Kysy sukusi vaiheista, opi itsestäsi – selvitä nämä asia vanhemmiltasi, jos vielä voit

Kun vakavasti sairastuneen äidin kuolema alkoi lähestyä, Meiju Niskala huolehti, että tämän huoneessa oli aina tuoreita kukkia.

Niskalalla oli tapana asettua äidin viereen kapealle metallilaitaiselle sairaalasängylle. Siinä he lepäsivät hiljaa kylki kylkeä vasten.

Niinä hetkinä Niskalasta tuntui, että äidin ja tyttären kehot keskustelivat. Ei telepaattisesti vaan täydellisen läsnäolon kautta, Niskala sanoo.

Hänellä ei ollut tarvetta kysyä äidiltä mitään.

– Uskon, että sain hänen läsnäolostaan samanlaista turvaa, mitä olisin saanut sanallisesta keskustelusta.

Niskala oli kolmekymppinen, kun äiti sairastui aivoja rappeuttavaan sairauteen. Tässä tarinassa ajanlasku ei etene niin, että äiti sairasti, kunnes fyysisesti kuoli.

– Äidin kohdalla kuolemisen prosessi oli pitkä ja alkoi jo sairastaessa.

Vuosia kestänyt sairaus sai sanat katoamaan vähitellen. Niskala kuitenkin tuntee, ettei mitään tärkeää jäänyt sanomatta.

– Keskustelut eivät koskaan ole pelkkiä sanoja. Mitä enemmän äidiltä hävisivät sanat, sitä paremmin sain vastauksen kaikkeen mahdolliseen. Kun sanoja ei ole välissä värittämässä, oleminen on aukotonta läsnäoloa.

Lue lisää: Onko omia vanhempia pakko kunnioittaa?

Monella muulla tilanne on toisenlainen. Vielä kun vanhempi on täällä vastaamassa, häneltä haluaisi kysyä kaikenlaista. Ehkä ensimmäisen kerran.

– On paljon perheitä ja sukuja, joissa ei ole lupa puhua tai kysyä menneistä, ainakaan niistä ikävistä asioista, sanoo psykologi ja traumapsykoterapeutti Soili Poijula.

Poijulan mukaan tietämättömän on hyvä olla kiinnostunut menneistä ylisukupolvisuuden vuoksi eli siksi, että suvun historian vaiheet monesti vaikuttavat edelleen tänä päivänä eläviin sukupolviin. Aiemmat tapahtumat voivat ohjata seuraavia sukupolvia sekä hyvässä että huonossa.

– Silloin, kun vanhempi on vielä elossa ja muistaa asioita, olisikin hirmuisen tärkeää haastatella häntä, Poijula sanoo.

Vanhemmalta voi kysyä hänen tärkeiden elämäntapahtumiensa lisäksi tämän lapsuudesta. Parhaimmillaan tieto voi johtaa parempaan ymmärrykseen itseä kohtaan. Jos vaikka vanhemman lapsuudenperheessä ei ollut lupa puhua asioista avoimesti, tapa on voinut siirtyä huomaamatta usean sukupolven päähän, vaikka kulttuuri ympärillä olisi muuttunut avoimemmaksi.

Vasta kun ihmisellä on tietoa tietyistä tapahtumista, hän voi alkaa käsitellä niiden merkityksiä omalle elämälleen.

Vanhempaansa suhtautuu todennäköisesti armollisemmin, jos oppii ymmärtämään, millaiset seikat hänen valintojensa takana vaikuttavat.

Toisaalta kysymällä saa varmasti tietää myös koko joukon myönteisiä asioita, jotka panevat katsomaan esimerkiksi omaa äitiä tai isoäitiä suvun todellisina voimanaisina.

Salailu taas on kuormittavaa paitsi salaisuuden kantajan näkökulmasta myös siksi, että muiden kuvitelmat tapahtumista karkaavat helposti hurjiksi, Poijula huomauttaa.

– Salailun ilmapiirissä kasvanut saattaa kuvitella, että hänellä on taustallaan suurempi trauma kuin todellisuudessa onkaan.

Lue lisää: Osaatko suhtautua myönteisesti sukulaisiisi?

Sairastunut vanhempi ei ole tietoineen ja näkemyksineen lasta varten, ajattelee Meiju Niskala. Jos toinen on kuolemassa, antamisen ja saamisen suhde pitäisi olla toisen näköinen, hän sanoo.

– Kysymyksen tulisi silloin olla se, mitä itse voisi tehdä toisen hyväksi tässä ja nyt.

