Kauneus ja Terveys

Kirjailija Veera Salmi on introvertti, jota luullaan välillä masentuneeksi, kun hän ei tule juhliin - "Ihanin piirteeni on, että viihdyn yksin"

Kirjailija Veera Salmi on introvertti, jota luullaan välillä masentuneeksi, kun hän ei tule juhliin - "Ihanin piirteeni on, että viihdyn yksin"
Kirjailija Veera Salmi on introvertti, joka väsyy ihmisjoukoissa ja juhlissa. Siksi hän rakastaa maanantaipäiviä ja tykkää siitä, että saa olla ihmisten keskellä rauhassa.

Veera Salmi, 44, kirjailija, Helsinki, perheessä puoliso ja kaksi lasta

"Viitisensataa koululaista tuijotti minua. Oli kevät 2018 ja seisoin alakoulun jumppasalissa kertomassa, miten lastenkirjani syntyvät. Se oli tavallinen koulukeikka, joita olen tehnyt paljon. Fiilis oli kiva, vaikka jännitti.

Yhtäkkiä minua alkoi pyörryttää, näin kaiken kahtena enkä ollut enää varma, mitä olin juuri sanonut.

Oli pakko pitää tauko ja käydä haukkaamassa happea. Soimasin itseäni. Petin ja varmaan pelästytin lapset.

Se kevät oli minunlaiselleni ihmiselle kiinnostava mutta äärimmäisen kuormittava. Puluboi ja poni -kirjastani oli tehty elokuva. Jännitin, miten pärjäisin ensi-iltajuhlissa ja haastatteluissa.

Minussa on paljon introvertin piirteitä. Ihmisjoukot ja seurustelu porukassa kuormittavat minua. Kaipaan vastapainoksi suunnattomasti omaa rauhaa. Viikon aikana ei voi olla monta tilaisuutta, joissa tapaan useita ihmisiä.

Tuolla koulukeikalla ylikuormitus purkautui lasten edessä. Ymmärsin, mistä paniikkikohtaus johtui. Joskus aiemmin en olisi osannut kytkeä vaikeuksiani persoonallisuuteeni.

Lapsena en harrastanut mitään. Koulun jälkeen kaverit puljasivat, kuka leikkii kenenkin kanssa. En ymmärtänyt sitä. Vaikka olin suosittu kaveri, leikin yksin puistossa vuorikiipeilijää.

Murrosikäni oli vaikea. En saanut otetta siitä, kuka olen ja mistä unelmoin. Tunsin, ettei minulla ole vahvuuksia. Yritin tasata oloa päihteillä.

Lukio oli minulle liian kilpailuhenkinen yhteisö. Lintsasin, numerot laskivat ja jätin koulun kesken. Kun rehtori poistui huoneesta tulostamaan eroanomustani, hyppäsin ikkunasta ulos enkä palannut.

Kun pahin murrosikä oli takana, opin rauhoittumaan. Olin lapsena tykännyt lukemisesta ja kirjoittamisesta ja palasin taas niiden pariin. Opiskelin lähihoitajaksi ja sosionomiksi. Tein vuosia töitä lastentarhanopettajana.

Olen sosiaalisesti askeettinen. Viihdyn parhaiten yksin.

Aikuistuttuani aloin ymmärtää, että ihmiset ovat keskenään erilaisia. Olen persoonaltani hyvin erilainen kuin monet ystäväni. He nauttivat siitä, että voivat viettää aikaa muiden seurassa. Itse lataudun, kun saan olla yksin tai perheeni kanssa tai jutella ystävän kanssa kahdestaan.

Asian oivaltaminen ei ole tehnyt elämääni helpommaksi. Maailma on yhä ekstroverttien: Töissä ja harrastuspiireissä arvostetaan ulospäinsuuntautuneisuutta. Moderneissa päiväkodeissa, oppilaitoksissa ja työpaikoilla ei ole omia paikkoja ja työskentelytilat ovat avoimet.

En pysty keskittymään tällaisissa paikoissa ollenkaan.

Kun en ilmesty juhliin, osa luulee, että olen masentunut.

Oivallus erilaisuudestani on saanut minut suhtautumaan itseeni ymmärtäväisemmin. Minun on ollut pakko hyväksyä, että muille hyvin luontaiset asiat ovat minulle vaikeita.

Kun sunnuntai-ilta koittaa, huokaisen. Ihanaa, huomenna on taas maanantai. Kotona on hiljaista, saan kirjoittaa rauhassa eikä tapahdu mitään.

Juhlat ovat kaikkein pahimpia. Kun saan kutsun pikkujouluihin, ahdistun. Kehtaisinko taas kieltäytyä? En osaa hälinässä prosessoida, mitä ympärilläni tapahtuu, saati keskittyä keskusteluihin. Tuntuu kiusalliselta, kun juttelu keskeytyy tuon tuosta. En nauti edes lasteni synttäreistä.

