Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila keskittyi nuorena olemaan fiksu: ”Hylkäsin kehoni, koska ajattelin, että se on huono”

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila odotti viime vuonna joulua erityisen innokkaasti. Häneltä oli tulossa jouluisia tarinoita sisältävä kirja, Varastettu joulukranssi, mutta isoin ilonaihe tuli Skotlannista.

Virpin aviomies Jaakko Hämeen-Anttila on professorina Edinburghissa, ja pariskunta on joutunut olemaan erossa koko korona-ajan. He ovat jutelleet lähes päivittäin Skypessä sekä perheen omassa WhatsApp-ryhmässä, mutta kasvokkain he olivat kohdanneet viimeksi tammikuussa 2020.

Aika on poikkeuksellisen pitkä, vaikka he ovat aina matkustelleet paljon ja olleet erossa ennenkin. Kun nettiä ei vielä ollut, he kirjoittivat toisilleen pitkiä kirjeitä.

– Nuorena piti olla enemmän lähekkäin, mutta kun olemme olleet lähes 40 vuotta naimisissa, yhteys on kiinteä näinkin. Olemme molemmat työkeskeisiä ja henkisesti hyvin läheisiä.

Parisuhteessa on Virpin mielestä tärkeää, että kumpikin saa olla omanlaisensa ja voi tehdä juuri sitä työtä, mikä on tärkeää.

– Olemme kyllin samanlaisia ja kyllin erilaisia. Rakkaus on sitä, että haluaa toisen olevan onnellinen. Jaakolla on unelmavirka, hän viihtyy Edinburghin piireissä, ja hyväksyn sen.

”Käsitin pitkään viisauden väärin, liian kapeasti. Ajattelin, että pää on tärkeä eikä keholla ole mitään merkitystä.

Ajatteluni on ollut aina älyä ja tietoa arvostava. Puhutaan kympin tytöistä ja perfektionisteista, mutta minulle kymppi ei riittänyt, vaan piti saada kymppiplus.

Lukioaikana luin moninkertaisesti enemmän kuin kurssit edellyttivät ja yliopistossa etsin koko ajan lisää haasteita. Opiskelin kirjallisuuden ja englannin lisäksi musiikkitiedettä, kielitiedettä, historiaa, taidehistoriaa, filosofiaa, vertailevaa kielitiedettä, monia Intian kieliä, sanskritia…

Tutuista kielistä olen opetellut englannin, ruotsin, saksan ja ranskan lisäksi esimerkiksi italiaa, espanjaa, portugalia ja hollantia. Mitä useampaa kieltä oppii, sitä helpompaa uuden omaksuminen on.

Päätin esimerkiksi, että opiskelen joka päivä uutta kieltä vaikka 25 sanaa tai fraasia. Ja kun hallitsen 250 ilmaisua, voin jo selvitä matkoilla arkisissa toimissa ja pian sanavarasto kasvaa.

Jos ajattelee olevansa tyhmä, kampittaa itsensä jo alkumetreillä. Vuorelle kiivetään askel kerrallaan. Sinne ei taatusti pääse, jos jää laaksoon ihmettelemään.

Kun oppii laajasti asioita toisista ihmisistä ja kulttuureista, sivistyy ja tulee sitä kautta nöyremmäksi ja suvaitsemaisemmaksi. Mielestäni suvaitsevaisuus on viisautta.

Olen aina satsannut opiskeluun ja luulin, että se riittää. En nuorena arvostanut lainkaan ulkonäköä, suorastaan laiminlöin kehoani.

Loukkasin lapsena selkäni, luuni todettiin heikoiksi, ja minulla oli kaikenlaisia vaivoja. Ajattelin, että kehoni on huono, joten tavallaan hylkäsin sen. Keskityin olemaan fiksu, ja mielestäni vain tyhmät ihmiset harrastivat liikuntaa.

Nuorena minulla oli paino-ongelmia. Painoin enimmillään yli sata kiloa, masennuin ja sain aivan vääriä laihdutusohjeita.

Olen kirjoittanut aiheesta tietokirjan, jonka pääviesti on, että elämä ei saa pyöriä painon ympärillä, vaan tärkeintä on olla terve ja tasapainoinen. Laihtuminen on terveellisen elämän sivutuote.

Nykyään en seuraa painoani, mutta olen ollut jo monta vuotta normaalipainoinen.

Pidän sanonnasta ’terve sielu terveessä ruumiissa’. On tärkeää, että ihminen huolehtii kunnostaan ja arvostaa omaa kehoaan, kaikkine vajavaisuuksineenkin.