Sanottavaa äidille olisi kyllä ollut. Siitä kertoo se, että esitystaiteilijana tunnetulta Niskalalta ilmestyy syksyllä kirja Sata kirjettä kuolleelle äidille .

– Koko kirja on kysymystä siitä, mihin äiti hävisi.Tekstit ovat keskusteluja, joita olisin halunnut käydä äitini kanssa. Minun on kuitenkin vaikea purkaa niitä täsmällisiksi kysymyksiksi, Niskala sanoo.

– Ajattelin ja ajattelen niin, ettei äidistä nyhdetty historiatieto tule kuitenkaan lohduttamaan minua äidin kuoleman jälkeen.

Missä määrin jälkipolvella edes on oikeus vaatia vastauksia? Tätäkin Niskala on miettinyt.

Äitini tuli paikasta, jossa ei kukkia kasvatettu, vaan mullat laitettiin pottuihin. Se oli aika raju sodanjälkeinen maisema. Äiti kuitenkin kouluttautui ja pyrki rohkeasti ymmärtämään itseään ja taustaansa.

Joillekin aiemman sukupolven edustajille puhuminen on mahdotonta, Niskala huomauttaa. Vaikeneminen on usein seurausta siitä, että henkiset resurssit ja mallit tunneasioiden käsittelyyn yksinkertaisesti puuttuvat.

Silloin voi olla viisaampaa kääntyä muiden puoleen kuin tiukata vastauksia.

Lue lisää: Lasten tunne-elämän vaikeudet lisääntyvät vanhempien psyykeongelmien myötä

Vanhemman verkostoa kannattaa psykologi Soili Poijulan mukaan haastatella.

– Jos vanhemman ystäviä on elossa, heiltä voi kuulla asioita, joita vanhempi on unohtanut. Kielteisistä tapahtumista ulkopuolinen taas pystyy usein kertomaan neutraalimmin.

Jos on jo saanut kuulla tapahtumasta muualta, asia voi olla helpompi ottaa hienotunteisesti puheeksi vanhemman kanssa.

Toisaalta kannattaa muistaa, tieto todellakin lisää usein tuskaa. Aikuisenkin lapsen voi olla hankala ottaa vastaan esimerkiksi tietoa, että omaa vanhempaa on aikanaan kohdeltu lapsuudessa kaltoin, Poijula sanoo.

Ajan kulusta huolimatta tiedosta voi seurata surua oman vanhemman puolesta ja myös kriittisempää suhtautumista aiemman sukupolven ihmisiin.

Jos perheessä on useampia lapsia, voi olla, että jollekin lapselle vanhemman on helpompi puhua kuin toiselle.

– Jos siis sisaruksia on, asioita on tärkeää jakaa yhdessä. Vanhempaa voi myös pyytää muistelemaan menneitä niin, että kaikki sisarukset ovat paikalla, Soili Poijula sanoo.

Milloinkaan asioiden kysyminen ei saisi olla pelkkää tiedon nyhtämistä. Poijulan mukaan lapsen ja vanhemman välinen luottamuksellinen suhde on usein yhteydessä siihen, kuinka paljon aikaa vietetään yhdessä.

– Eihän ketään voi vain käyttää tiedon lähteenä. Muistelua ja kertomista voi tapahtua spontaanisti, kun vanhemmalla on olo, että hänestä välitetään ja hänen seurassaan halutaan olla.

Toki on myös ihmisiä, jotka eivät halua muistella menneitä. Usein he ovat sulkeneet vaikeat kokemukset mielestään tietoisesti pois.

Toiset taas eivät yksinkertaisesti muista jälkipolvea kiinnostavia tapahtumia, koska eivät ole itse pitäneet niitä niin merkittävinä, että olisivat painaneet ne mieleensä.

Jos perheessä ei ole liiemmin ollut tapana jakaa kokemuksia keskustellen, tärkeiden asioiden nostaminen tietoisesti esiin ennen vanhemman poismenoa voi auttaa valmistautumaan suruun, Soili Poijula kertoo.

Puhutaan ennakoivasta surusta. Se tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen tietää, että esimerkiksi oma vanhempi tulee todennäköisesti pian kuolemaan. Silloin saattaa ehtiä käydä tärkeiksi kokemansa keskustelut, kun aikaa on vielä jäljellä.

Kuoleman jälkeistä aikaa käydyt keskustelut voivat helpottaa siten, ettei surevan ajatus suuntaudu sanomatta jääneisiin asioihin.

– Mielessä on tavallaan enemmän tilaa muistella kuollutta ihmistä.

Lue lisää: Tieto menneestä toi selkeyttä

Juttu on julkaistu Kotivinkki -lehdessä 10/2019.