Narsismi

Narsismi - mitä se on ja kuinka se ilmenee? Tutustu narsismiin ja muihin persoonallisuushäiriöihin.

Narsismi viittaa henkilön käyttäytymiseen, jossa korostuu itsekeskeisyys, itserakkaus, huomionkipeys, käsitys omasta tärkeydestä, voimakas tarve tulla ihailluksi ja kyvyttömyys empatiaan ja toisten huomioon ottamiseen.

Narsismi on erotettava narsistisista piirteistä, joita esiintyy suurimmalla osalla ihmisistä ilman, että persoonallisuushäiriön diagnostiset kriteerit täyttyvät. Lievämuotoisena narsistiset piirteet kuuluvat jokaisen henkilön peruspiirteisiin.

Silloin, kun narsistiset piirteet ovat vallitsevia ja ohjaavat pääsääntöisesti henkilön käyttäytymistä, puhutaan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Persoonallisuushäiriöt ovat joukko hankalia ja vakavia ihmisen persoonallisuudessa, tunne-elämässä ja käyttäytymistavoissa esiintyviä häiriöitä. Narsistisilla häiriöillä on keskeinen asema useiden erilaisten persoonallisuushäiriöiden oireenmuodostuksessa.

Narsistiseen persoonallisuushäiriöön sairastuneet henkilöt yliarvioivat säännönmukaisesti omat kykynsä ja vähättelevät toisten ominaisuuksia. Heidän ajatusmaailmansa tukee käsitystä omasta paremmuudesta ja he myös odottavat toisten kohtelevan heitä ylivertaisena.

Narsistisen henkilön kyky myötätuntoon on heikentynyt ja hän käyttää toisia hyväkseen. Narsistin käytös voi olla ylimielistä ja röyhkeää. Narsistinen henkilö on usein kateellinen toisten saavutuksista. Narsistin omissa mielikuvissa pyörii jatkuvasti ajatuksia menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta.

Narsisti hakee tyydytystä toisten voittamisesta ja hänen on vaikea sietää häviämistä. Narsisti ihailee valtaa ja tavoittelee sitä. Narsistin arvomaailmaa sävyttää usein autoritäärisyys ja hän ihailee ns. kovia arvoja. Narsistinen henkilö on yliherkkä arvostelulle. Häiriöön liittyy erityisesti pettymystilanteissa esiintyvää masennusta ja päihteiden väärinkäyttöä.

Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsii koko väestöstä alle 1 %. Hoitoon tulleesta potilasaineistosta siitä kärsii 1-16 prosenttia.

Vaikka persoonallisuushäiriöt ovat itsepintaisia reaktio- ja käytöstapoja, niiden jäykkyys ja joustamattomuus saattavat keventyä iän myötä. Jos henkilö itse kärsii itselleen ominaisesta kokemisen tavasta ja käytöksestä, hän voi hyötyä psykoterapiasta. Häiriöön mahdollisesti liittyvää masennusta voidaan hoitaa kuten muitakin mielialahäiriöitä mm. lääkehoidon avulla.

Lähteet

Lönnqvist (toim.) ym. Psykiatria. Kustannus Oy Duodecim. 2017.

Huttunen M. Tietoa potilaalle: Persoonallisuushäiriöt, Lääkärikirja Duodecim, Kustannus Oy Duodecim 2017.

Rakkausklinikalla pohditaan, onko ero ainoa oikea ratkaisu

Terve.fi

"Mökötän ja tiuskin: Olenko narsisti?"

Hei! Haluaisin tietää, mistä voisin päätellä olenko narsisti? Ja onko jonkin asteinen narsistinen käytös nuoruusiässä normaalia ja voiko se kadota ajan myötä, kun elämänkokemusta kehittyy? Olen 26-vuotias perheellinen nainen. Olen varsinkin nuoruudessani (alle 20v) ollut hyvin omapäinen ja halunnut aina asioiden menevän minun mukaani. Saatoin esimerkiksi suuttua, jos en saanut olla yksin kotona, kun olin odottanut “omaa-aikaani” ja olin aika mustasukkainen silloisesta poikaystävästäni. Suuttumukseni osoitin ja osoitan edelleen lähinnä mököttämällä ja tiuskimalla. Sisarukseni huomauttelevat tästä omapäisyydestäni minulle vieläkin, vaikka se on omasta mielestäni laantunut todella paljon. Mutta nämä huomautukset saavat oloni jotenkin todella vialliseksi, ja pelkään, että minulla on jokin persoonallisuushäiriö. Äitini mielestä käytökseni ei ole eronnut sisaruksistani edes teini-iässä. Nykyisessä parisuhteessani emme riitele juuri koskaan, mutta ongelmatilanteissa usein etsin helposti syitä ensin muista, enkä itsestäni ja saatan ärsyyntyä todella typeristä asioista. Jälkeenpäin pyytelen kyllä anteeksi, mutta silti sorrun samaan käytökseen kerta toisensa jälkeen. Olemme mieheni kanssa molemmat aika väsyneitä, koska pienet lapsemme valvottavat lähes joka yö. En tiedä miksi minulle on niin vaikeaa etsiä sitä syytä ensin itsestäni ja nyt olen hukassa johtuuko puolisoni syyttely väsymyksestäni vai esim. narsismista. Lasteni kanssa yritän parhaani mukaan toimia niin, että jos joudun jotain kieltämään tai “komentamaan”, niin osaisin sen todella hyvin perustella ja siihen olisi aina todellinen syy. Usein silti huomaan komentelevani lapsia ns. mukavuudenhalusta (esim pyydän vaunuun istumaan, jotta kauppareissu sujuisi mukavammin, vaikka lapsi haluaisi kävellä itse). Pelkään, että olen liian kontrolloiva vanhempi. Saatan myös esim huomautella kumppanini epäterveellisistä tavoista, vaikka tiedän, että aikuinen ihminen tekee itse omat päätöksensä. Hänen menojaan tai ihmissuhteitaan en pyri mitenkään rajoittamaan, oikeastaan toivoisin, että hän olisi sosiaalisesti vähän aktiivisempi, koska ystävyyssuhteista pitää pitää huolta myös pikkulapsiaikana ja se voisi ehkäistä hänen uupumisen tunteita. Minulla on todella vahva halu olla hyvä asioissa, esim opinnoissani tähtäsin aina parhaaseen arvosanaan. Koen olevani keskivertoa parempi joissain asioissa, mutta tunnen siitä ajatuksesta samalla paljon syyllisyyttä. Millainen itsekkyys on jo sairaalloista? Kuulostaako kertomani sinusta narsismilta ja voiko siitä parantua? Haluaisin olla epäitsekäs äiti ja puoliso ja tehdä perheeni onnelliseksi. Ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen babyblues tuntui vähän pitkittyvän, mutta varsinaisesta masennuksesta en kokenut tai koe kärsiväni. Paniikkikohtauksia saan ajoittain. Lapsena minulla oli kummallinen pelko, että olen tietämättäni kehitysvammainen, mutta tästä pelosta olen päässyt jo yli.