Wenzel Hagelstam: ”Aitous on tärkein arvoni”
Antiikkialan yrittäjän Wenzel Hagelstamin mielestä historiaa kannattaa tutkia, sillä siellä on toivoa. Hän on löytänyt menneisyydestä vastauksen moniin kysymyksiin.
Jokaisella tavaralla ja rakennuksella on oma henki. Sen voi aistia, kun koskettaa esinettä tai kun astuu tilaan.
Antiikkiasiantuntija Wenzel Hagelstam, 82, sanoo, että uudet esineet ovat usein kylmiä. Sen sijaan vanhoissa tavaroissa voi tuntea tarinan ja lämmön. Hänelle itselleen yhä rakkaampia ja tärkeämpiä ovat nykyisin taulut.
”Taiteella ei ole kansallisuusrajoja, ja jokainen taulu on ainutlaatuinen. Moni muu ihmisen keräämä kapistus on aina enemmän tai vähemmän massatuote.”
Tapaamme Wenzelin Kapteeninkadun taidekaupassa. Istun tarjotulle tuolille, jota on käyttänyt moni ennen minua. Tuoli on peräisin 1700-luvun lopulta.
Katutason liiketilassa on suuret ikkunat, mutta muuten paikka näyttää työhuoneelta. Se on ahdettu täyteen tauluja, niitä on niin seinillä kuin lattiallakin.
Ne ovat erikokoisia ja -tyylisiä, sekä abstrakteja sekä esittäviä, kymmeniä maalauksia, limittäin ja lomittain.
Wenzel istuu taiteen keskellä, työpöytänsä takana, kiireettömänä ja tarkkaavaisena. Hän on julkaissut talvella muistelmateoksen. Liiketoimintaa hän sanoo jatkavansa osittain terapiamielessä. Joutenolo ei sovi hänelle.
”Työ on ollut kierrätystä, ja sitä on koko elämä. Arvostan aitoutta niin ihmisissä kuin esineissäkin.”
Arvomaailma lastenhoitajalta
Wenzel syntyi välirauhan aikaan helsinkiläiseen porvarisperheeseen. Hänellä oli isosisko ja myöhemmin syntyi vielä kolme veljeä.
Äiti kuului aatelissukuun, ja yrittäjäisän elämänarvot rakentuivat pitkälle syntyperän ja moitteettoman julkissivun kunnioittamiseen. Perhe asui hyvässä osoitteessa Helsingin Bulevardilla, ja kaiken piti olla tiptop.
Ensimmäisinä elinvuosinaan Wenzel ruokaili lastenhuoneessa yhdessä hoitajan kanssa. Kymmenvuotiaina lapset pääsivät aikuisten pöytään, mutta silloinkin he teitittelivät vanhempiaan ja saivat jutella vain, kun heitä puhuteltiin.
”Isä oli machomies, mutta aika heikko, ja hän jäi minulle etäiseksi. Muistutan enemmän äitiä. Hän oli voimakastahtoinen ja suvaitsevainen.”
Äitikään ei osallistunut kovin paljon lasten arkeen, osin käytännön syistä. Hän oli sairastanut polion, ja hänen toinen kätensä oli halvaantunut.
Sisarusten tärkein ja läheisin ihminen oli perheen lastenhoitaja Karin Wilander.
”Luotin häneen täysin. Hän oli syvästi kristillinen ihminen ja toimi koko elämänsä ajan Pelastusarmeijassa. Soppaa, saippuaa ja sielunpelastusta -periaate kuvaa hänen lämmintä ja empaattista luonnettaan.”
Hoitaja vei lapset myös pyhäkouluun, ja tarinat hyvistä teoista, heikommista huolehtimisesta ja Jeesuksen elämästä tulivat tutuksi.
”Arvomaailmani perusta on Karinilta. Ymmärsin varsin pian, että ajattelen eri tavoin kuin isäni.”
Perhe ei ollut lainkaan uskonnollinen. Henkisistä asioista ei keskusteltu, eikä esimerkiksi kirkossa käyty juuri koskaan.