Juhlien jälkeen olen uupunut, usein myös pettynyt. Miksi en taaskaan osannut olla niin ulospäinsuuntautunut kuin olisin halunnut olla? Käyn läpi juhlissa käymiäni keskusteluja ja mietin, kuinka pärjäsin. Miksi sanoin niin?

Olen hyvin herkkä. Kaipaan jutellessani välitöntä merkkiä, että hyvin menee. Ehkä siksi viihdyn lasten seurassa. He näyttävät tunteensa ja tsemppaavat katseellaan.

Puhelimessa en voi tietää, mitä toinen ajattelee. Siirrän puhelut usein seuraavalle päivälle. Toivon, että lääkärin soittoajan voisi hoitaa sähköpostilla.

Lue psykologin vastaus kysymykseen: Miten ujo pärjää työelämässä?

Kokouksissa heittäydyn ekstrovertin rooliin, jotta saan mielipiteeni sanottua. Saan palkinnon mieli­piteen ajattelemisesta, en sen ääneen sanomisesta. Siksi en usein meinaa saada sanaa suustani. Puhumattomuuteni ei johdu ujoudesta, vaan siitä, etten saa isossa porukassa ajatustani kokoon. Se onnistuu usein vasta seuraavana päivänä. Silloin se on jo liian myöhäistä.

Olen oppinut selviytymään introverttiyteni kanssa. Kun tapaan uusia ihmisiä, pakottaudun tervehtimään heitä kuuluvalla äänellä. Sitten annan itselleni luvan olla hiljaa.

Kasvatan lapsiani pärjäämään ekstroverttien maailmassa. He ovat perineet minun piirteitäni. Jos koulusta tulee palautetta, että lapseni on puhunut tunnilla liikaa, olen tyytyväinen.

Ajattelen, että on omalla vastuulla vetää rajat, joissa tuntuu hyvältä toimia. Olen sittemmin rajannut tarkkaan, millaisilla koulukeikoilla käyn. Isoon jumppasaliin en enää suostu, eikä yleisössä saa olla yli sata ihmistä.

En ole sitä mieltä, että sisäänpäin kääntyneitä pitäisi kohdella eri tavoin kuin muita. Maailma saa olla ekstroverttien, mutta meidän muiden täytyy osata ilmaista, mitä emme halua tehdä.

– Ei riitä, että on hienoja ajatuksia. Ne pitäisi osata jakaa. On paljon tilanteita, joissa en saa sanottua, mitä ajattelen. Silloin introverttiys tuntuu heikkoudelta, Veera Salmi pohtii.

Mietin usein, vaikutanko tylyltä, kun olen vähäsanainen ja kieltäydyn kutsuista. Kun en ilmesty juhliin, osa luulee, että olen masentunut. Kaikki eivät ymmärrä, vaikka kerron, mistä on kyse. En ole ihmis­vihaaja.

En itsekään aina ymmärrä toista ääripäätä. Eikö elämä valu hukkaan, kun jaarittelee vieraiden ihmisten kanssa kadulla? Eivätkö jotkut lainkaan prosessoi asioita, kun jättävät lauseetkin kesken?

Olisi kuitenkin outoa, jos täällä olisi vain introverttejä. Alkaisin nopeasti kaivata puheliaita naapureita, jotka kutsuvat kahville. Ehkä kaipaisin jopa juhlia. Ekstrovertit pitävät meidät introvertit yhteydessä maailmaan.

En muista, että minulla olisi ollut koskaan tylsää yksin.

Ihanin piirteeni on, että viihdyn yksin. Kun istun 12 tuntia autossa, minulla on koko ajan kivaa. Sisäinen maailmani riittää tekemään minut onnelliseksi.

Siinä missä ekstrovertit seurustelevat muiden kanssa, minä käyn keskustelua itseni kanssa. Persoonastani on hyötyä kirjailijan työssä, jossa analysoidaan tekoja ja tunne­tiloja. Pohdin menneitä ja suunnittelen tulevia, esitän kysymyksiä ja vastaan. Kirjojeni hahmot syntyvät näin. Osalla heistä on samanlaisia piirteitä kuin minulla.

Joskus mietin metsän keskelle vetäytyneitä erakkoja. Ovatkohan he väärinymmärrettyjä introverttejä, jotka ovat uupuneet siihen, etteivät he saa olla sellaisia kuin ovat?

Itse nautin asuinalueeni Kallion ihmisvilinästä, kunhan minun ei itse tarvitse osallistua siihen ja ottaa kontaktia. Kesäisin asumme siirtolapuutarhalla. Jätän talkoot ja myyjäiset muille, mutta teen pienessä porukassa yhteisön lehteä. Mieheni myy hodarit lasten futismatseissa."

Harrastan ryhmäliikuntaa. Tykkään rytmikkäistä lajeista, kuten bodycombatista ja balettiin pohjautuvasta barresta. Tunneilla saan olla ihmisten keskellä yksin.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 12/2020.

Julkaistu: 9.10.2020
1 kommentti