotta (Nuorten Ystävät ry, 2015).

Hän sanoo, että hän oli kiertänyt ennen koulukotia niin monta paikkaa, ettei ”missään muualla enää huolittu”. Takkuista oli välillä koulukodissakin. Mutta vähitellen esimerkiksi koulunkäynti alkoi kiinnostaa. Kone- ja metallihommista poika tykkäsi.

Kuri oli tuohon aikaan joskus kovakourainen. Kerran yksi ohjaajista sai pojat kiinni kiljunkeitosta ja kertoi näille näiden oksennellessa, että oli virtsannut keitokseen.

Mutta oli hyvääkin. Varatuomari Kurt Nordlundin perheestä tuli Tommille ”sunnuntaiperhe”, jonka luona hän viihtyi.

Mitä sanoa nuorelle, jonka elämä on solmussa?

Tanninen kokee, että koulukodin ansiosta hän sai elämänsä oikaistua ja pääsi opiskelemaan ammatin. Hän kävi autonasentajalinjan ja menestyi hyvin opinnoissaan.

Siihen hänellä ei ole ratkaisua, mitä pitäisi sanoa tai tehdä niin sanotulle ongelmanuorelle – sellaiselle kuin hän oli. On hänellä kokemusta siitäkin, miten vanhempi joutuu taikinoimaan omien teini-ikäistensä kanssa.

-Hyvin vaikea siinä on toisen lähteä mitään sanomaan. Se on omasta asenteesta kiinni. Myös kaverit vaikuttavat paljon, mihin suuntaan kallistuu.

Liian kovaan kuriin Tanninen ei usko. Sen sijaan pitää olla kommunikointia. Ettei vanhempi näkisi nuorta vain ohimennen, vaan olisi paikalla ja läsnä elämässä. Ja joku harrastus nuoren elämässä voisi olla hyväksi.

-Hyvinvoinnin pitäisi lähteä jo kotoa. Jos kotiasiat ovat huonosti, menee helposti muutenkin huonosti.

Lähteenä käytetty Tommi Tannisen haastattelun lisäksi kirjaa Elämää etsimässä. Pohjolakoti sata vuotta (Nuorten Ystävät ry, 2015).

Kuva: Timo Heikkala

Lue myös:

Miten selvitä nuoren tunnemyrskyjen kanssa?

Näitä asioita vanhemman ei pitäisi koskaan sanoa lapselleen