”Iltarukous ja ruoan siunaaminen kuuluivat tapoihin, mutta ne olivat vain muodollinen rituaali. Me lapset olimme kuin koirat, tottelimme nöyrästi.”
”Syntyperä tai omaisuus ei lisää ihmisen arvoa, vaan jopa päinvastoin.”Wenzel Hagelstam
Erikoinen lapsuus
Sotalapsiaika Ruotsissa vaikutti Wenzeliin päinvastoin kuin yleensä. Hän sai matkalla tuberkuloositartunnan ja joutui muiden sairastuneiden suomalaislasten kanssa Huddingeen, Balingstan kartanoon perustettuun lastenkotiin, jossa monet hoitajatkin puhuivat suomea. Kun hän tuli kolmivuotiaana takaisin kotiin, hän ei osannut ruotsia juuri lainkaan.
”Palasin ruotsinkieliseen kotiini, ja tunsin olevani ulkopuolinen ja täysin väärässä paikassa. Isosiskokin puhui oman sotalapsivuotensa jälkeen vain ruotsia.”
Ensimmäiset kouluvuotensa Wenzel kävi isän määräyksellä pienessä, vanhanaikaisessa yksityiskoulussa. Hän ei oikein sopeutunut sinne, ja sen jälkeen häntä pompoteltiin koulusta toiseen.
Erikoista lapsuudessa oli myös se, että Wenzel adoptoitiin äidin veljen perheeseen. Enolla ei ollut omia lapsia, ja hän halusi saada oman perillisen.
Oudon järjestelyn jälkeen poika asui edelleen kotonaan ja säilytti isänsä sukunimen. Hän kuitenkin sai adoptioisältään kuukausirahaa ja vieraili tämän luona Pariisissa.
”Raha oli melko pieni, mutta minulle merkittävä. Lisäksi sain seurata enoni huikentelevaista ja eksoottista elämää samppanja-aamiaisineen ja taidenäyttelyineen. Se oli melko erilaista kuin oman perheeni elämä.”
Adoptioisä oli boheemi aatelisherra, joka matkusteli paljon ja eli varsin tuhlaavaisesti. Perintöä pojalle ei lopulta kovinkaan paljon jäänyt.
Kannattaako rikkaisiin luottaa?
Leikkikavereita Wenzelillä ei lapsuudessa ollut. Myös ensimmäiset kouluvuodet olivat epätavalliset.
”Oikeastaan sain kavereita vasta lyseossa, jossa oli oppilaita eri sosiaaliluokista. Keskustelimme paljon yhteiskunnallisista asioista, ja isäni arvomaailma tuntui entistä vieraammalta.”
Myös se kirkko ja uskonto, johon Wenzel nuoruusvuosinaan tutustui, oli täysin erilainen kuin lapsuuden pyhäkoulun tarinat.
”Erosin kirkosta, kuten monet kaverinikin. Se oli 1960-luvun tervettä kapinointia.”
Sen sijaan solidaarisuuspuoli lastenhoitajan arvomaailmasta tuntui yhä omemmalta: syntyperä tai omaisuus eivät lisää ihmisen arvoa, vaan jopa päinvastoin.
”Karin sanoi, että rikkaisiin ihmisiin ei kannata luottaa. Ajattelen yhä, että hän oli aika oikeassa. ”
Yrittäjänä Wenzel on itsekin vaurastunut ja miettinyt omistamista eri kanteilta. Ketään ei saisi tuomitakaan varallisuuden perusteella.
”Oikeastaan ihminen on omistaja vain sen ajan, kun hän on elossa. Kaikki on lainaa, ja omistaminen on suuressa määrin vastuuta. On tärkeää, miten ja kenen hyväksi hallussaan olevan varallisuuden käyttää.”
”Vanhat puut ovat kuin taideteoksia, ajattomia ja täynnä elämää.”Wenzel Hagelstam
Neljän lapsen isäksi
Lastensa äidin Katyn kanssa Wenzel avioitui 1960-luvulla. Pariskunnalla on yhteensä kolme lasta, tytär ja kaksi poikaa. Lisäksi on neljäs lapsi, avioliiton ulkopuolinen tytär.
