Salakavala veritulppa – näin tunnistat, ehkäiset ongelmaa ja toimit, jos epäilet laskimotukosta

Laskimot kuljettavat verta elimistössä takaisin sydämeen ja keuhkoihin. Jos veri hyytyy laskimon sisällä ja tukkii suonen, syntyy ­syvä laskimotukos eli laskimoveritulppa.

Moni asia vaikuttaa veren hyytymiseen. Esimerkiksi iso leikkaus voi kiihdyttää sitä. Hyytymistekijöissä voi myös olla perinnöllisiä muutoksia, joiden vuoksi tukosvaara kasvaa. Samoin käy, jos verihiutaleita on liikaa tai liian vähän. Määrään vaikuttavat muun muassa virukset, bakteerit ja tulehdukset.

– Verihiutaleet ja hyytymistekijöiden vaikutuksesta niiden ympärille muodostuva verkko muodostavat tukoksen, mutta yhtä tärkeää on se, kuinka hyvin ­veri kiertää ja millainen suonen seinämä on. Jos siinä on epämuodostumaa tai vammaa, veritulppa muodostuu helpommin, kertoo tehohoidon erikoislääkäri Mirka Sivula HUSin Hyytymishäiriöyksiköstä.

Tyypillisesti tukos syntyy alaraajojen syviin laskimoihin, joissa verenkierto on tavallista hitaampaa.

– Tavallisin paikka on pohkeen alue. Joskus tulppa ulottuu sieltä reiteen tai lantioon asti.

Tukos alkaa usein oireilla pohjekipuna. Siihen voi liittyä turvotusta, punoitusta, kuumotusta ja leposärkyä. Samanlaisia oireita voi olla lihasvammassa, mutta yleensä tietää, jos on loukannut itsensä. Pohkeet voivat turvota myös helteellä, mutta silloin turvotusta on molemmissa jaloissa.

– Jos oireilu on toispuolista eikä siihen ole selkeää syytä, tulee mennä lääkäriin.

Laskimotukokseen voi liittyä huonovointisuutta, kuumeilua ja suorituskyvyn heikkenemistä. Joskus voi tulla hengenahdistusta, joka ei mene ohi. Myös verisiä ysköksiä ja sydämentykytystä voi olla.

– Tällaiset oireet ovat hälyttäviä ja voivat viitata keuhkoveritulppaan. Se voi olla lähtöisin alaraaja­laskimon veritulpasta. Siitä on irronnut palanen, joka on kulkeutunut verenkierron kautta keuhkoihin.

Osa alaraajalaskimotulpista on oireettomia. Ne voivat olla olemassa viikkoja, ennen kuin tukos nousee keuhkoihin. Joskus elimistö kor­jaa itse raajan tulpan, eikä ihminen tiedä, että on sen sairastanut.

Pelkästään ikä lisää veritulppariskiä, koska ikääntyessä verenkierto laiskistuu. Ikä tuo myös riskiä kasvattavia sairauksia. Maksa- ja munuaissairaudet sekä krooniset tulehdukselliset sairaudet voivat lisätä veritulppia kaikenikäisillä. Niin ikään syöpää sairastavilla riski on korkeampi. Myös raskaus, leikkaukset, sairaalahoitoa vaativat sairaudet, kuten infektiotaudit, ja pitkä vuodelepo lisäävät tukosvaaraa.

– Liikkumattomuus on todellinen vaaratekijä. Siksi pitkillä lento- ja automatkoilla pitäisi jaloitella. Myös alaraajan kipsihoitoon liittyy merkittävä riski, koska sen aikana raaja on liikkumaton, Mirka Sivula sanoo.

Ylipainokin lisää riskiä, koska vatsa voi painaa sen verran, ettei veri pääse kunnolla palaamaan alaraajoista kohti sydäntä. Silloin laskimokierto hidastuu. Ylipaino myös käynnistää elimistössä lievän tulehduksen, jolla on vaikutusta tulpan syntyyn.

– Perustervekin ylipainoinen on hieman isommassa riskissä kuin normaalipainoinen.

Lisäksi suonikohjut voivat altistaa laskimotukoksille. Niiden ilmaantuminen kertoo, että verenkierto toimii todennäköisesti vähän huonommin ja ­hitaammin kuin niillä, joilla kohjuja ei ole.

– Vaikka kohjut olisivat pahoja, se ei silti automaattisesti tarkoita, että saisi tulpan.