Kävelen aika paljon, mutta olen kömpelö käänteissäni ja törmäilen milloin lasiseiniä, milloin ovenpieliä päin.

Olen kuitenkin oppinut nauttimaan liikunnasta ja haluan haastaa itseni sekä kokeilla eri lajeja.

Kun tyttäreni aloitti muutama vuosi sitten seinäkiipeilyn, päätin kokeilla sitäkin. Nautin siitä suunnattomasti. En ole kovin vahva, mutta aina voi kehittyä ja saada pieniä voittoja, vaikka lähtökohdat olisivat huonot.

Sain ensimmäisen lapseni kolmekymppisenä, ja se oli minulle tärkeä kehollinen sekä henkinen kokemus.

Minulla oli ollut syömishäiriöitä ja lääkärit epäilivät, että voinko tulla lainkaan raskaaksi. He ennustivat myös, että jos niin kävisi, raskaus olisi vaikea, samoin synnytys.

Ensimmäinen yllätys oli, että tulin melko pian raskaaksi. Olin kuitenkin vielä odotusaikana hieman pullea, joten neuvolassa sain kuulla olevani ylipainoinen ja minut määriteltiin huonoksi synnyttäjäksi. Silti odotus ei ollut vaikea, vaan mielestäni voin loistavasti, paremmin kuin koskaan aiemmin.

Lääkärien ennuste meni väärin myös siinä, että synnytys sujui melko helposti. Kävelin vielä 20 minuuttia ennen tyttäreni maailmaan tuloa. Kokemus vahvisti minua, ja kehoitseluottamukseni kasvoi humisten. Iloitsin, että pystyin synnyttämään.

Toinenkin synnytykseni oli positiivinen kokemus, ja vähitellen hyväksyin kehoni entistä paremmin. Minulla on yhä kaikenlaisia vaivoja, mutta olen todistanut itselleni, että hiukan huonompikin keho pystyy mihin vain.

Pelkään kuolemaa, lähinnä sitä, että kaikki häviää. Siksi yritän tehdä jotain katoamatonta, jättää itsestäni jälkiä, hyviä asioita. Pidän ortodoksien ajatuksesta, että jokainen elää niin kauan kuin joku muistaa häntä.

Isoveljeni kuoli vuonna 2010, mutta ajattelen häntä paljon. Jos hän eläisi, hän täyttäisi tänä vuonna 70. Mielessäni hän jäi kuitenkin kuolinhetkeensä, ja nykyisin hän onkin jo minua nuorempi, ikuisesti alle kuusikymppinen.

Veljeni ei uskonut tuonpuoleiseen, mutta lähettelen usein hänelle viestejä sinne jonnekin, menkööt minne menevät. Viljelimme keskenämme absurdia huumoria, ja mietin usein, mitä hän olisi mihinkin viestiini vastannut.

Rukoilen läheisteni puolesta, ja vaikka se voi kuulostaa itsekkäältä, uskon, että rukoukseni suojelee heitä. Rukous tarkoittaa, että välittää, se on merkki ja tunnustus, että minä ajattelen sinua koko sydämelläni keskittyneesti ja lämpimästi. Uskon, että jo pelkästään tunne voi auttaa.

Kun minulle sanottiin nuorena, että en ehkä voi saada lasta, epäilin itsekin, että voisiko minusta tulla äiti. Silloin rukoilin Neitsyt Mariaa ja lupasin hänelle, että jos saan tyttären, annan hänelle kiitokseksi nimen Maria.

Uskon, että tyttäreni Maria syntyi erityisen suojeltuna.

Kasvoin keskiluokkaisessa kodissa Espoon Tapiolassa.

Lapsuudenkodista saamani malli ei suinkaan ollut paras mahdollinen. Isä oli epäluuloinen ja välillä lähes despootti, äiti taas huolehtiva ja varmisteleva. Aina piti valmistautua pahimpaan.

Nykyään tajuan, että se oli hyvä kirjailijakoulu. Näin läheltä ihmissuhteiden negatiivisen dynamiikan ja katselin sitä herkän lapsen kiinnostuksella.

Vanhempani olivat hankalia ihmisiä, mutta he rakastivat minua – siitä ei ole epäilystäkään. Heillä oli vaikeaa, mutta auttamisen tärkeys ja lähimmäisenrakkaus, sisäinen hyvyys, pilkahteli tiettyinä hetkinä esiin. Kun jollakin oli tosissaan hätä, huomasin, kuinka epäitsekäs esimerkiksi isäni oikeasti oli.