Tämä tytär ei kuitenkaan ole ulkopuolisen suhteen hedelmä, vaan yhteinen päätös. Oikeastaan vaimon toive. Katyn ystävättäret, naispari, olivat nimittäin pitkään halunneet lasta. He olivat pohtineet erilaisia keinoja unelman toteuttamiseksi.
”Katy ehdotti, että he voisivat yksinkertaisesti lainata minua, hänen miestään. Niinpä käytimme luonnon menetelmää ja yhdeksän kuukauden kuluttua syntyi tyttäreni Charlotta.”
Kaikki tapahtui täysin sovinnossa ja vailla mustasukkaisuutta.
”Tilanne oli meille kaikille luonnollinen. Voimme olla avuksi vaimoni ystäville, ja sain ihanan tyttären. ”
Charlotta on asunut vanhempineen suurimman osan elämästään Ruotsissa, mutta hän on ollut aina myös osa Wenzelin perhettä. Tällä hetkellä hän asuu Tukholmassa ja pitää yhä yhteyttä isäänsä ja sisaruksiinsa.
Wenzel on radikaalin 1960-luvun kasvatti, ja edelleen hän on feministi sekä ehdoton tasa-arvon kannattaja.
”Nyt ajattelen, että olimme aika monessa asiassa oikeassa. Onneksi maailma on muuttunut hyvään suuntaan.”
50 vuotta kihlauksesta avioon
Eräänä päivänä 2000-luvun alussa Wenzel käveli Bulevardilla ja kuuli naisen huutavan häntä nimeltä.
Kohtaaminen oli kuin romanttisesta elokuvasta: sinäkö se olet, niin monen vuoden jälkeen. Kyseessä oli Lena, jonka kanssa Wenzel oli ollut kihloissa 19-vuotiaana.
He olivat kuitenkin eronneet, ja molemmille tuli omat liittonsa ja lapsensa. Jälleennäkeminen vuosikymmenien jälkeen oli yllättävä ja ihana. Keskinäinen yhteys löytyi.
”Mikään ei ollut loppunut. Olimme molemmat vain kypsyneet ja hioutuneet valmiimmiksi toisillemme. Näin piti käydä.”
He päättivät tavata pian uudestaan, ja kaikki tuntui heti oikealta.
Tapaamishetkellä Lena hoiti sairasta miestään, ja Wenzel puolestaan oli ajautunut erilleen toisesta vaimostaan. Muutama vuosi myöhemmin Lenan mies kuoli, ja Wenzel erosi vaimostaan.
Kun pariskunta meni naimisiin, Wenzel oli 75-vuotias ja Lena 73. Viisikymmentä vuotta aiemmin kihlautunut pari vihittiin avioliittoon Inarin saamelaiskirkossa.
Ennen sitä Wenzel oli liittynyt takaisin kirkkoon.
”Se oli luonnollinen kehitys ja tuntui hyvältä päätökseltä.”
Enää hän ei näe kirkon toimintaa yhtä kriittisen mustavalkoisesti kuin teini-ikäisenä. Suvaitsevaisuus on iän myötä lisääntynyt.
”Myös kirkko on muuttunut vapaamielisemmäksi ja tasa-arvoisemmaksi. Se tekee paljon hyvää ja tarjoaa monille lohtua. Olen tavannut monia tosi viisaita pappeja.”
”Muistutan enemmän äitiäni. Hän oli voimakastahtoinen ja suvaitsevainen.”Wenzel Hagelstam
Varmaa on vain tiede
Ympyrä on sulkeutunut, ja Wenzel on palannut yhä enemmän lapsuutensa arvoihin.
”Uskonnot ja henkiset asiat ovat kiinnostaneet minua aina. Veljeni kävivät Steiner-koulua, ja sitä kautta tutustuin myös antroposofisiin oppeihin.”
Rudolf Steiner on muun muassa sanonut, että hän ei pidä suorista kulmista.
