Kauneus & Terveys

"Viha uhkasi musertaa minut"


Sari Matilainen, 57, antoi vanhemmilleen anteeksi vasta näiden kuoleman jälkeen. Vaikea lapsuus aiheutti traumoja, joita oli tuskallista käsitellä.
Kuvat Kirsi Tuura

Sari Matilainen, 57, myyjä, työkyvyttömyyseläkkeellä, Kotka:

"Yksi varhaisimpia muistojani on, kun löysin äidin käsivarsi viillettynä vessasta. Altaan reunalla oli olutpullo ja partakoneenterä. Kysyin, miksi kädestä valuu verta.

Äiti vastasi, että pyykkiä pestessä tuli haaveri. Herätin isän. Hän alkoi huutaa äidille. Olin vasta viiden, mutta aistin, ettei kaikki ollut kunnossa. En vain tiennyt miksi. Seuraavissa itsemurhayrityksissa tajusin jo, mistä oli kyse.

Äiti oli alkanut juoda, kun olin neljä, ja isä myöhemmin. Tuon tapahtuman jälkeen meillä oli juhlia ­päivin öin. Tupakka, alkoholi ja hiki haisivat rappuun asti. Aluksi äiti istui yksin keittiössä juomassa, mutta pian joukkoon liittyivät isä ja muuta porukkaa. Öisin juhlat olivat ylimmillään: oli öriseviä känniläisiä, tappelua.

Pelkäsin, että vanhemmilleni tapahtuu jotain. Ala-aste­ikäisenä menin usein väliin, kun isä puristi äitiä. Pelkäsin nukkua, koska silloin en ehtisi pelastaa ketään.

KODIN ILMAPIIRI OLI AHDISTAVA ja tulenarka koko lapsuuteni. Meillä ei siivottu, tiskattu tai laitettu ruokaa. Jääkaapissa oli vain olutta. Pesin itse vaatteeni ja kävin kaupassa. Sain kuitenkin aina rahaa, kun tarvitsin.

Päätäni särki usein, ja kärsin vatsavaivoista. En kuitenkaan valittanut, koska pelkäsin, että aiheutan riitaa. Minusta tuli näkymätön lapsi.

Luulin, että elämämme oli normaalia. Vasta myöhemmin ymmärsin, että muiden kotona oli erilaista. Se teki minut surulliseksi. Sieluuni sattui, kun naapurinpoika ilmoitti nähneensä äitini kännissä tai kun joku katsoi säälien. Minulla oli leima otsassani vanhempieni takia. Kaikesta huolimatta pärjäsin alakoulussa hyvin.

Varhaisteini-iässä vanhempieni miespuoliset ­kaverit lähentelivät minua. Äiti sanoi, että olen huora ja lumppu, joka tyrkytti itseään miehille. Hän moitti ulkonäköäni: mikä luulet olevasi, tuollainen luuviulu? Aloin pitää itseäni vastenmielisenä ja rumana.

Yhtenä yönä perhetuttu yritti raiskata minut. Pääsin pakoon. Kun kerroin asiasta äidille, hän ei uskonut ja väitti, että se oli omaa syytäni. Tämä oli käännekohta. Menetin viimeisetkin luottamuksenrippeet vanhempiini.

Murrosiässä lintsasin ja vietin yöt usein muualla. Janosin vapautta. Kohtelin poikia huonosti ja lopetin suhteet nopeasti. En piitannut muiden tunteista.

Parikymppisenä sain ensimmäisen lapseni.

Vaikea lapsuus ei enää määritä Sarin elämää. Hän pystyi antamaan anteeksi vanhemmilleen vasta aikuisena.

OLIN KOLMIKYMPPINEN, kun menetin molemmat vanhempani. Äitini kuoli vuonna 1991 ja isäni vuotta myöhemmin. Viimeisellä tapaamisellamme isä ripittäytyi elämästään. Istuin ja kuuntelin. Isä näytti säälittävältä ja vanhalta. En kyennyt antamaan anteeksi vielä silloin. Isän hautajaisten jälkeen suru, viha ja syyllisyys vyöryivät ylitseni. Koin syyllisyyttä siitä, että tunsin helpotusta. Näin painajaisia, joista heräsin huutooni.

En osannut hakea apua. Ajattelin, että minun on pärjättävä itse. Myöhemmin olen miettinyt, olisiko apua tuolloin ollut edes tarjolla.

Muutama kuukausi isän kuoleman jälkeen kävin lääkärissä. Tuntui, ettei kroppani jaksa. Minua etoi. Uskoin, että olen vakavasti sairas. Lääkäri ehdotti sairauslomaa. En suostunut, vaan vaadin päästä tutkimuksiin.

