ongelmallinen aikuinen lapsi
En enää tiedä mitä tehdä lapseni, 27 vuotiaan Ad/Hd pojan hyväksi. Hän on ollut varhaisteini-iästä asti haastava ja epätoivoisesti etsinyt elämäänsä adrenaliiniä tai erilaisia omia hoitoja sairauteensa. Elämässä on ollut huumeita ja väkivaltaa, itsetuhoisia ajatuksia ja epätoivoa.
Nyt pari vuotta sitten vasta sai oikeanlaiset lääkkeet, ja on välillä voinut paremmin ainakin äidin silmin. Töissä ei ole ollut koskaan, ei ole kykenevä minkäänlaiseen auktoriteettiin tai keskittymään hetkeä pidempään. Asuu eri paikkakunnalla, mutta hyvin usein oleilee myös mummillaan lähellä minun ja mieheni kotia.
kymmenen vuotta sitten muutimme pojan kanssa uudelle paikkakunnalle uusioperheeseen tämän samaisen miehen perheen kanssa yhteiseen kotiin noin vuoden seurusteltuamme. Uudella miehellä on kolme lasta, jotka myös asuivat siellä. Kaikki teini-ikäisiä. Alku meni hyvin, pojallani oli uusi puhdas pöytä mistä aloittaa koulussa ja harrastauksissa, mutta aika pian hän joutui ongelmiin koulussa ja aloitti erityisluokalla. Kaveripiiri oli samantyyppisiä ihmisiä kuin hänkin. Kotona kaikille riitti töitä kun meitä oli niin monta, mutta poikani ei niihin millään tavalla osallistunut. En saanut häntä millään tekemään osuuttaan. Oli menossa paljon mopollaan ja kävi vain syömässä ja nukkumassa. Oli riitoja, rikkoutuneita asioita joita ei kukaan tunnustanut ja syyttelyjä puolin ja toisin. Oli itkua ja hammasten kiristelyä ja parhaamme mukaan mielestämme yritimme pitää pakan kasassa, mutta emme enää onnistuneet. Ajan saatossa tilanne kärjistyi kahdessa vuodessa niin pahaksi riitelyksi lasten keskenään ja meidänkin aikuisen kanssa, että päätimme myydä talon ja muuttaa erilleen tilanteen rauhoittamiseksi. Miehen lapset olivat luonnollisesti tyytymättömiä siihen, että poikani ei tarvinnut tehdä mitään ja hän sooloili tapansa mukaan. Itse muutin siitä kymmenen km päähän maaseudulle ja poika ei suostunut tulemaan mukaan joten vuokrasin hänelle keskustasta asunnon, kun autokoulukin alkoi juuri.
Joskus myöhemmin hän on sanonut että tuo aika siinä yhteisessä talossa oli hänen elämänsä parasta aikaa.
En tiennyt hänen rahantulostaan mitään, koska hän vakuutti että hän voi ne vuokrat maksaaa itse. Puolessa vuodessa hän sai häädön maksamattomien vuokrien vuoksi. sain kuulla vasta kun olin maksumiehenä. Tuona aikana hän kävi kylässä kahvilla silloin tällöin, ja sanoi että kaikki oli ok. Uskoin toki häntä.
Myöhemmin on selvinnyt että se aika oli yhtä hulinaa, vaarallisia tilanteita ja huumeita ja väkivaltaa, poliisien kanssa joutui tekemisiin.
Niin hän sitten muutti luokseni maalle. Sai huoneeni ja oli osin minulla osin isällään toisella paikkakunnalla. Uuden miehen kanssa oli niinkuin ennenkin, juttelivat kun näkivät, sillä seurustelumme jatkui erilleen muutosta huolimatta.
Vuosia kului ja miehen lapset muuttivat kotoa jolloin halusimme muuttaa uudelleen yhteen. Poikani sai kaupungin asunnon myös joten muutimme yhteen uudelleen. Pojan omat kokeilut ja elämäntyyli jatkuivat, kävi meillä kylässä kahvilla ja kaikki jatkui kuin ennenkin. Olin hänestä huolissani aika ajoin mutta elämä kuitenkin jatkui ja nähtiin viikoittain.
Sitten muutimme toiselle paikkakunnalle töiden perässä, poikani myös muutti tyttöystävänsä joka oli raskaana, luo toiselle paikkakunnalle. He kävivät meillä olemassa viikonloppuja ja soittelimme usein. Suhde ei kuitenkaan jatkunut lapsen syntymän jälkeen, mutta poikani jäi sinne asumaan hyvän psykiatrisen hoitosuhteen vuoksi. Ja lapsenkin.