”Ajattelen samoin sekä visuaalisesti että vertauskuvallisesti. Terävät kulmat eivät ole kauniita esineiden muodoissa. Pidän esimerkiksi Antoni Gaudin arkkitehtuurista. Eikä kulmien tarvitse olla teräviä asenteissa tai ihmissuhteissakaan.”
”Olen vapaa-ajattelija, ja kirkkoon liittymisestä huolimatta pysyn etsijänä kuolemaani asti. Varmaa on vain tiede.”
Wenzel ei ole mennyt mukaan ääriliikkeisiin. Sen sijaan hän on tutkinut menneisyyttä.
”Kannattaa tutustua historiaan. Siellä on toivoa. Aina on selvitty, ja hyvä lopulta voittaa.”
Työ limittyy vapaa-aikaan
Lapsenlapsia Wenzelillä on jo peräti kymmenen.
”Nuorilta oppii uusia ja tärkeitä asioita. Paljon enemmän kuin ikätovereiltaan.”
Tytär Katja on valokuvaaja, ja hän on ottanut kuvat moniin Wenzelin kirjoihin. Pojanpoika Hjalmar opiskelee taidetta. Hän on maalannut muun muassa isoisänsä muotokuvan, joka on talvella ilmestyneen elämäkerran kansikuvassa.
Hjalmar on ollut norjalaisen Odd Nerdumin yksityisessä opissa. Odd pyrkii elämään 1500-luvun tyyliin, joten hänen elämäänsä ja arkeensa osallistuminen on ollut ainutlaatuinen kokemus myös historiasta kiinnostuneelle isoisälle.
Erityisesti eräs Oddin elämänohje viehättää myös Wenzeliä. Tämä on sanonut, että vain työntekijät pitävät vapaapäiviä. Hän on aina tehnyt työtään intohimoisesti, limittäin vapaan kanssa.
”Olen huomannut, että nuoret ovat monessa asiassa konservatiivisempia kuin oma sukupolveni aikoinaan. Ehkä se on osin luonnollista kiertokulkua. Ehkä maailma on myös tullut paremmaksi, eikä ole niin paljon tarvetta kapinoida.”
”Kannattaa tutustua historiaan. Aina on selvitty, ja hyvä lopulta voittaa.”Wenzel Hagelstam
Kuolema ei pelota
Kaikkea ei tarvitse ymmärtää. On paljonkin selittämätöntä, niin Wenzel uskoo.
Hän asuu tällä hetkellä Lena-vaimonsa kanssa huoneistossa, jossa on aikoinaan asunut myös L. Onerva.
Ikkunasta näkyy merimaisema, jota runoilija on kuvannut päiväkirjamerkinnässään: Kaiken nään omasta ikkunastani, koko maailman ihanuudet.
”Olen viihtynyt nykyisessä kodissani ensi hetkestä. Tilassa on jotain erityistä. Tunsin sen heti, kun astuin sisään ensi kerran. En kuitenkaan osaa sanoittaa sitä.”
Wenzel kertoo tavanneensa ihmisiä, joilla tuntuu olevan kyky nähdä toisen ihmisen läpi. Hän on myös itse aistinut asioita, joita ei osaa selittää.
”Pahuus voi näkyä päälle päin, samoin hyvyys. Kokemus opettaa jonkin verran tulkitsemaan ihmisiä, samoin kuin esineitä ja tilojakin. On tuntemuksia, jotka ovat totta, mutta joita on vaikea kuvata.”
Kun ihminen sairastuu ja kuolee vanhana, se on luonnollista.
”Olemme osa luomakuntaa, ja kuolema kuuluu elämään. Tässä iässä kuolema on aina läsnä. Se ei pelota minua. ”
Wenzel on menettänyt paitsi vanhempansa myös monia ikätovereitaan ja nuorempiakin tuttujaan.