Yhden testin tulos poikkesi normaalista, raskaustestin. Odotin toista lastani. Samoihin aikoihin osuneet isän kuolema ja raskaus muuttivat kaiken. Tästä alkoi uusi elämänvaihe, jonka ansiosta onnistuin työntämään lapsuuden traumat piiloon.

Koska lapsuuteni oli niin vaikea, parisuhteen aloittaminen ja perhe-elämän pyörittäminen ei aina ollut helppoa.

Seksi oli likainen ja irstas asia lapsuudessani. Se oli häpeällistä hyväksikäyttämistä, jolla ei ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa. Voi arvata, miten vaikeaksi maailman luonnollisin ja kaunein asia muuttui.

Myös oma naiskuvani vääristyi jo varhain. Olihan äitinikin ollut sitä mieltä, että olen ruma ja epämiellyttävä.

NYT OLEN ONNELLISESTI PARISUHTEESSA ja minulla on kolme aikuista lasta, joiden kanssa välit ovat läheiset.

Tarvitsen omaa tilaa ja vapautta, muuten suhde tukahduttaa minut. Se ei tarkoita, etten rakastaisi. Kumppaniltani on vaadittu ymmärrystä ja kärsivällisyyttä.

En koskaan suostuisi jäämään taloudellisesti toisen armoille. Ehkä sekin liittyy kokemaani turvattomuuteen. Lapsena piti aina olla suunnitelma B.

Minun on yhä vaikea luottaa muihin. Opin jo lapsena luottamaan vain itseeni. Jouduin pettymään usein, joten en tee lupauksia, ellen ole varma, että pystyn ne pitämään.

Minulle on jäänyt pelkoja. En käy missään, missä on paljon humalaisia, koska silloin en pysty rentoutumaan. Jos joudun todistamaan riitelyä ja tappelua, ahdistun.

En käytä alkoholia, mutta juhlissa voin juoda lasillisen. Joskus nuorempana otin enemmän, mutta se jäi pois kuin itsestään. Alkoholi ei maistunut enää.

Tiedostan myös, että perimässäni on riippuvuus, jolle en halua altistua.

Vasta, kun lapseni aikuistuivat, annoin itselleni luvan palata lapsuusmuistoihini. Silloin lapsuus alkoi olla riittävän etäällä, jotta pystyin käsittelemään sitä.

Aluksi katkeruus ja viha uhkasivat musertaa minut. Luulin tulevani hulluksi. Näin painajaisia. Kävin kierroksilla ja tein liikaa töitä. Pelkäsin, että jos pysähdyn, jotain kamalaa tapahtuu.

Se oli kuitenkin tärkeä matka. Tunnen, että selvisin siitä voittajana. Tärkeintä oli, että pystyin ensi kertaa katsomaan vanhempiani aikuisen näkökulmasta.

ÄITI OLI SOTALAPSI JA JUURETON. Hänelle ei kehittynyt normaalia äitisuhdetta, ja hänen isänsä oli alkoholisti. Äitini lähti Ruotsiin töihin ja joutui siellä raiskatuksi. Hän sai lapsen, joka kuoli muutaman päivän ikäisenä.

Sen jälkeen äiti tapasi isän, jolla oli ollut onnellinen ja turvallinen lapsuus. Uskon, että isä alkoholisoitui, koska joi seuran vuoksi. Juomisesta sai nopeasti turrutusta tuskaan. Hän kai pettyi avioliittoonsa ja tunsi tuottaneensa tuskaa perheelleen.

Näiden pohdintojen myötä ymmärsin, että vanhempani olivat pohjimmiltaan hyviä ihmisiä. Alkoholismi ei ollut heidän vikansa. Anteeksianto toi rauhan.

Lapsuusmuistot palaavat joskus kummittelemaan. Mies kävelyllä koiran kanssa voi tuoda muistoja isästä ja meidän koirasta. Terassilla olutlasi kädessään istuva nainen lapsineen muistuttaa lapsuuteni häpeästä.

Elämääni kuuluvat perhe, lapset ja lastenlapset sekä eläimet, etenkin elämän kolhimat. Teen vapaaehtoistyötä kodittomien kissojen parissa, ja meillä asuu kaksi pelastettua maatiaiskissaa.

Olen koti-ihminen. Siivoilen, askartelen ja kirjoittelen pöytälaatikkoon. Minulle on tärkeää, että koti on rauhansatama, jossa jokainen voi tuntea olevansa hyväksytty omana itsenään. Ehkä se on erityisen tärkeää siksi, ettei minulla lapsena ollut sellaista kotia.

Olen hyväksynyt, ettei mennyttä voi muuttaa. Annan itselleni luvan tuntea kaikki tunteet, eikä minun tarvitse hakea muiden hyväksyntää. Olen arvokas sellaisena kuin olen. Myös arpeni ovat tärkeä osa minua."

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehden numerossa 12/2019.

Julkaistu: 6.11.2019