Heidän rakkautensa on kantanut minua. Uskon, että perherakkaus on elämän tärkein voima.

En ole täydellinen äiti, mutta olen hyvä äiti ja rakastan lapsiani. Ajattelen heitä paljon, hyväksyn heidän puolisonsa ja ratkaisunsa ja olen onnellinen, kun he ovat onnellisia.

Nuorempi lapseni asuu Skotlannissa, ja hän ehkä jääkin sinne. Nyt on ollut hienoa, että hän ja Jaakko ovat voineet pitää kiinteästi yhteyttä ja tavata toisiaan.

Liikuimme Jaakon kanssa samoissa opiskelijaporukoissa. Olimme ensin ystäviä, juttelimme paljon ja pian myös rakastuimme. Ennen häntä minulla oli vain parisuhde-yritelmiä.

Olimme Jaakon kanssa melko nuoria, sillä minä olin 25-vuotias ja hän 22, kun menimme naimisiin.

Suhteemme on älyllinen ja keskusteleva. En tosiaankaan lue miestäni kuin avointa kirjaa, vaan olemme monessakin asiassa erilaisia.

Löydämme toisistamme uusia puolia. Jaakko on akateemisesta suvusta, minä puolestani olen tehnyt luokkaloikan. Hän on myös sosiaalisempi kuin minä.

Yhdessä meillä ei ole koskaan tylsää eikä pysähtynyttä, ja kumpikin haluaa jatkuvasti varmistaa, että toisen on hyvä olla. Pitkä parisuhde ja rakkaus Jaakkoon ovat vahvistaneet minua ja edistäneet luottamustani elämään ja muihin ihmisiin.

Parhaillaan olen valmistelemassa tietokirjaa, jonka aiheena on ikä. Vanheneminen ei pelota minua, koska ajattelen, että sosiaaliturvan lisäksi minulla on henkinen sosiaaliturva: kunto, ystävät ja läheiset sekä myönteinen asenne.

En osaa kuvitella, että jäisimme kumpikaan Jaakon kanssa perinteiseen tapaan eläkkeelle, vaan jatkamme töitä muodossa tai toisessa.

Uskon, että sekä kirjoittamiseen että tutkimiseen liittyvä uteliaisuus ja uuden oppiminen hidastavat vanhenemista. Kuten kehoa myös mieltä pitää harjoittaa, että se pysyy joustavana ja vahvana.

Olen herkkä, mutta minulle on kokemani kautta kehittynyt kova kuori. Nuorena olin arka, mutta nykyään olen rohkea – selviytyjätyyppiä.

Olen huomannut, että epäonnistumisen pelko estää kehittymisen ja että jokaista onnistumista edeltää sarja epäonnistumisia. Kannattaa näyttää myös huonot puolensa ja paljastaa vajavaisuutensa. Lisäksi voi pohtia, mikä on huono puoli ja mikä vain erilaisuus.

Mitä enemmän olen opiskellut, sitä vähemmän huomaan tietäväni. Uskallan myöntää tietämättömyyteni entistä herkemmin.

Tietämättömyys on viisauden alku. On kunnioitettavaa olla tietämätön, joka haluaa tietää.

Pidän ihmisistä, mutta olen perimmältäni introvertti. Suren sekä sairastan mielelläni yksin, en halua valittaa muille. Silti on tärkeää, että on muutamia läheisiä ihmisiä ja vahvoja luottoystäviä, jotka voivat tukea heikkoina hetkinä.

Nuorena stressasin milloin mistäkin, mutta nykyään en juuri mistään, en ainakaan asioista, jotka ovat korvattavissa. Yritän suhtautua vastoinkäymisiin rauhallisesti ja olla omissa mitoissani huomioiva ja ystävällinen.

Luonteeltani olen realistinen optimisti. Uskon, että optimisti pärjää paremmin kuin pessimisti, joka vain voimistaa pahaa mieltään.

Elämä ei ole aina oikeudenmukaista eikä kivaa. En pysty kaikkina hetkinä olemaan myönteinen, mutta ajattelen, että vaikeudet on tehty voitettavaksi.

Ihminen luo itse omat mielialansa. Siihen ei voi vaikuttaa, mitä tapahtuu, mutta siihen voi, kuinka tapahtumat kohtaa.”

Juttua on muokattu ennen verkkojulkaisua.