Tässä vaiheessa hän sai viimein aikuisiällä pitkän tien kuljettuaan adhd lääkityksen, joka oikeasti auttoi osittain.
sitten viime keväänä hän sai veneinnostuksn ja ostimme hänelle porukalla veneen että pääsee kalalle. Vene oli meidän rannassa .
Hän oli meillä paljon, ja kaikenlaista sattui, riitaa pikkuasioista naapureiden kanssa, syytteli ja uhkaili heitä. Kilahteli meillä ihme asioista ja syytteli miehen poikaa kuvitelluista asioista. Samaa syyttelyä harrasti mummiaan kohtaan, jossa asusteli. Aivan vainoharhaisia asioita. Välillä meni hyvinkin.
Nyt sitten yllättäen joulu seutuun hän aloitti hirveän ahdistelun meitä, minua ja miestä kohtaan, että olemme hänelle korvausvelvollisia kun olemme pilanneet häneltä 10 vuotta elämästään henkisellä väkivallalla, joka alkoi siellä ensimmäisessä yhteisessä asunnossa. Hän on kertomansa mukaan siitä asti luullut olevansa syyllinen kaikkeen ja nyt vasta tajunnut että me olemme ne syylliset.
Hän uhkaa väkivallalla, puukon kansssa tulemisella yms. Messenger on täynnä mitä kauheampia nimittelyitä ja ahdistuksen aiheita. jos en vastannut hän sanoi tulevansa tänne meille riehumaan. Tuo raivo tuli ihan puskista, kymmenen vuotta on mennyt ihan suht koht hyvin. kuulemma kesän syyttelyt kalareissujen aikana toivat kaikki ne mieleen kymmenen vuoden takaa. kesän syyttelyt olivat sellaiset, että hän oli käyttänyt mönkijää edellisenä päivänä ja seuraavana oli rengas puhki, kysyttiin tiesikö hän asiasta. toinen oli kun hän kaasutteli veneellään rannan tuntumassa ja sanoin että älä siinä kaahaa. oli ollut kuulemma vahinko kun sormi lipsahti. pyysin anteeksi.
Kymmen vuotta sitten kun asuttiin kaikki yhdessä oli kuulemma hänen mielestään aina kaikesta syytetty häntä. Minusta se ei ole totta, kaikki saivat kuria samalla tavalla, minun poikaani se ei vain purrut. Hän viis veisasi mistään. olen varma että hänen tuntemansa syyllistäminen tulee eri aikakaudelta, ehkä niiltä yksin asumisen ajoilta kun kaikki oli sekaisin hänen elämässään. Ja kauempaakin lapsuudesta, koulu oli vaikeaa, kiusattiin ja ei löytänyt paikkaansa kaveripiirissä. Mieheni ja minä olemme mielestäni tehneet niin kaikkemme hänen hyväkseen mikä on inhimilllisesti mahdollista, ja hammasta purren kestäneet hänen moninaiset oikkunsa mutta mitään hyvää hän ei muista eikä noteeraa mitenkään.
nyt on tilanne se, että jouduimme puukon kanssa tulemisen uhalla joulun jälkeen lähtemään kotoa pakoon poikaani päiväksi. Soitin poliisille ja kerroin tilanteen, he ehdottivat lähestymiskiellon hakemista. emme hakeneet vielä mutta sovittiin ex miehen välityksellä pojan kanssa että pidetään taukoa. tilanne raukesi kun poliisin tuloon meni aikaa ja hän oli jo lähtenyt muihin hommiin. Nyt pelkäämme täällä koska hän pärähtää pihaan ja mitä sitten tapahtuu. kolmeen viikkon oli hiljaista hän ei ottanut yhteyttä, mutta mummilta kuulin että hän voi huonosti henkisesti. niin mekin. Muutama päivä sitten otti yhteyttä, sanoi että ollaan siinä pisteessä että anteeksi pyyntö ei enää riitä. Hän on paisutellut asian ihan mahdottomaksi ja velloo siinä pakonomaisesti. En uskalla mennä tapaamaan häntä, mies vielä vähemmän koska uhkailut nyt kohdistuneet häneen enemmän). Varmasti siellä yhteisessä talossa oli ylilyöntejä ja turhaakin syyttelyä, mutta samoista asioista kärsimme kaikki.
Olen itse etsinyt tietoa kuinka voisin häntä auttaa, mutta koska hän ei suostu terapiaan enkä missään tapauksessa voi hommata häntä pakkohoitoon, on tilanne vaikea.
Oikeasti hän on muuttunut ja epävakaa.