”Tuonpuoleisen olemassaolosta ei voi mennä väittämään mitään, sillä kukaan ei ole tullut kertomaan siitä. Minua ei haittaisi, vaikka jotain olisi, mutta se ei vaikuta todennäköiseltä. Ehkä taivas ja helvetti ovat täällä maan päällä. Ihminen on niin onnellinen kuin hän elää ja toimii.”
Ikä ja kuoleman väistämättömyys on vaikuttanut siihen, että Wenzel on miettinyt elintapojaan.
”Olen tuttavapiiristä huomannut, että jos juo paljon alkoholia, kuolee väistämättä nuorempana. Yritän elää kohtuullisen terveellisesti. Tavoitteena olisi säilyä mahdollisimman pitkään toimintakykyisenä ja tyytyväisenä.”
Lempisanana mielenrauha
Elintapojen tarkistukseen kuuluu myös entistä kiinteämpi suhde luontoon.
”Luonto on minulle kaikkein pyhin. Maa on se, joka antaa meille ruokaa. Meidän täytyy pitää huolta luonnosta.”
Wenzel kertoo siirtyneensä yhä enemmän kasvissyöjäksi. Ja koska eläimet ovat hänen mielestään yhtä arvokkaita kuin ihmiset, hän ei voi hyväksyä turkistarhaustakaan.
”Tyhmäkin ymmärtää, että toimeentulo tai työpaikka ei saa olla syy kiduttaa eläimiä.”
Hän kertoo liikkuvansa paljon Lapissa, jossa on vielä paljon ikipuita.
”Kun kävelen siellä, aika tuntuu häviävän. Suorastaan unohdan, missä ajassa elän. Vanhat puut ovat kuin taideteoksia, ajattomia ja täynnä elämää. Valitettavasti niitä näkee enää hyvin vähän. Täällä etelässä ne säilyvät korkeintaan puistoissa ja hautausmailla sekä syrjäisessä saaristossa.”
Wenzelin mielestä luonnonsuojelu on ihmisen tärkein tehtävä. Eikä kyse ole kansallisesta vaan mitä suurimmassa määrin globaalista asiasta.
”Kenenkään ei kannata pitää itseään toista parempana. Maapallo on yhtä ja samaa. Ihmiset olivat älykkäitä jo kauan ennen meitä, eri puolilla maailmaa. Myös maahanmuuttoa on tapahtunut kautta historian.”
Wenzel on tottunut tekemään työtä, mutta hän myöntää, että vanhetessa elämä on hyvällä tavalla hidastunut. Lempisana on nykyisin mielenrauha.
”Kiire ei ole mihinkään.”
Wenzelin kolme tärkeää
Ihmissuhteet
Yhtä lailla perhe ja läheiset kuin myös tuttavat ja satunnaiset tapaamiset. Lähes kaikki kohtaamiset ovat kiinnostavia ja merkittäviä. Ihmisiltä oppii, samoin kuin eläimiltäkin.
Ympäristö
Koti esineineen sekä koko ympäröivä luonto. Mitä enemmän liikun luonnossa, sitä tärkeämpänä pidän, että suojelemme parhaamme mukaan metsiä, vesistöjä ja ilmaa.
Tasa-arvo
Suhtaudun kaikkiin ihmisiin, taustasta tai varallisuudesta riippumatta, samalla tavoin. Väliä on vain sillä, millainen kukin on sisältäpäin.
Wenzel Hagelstam
on suomenruotsalainen antiikkialan yrittäjä ja asiantuntija. Hän tuli tunnetuksi vuonna 1997 alkaneesta television Antiikkia, antiikkia -ohjelmasta. Sen jälkeen hän on ollut mukana lukuisissa tv-ohjelmissa sekä julkaissut useita alan kirjoja. Hänellä on edelleen oma taulukauppa.
82-vuotias Wenzel asuu Etelä-Helsingissä puolisonsa Lenan ja koiransa Lucan kanssa. Hänellä on neljä lasta sekä kymmenen lastenlasta.
Dan Kronqvistin kirjoittama elämäkertakirja Wenzel Hagelstam – antiikkikauppiaan muistelmat (suom. Kati Valli) ilmestyi keväällä 2023.