Tupakointi on huomattavasti suurempi riski, koska se lisää veren hyytymistaipumusta ja verihiutaleiden tarttuvuutta. Myös yhdistelmäehkäisypillerit voivat aiheuttaa veritulppia. Karkeasti arvioituna neljä tuhannesta niitä käyttävästä saa tukoksen. Moni nainen kuitenkin kokee tämän riskin pieneksi.

– Jos suvussa on paljon veritulppia tai nuori ­ihminen saa tulpan, jolle ei löydy selkeää selitystä, voidaan tutkia, onko taustalla geneettinen veritulppariski. Yksittäinen veritulppa suvussa ei anna ­aihetta tutkimuksiin.

Jos alaraajaveritulpasta on hoitoon saapuessa vain lievä epäilys, tarkistetaan D-dimeeri-verikokeella, löytyykö verenkierrosta veritulpan hajoamismateriaalia. Jos testi on positiivinen, tehdään ultraäänitutkimus. Jos epäily tulpasta on alun perinkin vahva, jalka ultrataan joka tapauksessa.

– Keuhkoveritulppaa ei voida ultraäänellä todentaa, vaan siihen vaaditaan keuhkoverisuonien kuvaus tietokonetomografialla, Mirka Sivula sanoo.

Veritulpan hoidossa käytetään verenohennuslääkkeitä, jotka estävät veren hyytymistä. Yksi sellainen on pistoksena annettava hepariini. Lääke pistetään itse hyvin ohuella annosruiskulla mahanahan alle. Sen vuoksi sitä kutsutaan napapiikiksi.

– Hepariinia käytetään vaikeampien veritulppien hoidossa ja potilailla, joilla on perussairauksia.

Lievät alaraajatulpat ja ihan pienet keuhkoveritulpat voidaan hoitaa suun kautta otettavilla lääkkeillä alusta asti. Hepariinipotilaatkin siirretään tablettihoitoon heti, kun mahdollista. Lisäksi käytetään tuki­sukkaa. Se vedetään jalkaan aamuisin vuoteessa ennen ylösnousua ja poistetaan yöksi.

Lievät veritulpat eivät vaadi sairaalahoitoa, mutta keuhkoveritulppa hoidetaan aina aluksi sairaalassa. Vaikeissa tapauksissa käytetään liuotushoitoa.

– Lääkityksen kesto riippuu tukoksen syystä. Jos taustalla on lentomatka tai kipsaus, kesto on yleensä kolme kuukautta. Sinä aikana veritulppa häviää. Jos löytyy perinnöllinen tukostaipumus tai syöpä­sairaus, hoito on pitempi, joskus elinikäinen.

Jos hoitona on varfariini, pitää syödä monipuolisesti ja terveellisesti. Joidenkin kasvisten sisältämä K-vitamiini on varfariinin vastavaikuttaja, ja siksi ­näitä kasviksia tulee syödä suurin piirtein sama määrä päivittäin. Äkilliset suuret määrät vähentävät hoidon tehoa ja lisäävät veritulppariskiä.

– Nykyään suositaan uudempia lääkkeitä. Niitä ei ole kuitenkaan vielä tutkittu kaikilla potilasryhmillä, minkä vuoksi joillekin valitaan varfariini.

Yli 80-vuotiaista yksi sadasta saa veritulpan vuosittain, nuoremmista 1–2 tuhannesta. Kaikkiaan veritulppaan sairastuu 5  000–10 000 suomalaista vuodessa.

Valtaosa potilaista paranee hyvin, ja normaali suorituskyky palaa tulpan jälkeen. Joskus seurauksena voi kuitenkin olla pysyviä häiriöitä laskimoiden toiminnassa. Tällöin puhutaan posttromboottisesta oireyhtymästä. Se ilmenee turvotuksena, kipuina, ihomuutoksina ja säärihaavoina.

– Jos tulppa on kovin korkea eli ulottuu polven seutuvilta nivustasoon, kroonisten ongelmien riski on suurempi, Mirka Sivula sanoo.

Keuhkoveritulppapotilaista muutamalle prosentille voi kehittyä keuhkoverenpainetauti. Siinä keuhkovaltimoiden verenpaine on koholla. Se kuormittaa sydäntä ja voi johtaa sydämen vajaatoimintaan. Yleensä tarvitaan pysyvää verenohennuslääkitystä.

Keuhkoveritulppaan liittyy myös kuoleman vaara. Se voi joskus aiheuttaa ensioireenaan sydämen pysähdyksen. Näin voi käydä nuorellekin. Tautiin voi kuolla myös jälkikäteen. Vuonna 2010 tehdyn tutkimuksen mukaan kuolleisuus 30 päivän sisällä voi olla jopa yhdeksän prosenttia.

– Yksittäisiin prosentteihin ei kannata kiinnittää hirveästi huomiota, koska tutkimuksissa on yleensä mukana sellaisia potilaita, jotka ovat olleet erittäin sairaita jo ennen veritulppaa. Puoleen keuhkoveritulpista liittyy alun perinkin vain hyvin pieni kuolemanriski.

Koronavirus käynnistää poik­keuksellisen voimakkaan tulehdusreaktion, joka kiihdyttää veren hyytymistä. Seurauksena syntyy alaraaja- ja keuhkoveritulppia. Lisäksi tukoksia voi olla pienissä verisuo­nissa.

– Kaikista sairaalahoitoon joutuneista koronapotilaista noin 30 prosentilla on osoitettavissa veritulppa. Näiden potilaiden kuolleisuus on ollut suurempaa kuin muiden, Mirka Sivula sanoo.

Perusterveellä koronapotilaalla tukosriski on pienempi kuin tupakoitsijalla, sydänsairaalla tai ylipainoisella. Korona vaikeuttaa heillä usein jo valmiiksi olevaa hengitysvajausta, mikä voi johtaa tehohoitoon. Riski kasvaa entisestään pitkän vuodelevon myötä.

– Toisaalta vaikeita veritulppia on nähty myös nuorilla perusterveillä ihmisillä. Siksi kukaan ei voi tuudittautua turvallisuudentunteeseen, ettei näin voisi käydä itselle.

HUSin sairaanhoitopiirin alueella kaikille koronapotilaille tehdään riskiarvio, jossa huomioidaan ikä, perussairaudet, paino ja muut vakavalle taudille altistavat ­tekijät. Arvion perusteella päätetään, tarvitseeko potilas veren hyytymistä ehkäisevää lääkitystä jo ennen kuin ­veritulppia on syntynyt. Ikä yksin saattaa riittää kriteeriksi. Lääkityksenä käytetään napapiikkeinä annettavaa hepariinia.

– On vielä liian aikaista sanoa, estääkö ehkäisevä lääkitys selkeästi veritulppia. Hepariini on kuitenkin turvallinen hoito. Annos on tavanomaista pienempi, ja hoidon kesto 10–30 vuorokautta.

Myös osaan koronarokotteista liittyy hyvin harvinainen veren hyytymishäiriö, jossa veritulppariskiin yhdistyy verihiutaleiden vähyys. Kyse on adenovirusvektori­rokotteista, joita Suomessa on ollut käytössä yksi, Astra Zenecan rokote. Suomessa todettiin keväällä neljä siihen liittyvää veritulppaa.

– Rokotteiden ja veren hyytymishäiriöiden yhteyttä ei täysin ymmärretä. On arveltu, että kyseessä olisi immunologinen reaktio, jonka rokottaminen laukaisee. Mitään altistavaa riskitekijää ei ole havaittu. Ei siis voida sanoa, että joku olisi alttiimpi saamaan rokotuksen seurauksena veritulpan kuin toinen, sanoo ylilääkäri Hanna Nohynek THL:stä.

Se kuitenkin tiedetään, että iäkkäät eivät ole suu­rimmassa vaarassa. Valtaosa veren hyytymis­häiriön ­saaneista on ollut alle 60-vuotiaita.

Enemmistö on saanut häiriön ensimmäisen rokote­annoksen jälkeen.

– Nuorten ihmisten immuunijärjestelmä on hyvin ­aktiivinen. Siksi immunologisia reaktioita tulee nuo­remmille herkemmin kuin vanhuksille, joiden immuuni­järjestelmä vanhenee pikkuhiljaa.

Rokotusten jälkeiset veren hyytymishäiriöt ovat ­ilmaantuneet 4–14 vuorokauden sisällä. Varoaika on ­kolme viikkoa. Sen jälkeen ilmaantuvat oireet eivät ­todennäköisesti liity rokotukseen.

– Astra Zenecan rokotteen saaneille yli 65-vuo­tiaille tarjotaan ensisijaisesti myös toinen annos ­samaa rokotetta, koska heillä rokotteen hyödyt ovat ilmeiset. Jos he kieltäytyvät siitä, vaihtoehtona ovat mRNA-rokotteet, joita annetaan myös alle 65-vuotiaille, Nohynek sanoo.

Pfizerin ja Modernan koronavirusrokotteet ovat ­mRNA-rokotteita.